»Nuorukainen, sinä kuolet pian! — Mulla on veli, joka kitui rintatautia neljäkymmentä vuotta ja tupakalla hän eli. Mutta sitte kielsi tohtori hänen tupakoimasta, ja sen jälkeisellä viikolla hän ei enää huolinut tästä maallisesta tupakasta. Hän oli enkelien luona.»
»Tupakkaenkelienkö?»
»Ei, vaan taivaassa. Hänellä oli puhdas sydän, vaikka hänen hampaitaan sanottiin keltaisemmiksi kuin minun.»
»Tupakka surmasi veljenne. Monen muunkin se on saattanut liian aikaiseen hautaan.»
»Päinvastoin», sanoi Vänni. »Minä olen nähnyt ihmisten kuolevan, ennenkuin ovat täyttäneet neljää vuotta ja tuskin äidin rinnoilta eronneet, vielä vähemmän päässeet tupakan makuun. Mutta ei yksikään tupakkamies ole kuollut niin nuorena.»
»Mutta se on niin ruma tapa.»
»Jääskeläinen, minä tunnen sinut», vastasi Vänni. »Sinä olet kansan mies. Minkätähden kansallispukuja pidetään? Senkötähden että ne ovat kauniit? — Ei, vaan sentähden että ne ovat kansalliset. Samoin on tupakan nautinto kaunis tapa, sentähden että se on kansallinen.»
»Mutta kuitenkin…»
»Mitä mutta? Olisiko tupakkaenkeliä, ellei olisi tupakkaa? Ja mikä olisi maailma ilman tupakkaenkeliä? Murheen laakso! Kuinka ihmeellisesti tupakka varjelee kaikista taudeista, ja kuinka pian ihmiset kuolevat, elleivät saa tupakkaa, niinkuin näet minun onnettomasta veljestäni. Jos Eeva olisi Aatamille antanut tupakan eikä omenaa, emme kuolisi koskaan.»
Silloin minä panin tupakan — ja elän vielä.