Ylioppilastalossa oli naamiohuvit. Talon edustalle olivat vossikat ruvenneet pitkään jonoon.
Joku siinä rekensä kokkalautaa vasten nukkui, kun ei ollut tarkkaa tietoa, missä lie viime yökään kulunut.
Itsekullakin vossikalla oli kuitenkin toinen korva auki, nimittäin Esplanaadin puoleinen korva, sillä sieltäpäin useimmiten vihelsi joku kyytiä tarvitseva. Semmoinen vihellys kun kuului, niin lähti sitä kohden ei yksi eikä kaksi, vaan vähintäinkin kolme — enemmän vaan »vapaan kilpailun» vuoksi kuin halvassa rahan himossa.
»Viäläks sull' on tupakkia, Santeri?» kysyi vossikoista eräs, Kustaa nimeltään. Sekä hän että Santeri olivat Helsingin miehiä peräisin ja polttivat Borgströmin »Kaukaasialaisia».
»On tääll' joku viäl'.» Kustaa liikkui lyhyin askelin hänen luoksensa, sillä vossikan mekossa on mahdoton pitkiä askelia ottaa.
»Ketäs sa tän' ehtoon' tatsuunalt' ookasit?»
»Herra se kait tais' olla, vaikkei juur' ensimäist' rankia. Tonn' Eerikin karun päähän ma sen vein ja jämtist' se maksoi. Mutt' reissaavaisen ei piräis sitä niin nuukaan räknäämän, jos rookaa vähän isompikin raha…»
»Kun meill' ei ol' takaisin antaa.»
»Rahhaampa outta näpylijäitä työhii», äänsi Pekka Savolainen, jolta myöskin olivat tupakat lopussa. »Mut yhellainen sit' oun ronkuja minnäi. Nyttii oisin Santerin tupakkain varraan lyöttäytynnä, jos hyvinnii kuontus…»
»On tääll' joku viäl'.»