»Ei se nyt sattunut kotiin, on Pietarissa käymässä», selitti Ville.
Otettiin tuosta eväät esille ja tuomiset Villelle. Eukko näet laittoi puolen tusinaa sukkia ja kolme paria alushousuja; minä taas olin hommannut emä jässäkän kartuusitupakkaa ja minkä mitäkin. Sain sitte ruveta maata vahdissa olevan sotamiehen sänkyyn, ja siinäpä se hurahti yö aina aamuun asti.
Aamulla sitte, kun oli pyhäpäivä ja kaunis ilma, lähdettiin kävelemään ja kaupunkia katselemaan Villen kanssa. Kaartin pihalla oli kauhean iso patsas, jota en illalla pimeässä ollut huomannutkaan. Ensin luulin siinä olevan kaivon, mutta Ville selitti, että se on rakennettu Turkin sodassa kaatuneitten muistoksi.
Ulos kaupungille kun sitte tultiin, niin enpä ensin yrittänyt nähdä mitään. Huikasi näet silmiäni se komeus ja prameus. Kädet ristissä ja suu auki seisoin, eikä hengen hiventäkään päässyt rinnastani. Siinähän vaan oukailin kuin Tiilikaisen hevonen taivaan merkkiä.
Outoa oli kaikki, katsoipa ylös tahi alas. Ylhäällä taivaan ja maan välillä oli rautalankoja vierekkäin tuhkatiheässä aina monen sylen laajuudelta. Korkeimmilla katoilla ne olivat kiini suurissa heinähaasioissa. Ville tuo selitti, että niillä herrat puhelevat keskenään. Onhan niillä herroilla omat kujeensa jos missä asioissa. Sitä minä vaan ihmettelin, että sai kadulla kävellä ilman pilettiä.
Alas sitte jos vilkasi, näki jalkatien olevan sileäksi hakatusta ja höylätystä kivestä, jota ei näihin asti vielä ole piisannut Kuopion kirkon rappusiinkaan. Monessa kohti oli yksi ainoa liipattu ja puleerattu kivi niin pitkä kuin silmä kantoi ja aika leveä myös. Mistähän kalliosta ja millähän keinolla nekin lie irti saatu, ja millä ihmeen tavalla paikoilleen pantu?
Muutenkin oli kaduilla ihmeellisiä laitoksia: tuontuostakin nousi maasta torvi, josta sai vettä, kuinka vaan tahtoi ottaa. Tottapa lienee kaupungin alus ollut ihan yhtenä järvenä.
Jos sitte rupeaisin taloista tarkoin puhumaan, niin jatkuisi siitä tarinaa koko ijäkseni ja jäisi kesken vielä sittekin. Muutamia taloja oli semmoisia kuin jos kallio hakattaisiin nelisnurkkaiseksi ja siitä sitte tehtäisiin talo. Erään puiston reunassa oli talo kaikkia muita uhkeampi. Väsyäkseen asti sai kävellä sen pisintä seinää, eikä siitä sittenkään tahtonut sivu päästä, ja niin korkea ja leveä oli se, että tahtoo tulla hulluksi, jos sitä ajatteleekin, saatikka sitte kun sen näkee. Ei ole tässä avarassa maailmassa mitään niin suurta eikä komeata, ei piisaa sille Paapelin torni, ei Jerikon muurit eikä Ekyptin vaarauonit. Koko etuseinä oli täynnä lasia sekä kultaa, kalliita kiviä ja myrhamia, timanttia ja punamaalia. Ei ollut sileää paikkaa, enempää kuin pappilan mampselin leningissä. Katolla oli tornia ja seipäitä kuin hyvässäkin sotalaivassa.
Päivällisen syötyä sitte lähdettiin pois kaupungista katselemaan sen ympäristöä ja puistoja. Mutta en noista heidän puistoistaan ollut juuri millänikään. Nilsiässä on paljoa parempaa ja tiheämpää metsää.
Kävellessä kerkesi jo pimeä tulla. Varhain se tuleekin syksyiseen aikaan. Palattiin siis kaupunkiin ja tultiin sen ison talon kohdalla olevaan puistoon. Sielläkös liikettä oli kuin hyvillä hevosmarkkinoilla. Tyttöjä ja poikia niin vietävästi. Ihmettelin vaan, kun Villelle näkyi olevan tuttu useampi tyttö. Hyvinhän ne kuuluvat Kuopiossakin tytöt sotamiehistä pitävän — ja Ville ei ole mikään tuhmatekoinen poika. Jo pienenä sanoivat, että »hyvin on isänsä näköinen.»