Aivan luonnollista oli että tällainen asiain tila ensiksikin synnytti aatoksen kommunistisesta yhteiskunnasta ja että se aatos sitten niin mahtavan vastakaiun aikaansai sekä työväestön keskuudessa että senlaisissakin ihmisissä, joita isäntien eduskunnan ja hallituksen julkea puolueellisuus alkoi ällöttää. Kommunististen aatosten leviäminen synnytti jälleen yhtä kiihkeän halun niiden käytännölliseen toimeenpanemiseen. Olivathan ne aatteet niin helpot toteuttaa! Lupasivathan ne niin tavattoman paljon! Kaikki kurjuus, johon voitonhimo oli ihmiskunnan vaivuttanut, oli poistuva; kaikki vääryys, jota oli saatu kokea, oli väistyvä veljellisen yhteistoiminnan tieltä! Ja kun kerran yksikin veljeskunta oli perustettu, oli esimerkki uusia synnyttävä, maailma oli vähitellen pelastuva suurtuotannon tuottamasta pahasta ja vain sen hyvät puolet jäisivät vaikuttamaan!
Mutta maailmapa ei ollutkaan enää sama maailma kuin ennen pikkuteollisuuden vallitessa. Suurtuotanto oli ehtinyt hävittää yksityisten yhteiskuntien omintakeisuuden ja luonut maailmasta elimillisen tuotantokokonaisuuden, joka ei sietänyt mitään yksityisiä omistaan eläviä yhdyskuntia. Oli syntynyt maailmaan kauppatavara, jota ei valmistettu enää kysynnän ja kulutuksen mukaan, vaan alituisesti, sen kun koneisto ehti. Eikä tätä kauppatavaraa myyty enää vain oman tuvan pieluksilla, vaan yhä nouseva kilpailukiihko, joka muodostui varsinaiseksi kauppasodan käynniksi eri tuotantoyhteyksien ja eri kansojen välillä, sekä alati kasvava tuotannon suuruus pakotti etsimään markkinapaikkoja joka maailman kolkalta. Missä vain ihmisiä asusti, sinne myös kauppatavara tiensä löysi. Ja missä uusi tuotantoyhteys syntyi, siellä kilpailun vimma pakotti taisteluun elämästä ja kuolemasta.
Tällä mahdottoman suurella tuotantovoimalla joka eteenpäin kulki samallaisella möhkälepuristuksella kuin jäämassa koskessa keväällä kulkee, oli ja yhä on vastustamaton taipumus kasata yhteen suuret tuotantohaarat, aivan kuin se vaistomaisesti pelkäisi kiihkoisan kilpailun kokonaan hävittävän sen oman olemuksen. Sillä tämä tuotantohaarojen yhteen kasaantuminen merkitsee juuri kilpailun kukistamista, ja se on yhtä luonteenomainen suurtuotannolle sen edelleen kehityksessä kuin itse vapaa kilpailu on ehdoton edellytys suurtuotannon alkamiselle. Taipumus poistamaan kilpailua tuotannosta on jälleen se mahtava voima joka tekee mahdottomaksi kilpailevan tuotantojärjestelmän valtaan pääsemisen suurtuotannon sivulla. Sillä yhtä mahdotonta kuin on yksityisen tehtailijan tulla toimeen kilpailussa suurtrustin kanssa, yhtä mahdotonta on minkään uuden järjestelmän saada jalansijaa suurtuotantojärjestelmän rinnalla. Se nielee kokeilut ehdottomasti, sillä se tarvitsee toimeen tullakseen jokaisen kolkan maan pinnalta jotka se jo onkin itsellensä anastanut.
Tällaisessa yhteiskunnassa oli tietysti kommunististen aatteiden mahdoton toteutua. Tarkoituksena nyt oli luoda yhteiskunta tämän äärettömän tuotantovoiman ulkopuolelle katkasta sen yhteys ehdottomasti maailmasta, mutta toteuttaa kuitenkin pienoiskoossa kaikki ne suuret keksinnöt, edistykset, sivistyksen tulokset, mitä vuosituhansien kuluessa ihmiskunta oli voittanut. Aikomuksena oli katkaista yhteys toisten ihmisten kanssa aikana, jolloin jo jokainen lähimmäisestään riippui, jolloin koko maailma pysyi pystyssä sen nojalla että itse kukin — tai suurin osa, työväestö teki työtä kaivoksissa, tehtaissa, pelloilla, niityillä, rautateillä, valtamerillä, jolloin kaikkia näitä töitä ja kaikkia näitä työpaikkoja tarvittiin ehdottomasti ihmiskunnan toimeentulon tuotannossa. Kommunistien korviin täytyi joka aika kuulua kohina siitä mahdottomasta työstä ja toiminnasta mitä maailmassa suoritettiin ja heidän täytyi raskaissa ponnistuksissaan alituisesti huomata voimain ja ainesten puutteen, jota ulkopuolella taas oli yllin kyllin. Kokeilujen tuloksena täytyi olla vain köyhyyden tapaaminen kaikkialla ja lopulta selvä huomio siitä että jos yritys ja kokeilu onnistuisikin, jos heidän onnistuisi erottautua maailmasta itsenäiseksi yhdyskunnaksi, täytyisi heidän kehityksensä kulkea taaksepäin raakalaisuuden kannalle, koska ainesten ja edellytysten köyhyys pakotti luopumaan jo saavutettuja sivistyksen voittoja käyttämästä ja turvautumaan alkuperäisiin muinaiskeinoihin.
Kommunistisessa liikkeessä me tällä tavalla tapaamme kahdenkertaisen kehityksen huipun. Toisella tiellä kommunistit ehdottomasti pitivät kiinni alkuperäisistä aatteistaan tavattomilla ponnistuksilla pyrkien kohti unelmoitua ihanneyhteiskuntaa; tuloksena oli ehdoton häviö verraten lyhytaikaisen toiminnan jälkeen. Toisella tiellä jälleen näemme kommunistien esteitä, pettymyksistä ja tappioista oppivan tinkimään omien periaatteittensa ja unelmainsa kanssa ja menestyvän sitä paremmin mitä enemmän he tinkiessään saivat työnnettyä syrjään aatettansa. Mutta sillä tiellä he myös lopulta luisuvat pois koko polultansa ja pääsevät tavallisen osakeyhtiön rajoihin ja tuotantotoimintaansa ajavat aivan kapitalististen tuotantosääntöjen mukaan. Valittavana on vain kaksi ehtoa: joko kulkea vastarintaan ja väsyä tai kääntyä myötävirtaan — ihanteista todellisuuteen. Onnistumisen mahdollisuutta ei ole, voi vain hukkua tai palata.
Mutta kommunistisen liikkeen tuloksia ei silti saa vähäisiksi arvostella, sillä liikkeellä on ihmisluonteen ja taloudellisen elämän ymmärtämisessä sangen suuria ansioita. Yhä vieläkin kuullaan useasti väitettävän että ihmisten keskinäinen kilpailu toimeentulosta on muka ainoa nerokkuuden ja uutteruuden lähde. Jos todella tämä väite paikkansa pitäisi, olisi ihmiskunnan tulevaisuus sangen lohdutonta. Sillä kapitalistinen tuotantojärjestelmä, kuten jo ylempänä huomautettiin, pyrkii ehdottomasti kaiken kilpailun hävittämään ja muuttamaan tuotannon yhteiskunnalliseksi prosessiksi, joka riippuu kokonaan yksilöitten uutteruudesta. Sen yksilöllistä luonnetta osottaa enää yksityinen omistus, joka sekin jo siinä määrässä on hävinnyt ettei voida enää paljon puhua yksityisistä suurtuottajista, vaan suurtuottajain luokasta, osakkeen omistajista. Seuraava askel jo on se asiain tila jolloin koko kansa kuuluu näihin osakkeenomistajiin, eikä silloin tietysti voi puhetta olla kilpailusta. Kilpailu häviää siis tuotannosta aivan luonnollisessa järjestyksessä, ja jos se vain olisi uutteruuden ja nerokkuuden kannattajana tässä maailmassa, saisimme jo lähimmässä tulevaisuudessa valmistautua vastaan ottamaan näiden ominaisuuksien häviämistä maailmasta.
Onneksi ei sellaista epätoivoa tarvitse pelätä. Edistyminen ja kehitys, sen mukana uutteruus ja nerokkuuskin, ovat ihmisluonteen, samoinkuin koko luonnon syntyperäisiä ominaisuuksia, jotka eivät häviä minkään erikoisen järjestelmän mukana. Ja kommunistisen liikkeen kokemuksissa on meillä osittain käytännöllisiä todistuksia tästä seikasta. Vaikka nimittäin kommunistisissa yhteiskunnissa kellään yksilöllä ei ollut yksinomaista persoonallista etua uutteruudestaan ja toimekkuudestaan, osottavat kuitenkin kaikkien kertomukset että siellä ei ollut laiskoja vetelyksiä ollenkaan, vaan kaikki olivat uutteria. Vieläpä väittävät monet kokemuksista tietonsa saaneet että näissä yhteiskunnissa osottivat hämmästyttävässä määrässä erikoisominaisuuksia sellaisetkin henkilöt, joilta ei tavallisessa elämässä olisi saanut mitään puristetuksi. Eikä siinä ole mitään merkillistä. Kun asiat ovat sillä kannalla että mitkään ulkonaiset olosuhteet eivät ole ihmisen kehitystä ja vapaata valintaa estämässä, on varmaa että ketään sellaista ei ole, jolla ei taipumuksia olisi ja halua hyödylliseen toimeen. Sellaiset käsitteet kuin laiskuus ja ahkeruus ovat tuotantojärjestelmän hedelmiä, joka vapaan kehitysmahdollisuuden ja valintavallan yksilöiltä riistää.
Tunnettu amerikalainen kirjailija Charles Nordhoff on persoonalliset kokemuksensa kommunistiyhteiskunnista sovittanut seuraaviin ponsilauseisiin:
"Kommunistit eivät raada järjettömästi."
"Kommunistiyhteiskunnassa ei ole kukaan jäsen palvelija."