En ole koskaan muulloin nähnyt kolmekyynäräisten miesten sillä tavoin ilosta hyppivän kuin sinä kesäkuun iltana, enkä toivoisi sen ikäisten miesten, muulloin kuin tulipalon aikana, kulkevan niin kiireesti kuin silloin mentiin ostamaan valkoisia lakkeja. Semmoisesta voisi olla vaaraa rauhallisten kävelijäin pystyssä pysymiselle. Onnellisesti kuitenkin päättyi lakin osto. Lakkikaupoissa jäivät seinät paikoilleen.
Toivorikkaissa päissämme oli siis hohtavan valkoinen lakki, johon sen ihana myyjätär oli omin käsin kiinnittänyt lyyran. Myöhemmällä sen sitte Villensaunalla otimme päästämme pois, kun isänmaalliset tunteet riehuivat rinnassamme. Näitä tunteita virkistivät vaahtoharjaiset maljat.
Kun sieltä saavuin asuntooni, oli jo vuorokauden aika sellainen, että päti päivän valolla peiliin katsella. Lyhyitähän ovat keväiset yöt Pohjolassa. Mutta lähestyvän unen vaikutuksesta olivat silmäni niin sameat, etten silloin vielä voinut itseäni täydellisesti »mönsträtä», vaan täytyi tyytyä vajanaiseen yleissilmäykseen ja alkaa etsiskellä lepuusijaa. Mielelläni olisin tietysti tuo uusi lakki päässä maannutkin, mutta pelkäsin että se rypistyisi. Sen vuoksi asetin sen tuolille sängyn viereen — lyyrapuolen itseeni päin — ja vaivuin suloisiin unelmiin. Se tietysti on ja pysyy minun salaisuutenani, mistä uneksin, mutta älykäs lukija voi kyllä sanomattakin arvata, mistä nuori, naimaton ja rahaton ylioppilas näkee unta.
Herätessäni laitteli »matami» ruokaa pöydälle. Aamiaista luonnollisesti. Sitte hän teki liikkeen, semmoisen kuin olisi joku häntä takaapäin potkassut säärille, ja toivotti onnea. Salaperäisesti hymyillen katseli hän ponnistuksiani saada silmäni auki. Katsoin kelloa. Se oli kymmentä vailla kaksi. Matami puuhasikin siis päivällistä.
Aurinko paistoi lakilleni, ja tuo puolen kolmatta markan lyyra säteili niin ystävällisesti. Väkisinkin sai se hymyn huulilleni. Rohkealla hyppäyksellä nousin ylös. Lakki päähän ja peiliin. — No, istuihan se jotakuinkin, vaikk'ei sitä vieläkään oikein voinut arvostella, kun olin alusvaatteissani, eli sievemmin sanoen »kesävaatteissa.» Siispä laitoin itseni täyteen pukuun ja söin päivällisen hyvällä ruokahalulla. Olikin siinä kolmea lajia, niinkuin on tapa Helsingissä.
Sitte läksin kaupungille, näyttämään että uusi säde sivistyksen auringosta oli puhjennut. Alussa en tahtonut jaksaa kantaa arvoni painoa oikein luontevasti. Toverit rohkenivat huomauttaa minua siitä muka »sopimattomasta tavasta», kun kadulla kävellessäni tuontuostakin koettelin sormellani, oliko lyyra tallella ja suoraan nenän yläpuolella.
Useimmat tovereistani olivat kiiruhtaneet aamujunassa kotipuoleen näyttämään, mitä olivat Helsingistä saaneet päähänsä, nimittäin sen ulkopuolelle. Mutta minä en tahtonut mennä heidän kanssaan kilpailemaan loistossa, vaan päätin antaa lakkini vielä pari päivää loistaa pääkaupungissa. Astuin rantaan. Satamaan tullessani oli muuan laiva valmiina jonnekin lähtemään. Siihen tulvaili väkeä, nuorta ja vanhaa. Aloin katsella taivaan merkkejä ja tunnustella tuulen suuntaa ja voimaa, ylpeänä siitä että muka kaikki nyt minun lakkini huomaavat ja arvelevat, että »kukahan tuo oppinut nuori herra on?»
Ilma oli äreä. Tuima tuuli ajoi pölyä pitkin rantatoria ja jakeli sitä runsaalla mitalla ihmisten silmiin. Olisin muuten lähtenyt pois koko kestistä, mutta muutamat ylen sievät neitoset — tuiki tuntemattomat — vangitsivat katseillaan askeleeni. Varmaan hekin lakkini huomasivat ja syväoppisen käytökseni.
Tavallisilla menoilla alkoi laiva eritä rannasta. Hatut heiluivat, nenäliinat liehuivat. Minäkin tavottelin valkoista lakkiani. Mutta se olisi saanut olla tekemättä, sillä eräs saksalainen vääräsääri, jolla näkyi olevan tulimmainen kiire laivaan, töykkäsi samassa hetkessä kyynäspäätäni. Käteni puski lakkiani paraiksi sen verran, että hyvä vihuri pääsi sen alle ja lennätti sen veteen.
Enempää en voi kertoa, sillä eihän tähän kirjaan saa tulla muuta kuin iloisia tarinoita. Ja minä olen varma siitä, etteivät lukijat voi nauraa onnettomuudelleni, niinkuin se sydämetön rantajätkä, joka lakkini vedestä nosti.