"Kärpäsiäkö se henkiherra nyt rupee ajelemaan?"
Samassa halkesi ilma, ja piiskan siima vilahti. Jojakim vältti kuitenkin iskun, tarttui sukkelasti piiskan siimaan ja kääri sen kätensä ympärille. Henkiherra ei kuitenkaan hevillä heittänyt piiskan vartta kädestään, vaan otti toiseen käteensä eteisessä olevan kalossin ja alkoi sillä takoa Jojakimia. Tämä taas ei kiireessä löytänyt sen mukavampaa asetta kuin makkaran pätkän taskustaan, ja sillä hän puolestaan suki henkiherran suupuolta.
"Syöpikö henkiherra Lehmäniemen makkaraa?" kysyi hän aina lomaan.
Jonkun aikaa siinä ponnisteltua alkoi henkiherra väsyä, ja hänen täytyi ruveta kyselemään Jojakimin asiaa. Taistelu silloin taukosi hetkeksi. Mutta kumpikaan ei uskaltanut luopua aseestaan.
Siinä asennossa he sitten juttelivat.
Mutta kuultuaan, että Jojakim oli Härkämäestä numerolta viistoista ja alkoi puhua Jeppe-nimisestä mustasta koirasta, ponnisteli henkiherra viimeisetkin voimansa ja sai äkillisellä tempauksella piiskan varren heltiämään siimasta, joka jäi Jojakimin käteen. Tulisella nopeudella käytti hän hyväkseen vastustajansa hämmästystä, sillä Jojakim ei osannut aavistaakaan niin raivoisaa hyökkäystä. Henkiherra sai hänet oven taakse, lukitsi oven eikä sitä enää avannut, vaikka Jojakim kuinka olisi kelloa helistänyt.
Ei auttanut muu kuin lähteä pois, saamatta asiaa toimeen.
Painoi se miehen mieltä näin lähteä, kuin kulkukoiran, joka ajetaan talosta ulos. Mitä sanoisi isä, joka oli hänestä niin paljon toivonut, ja mitä laulaisi Joel, jos saisi tämän tietää? Kun ei hän edes muistanut sitä lyödä korvalle!
Piiskan siima oli hänellä vielä kätensä ympäri käärittynä. Voiton merkkihän se oli tavallaan, mutta huononlaisen voiton. Ulos ovesta oli joutunut mies… Ja se kirveli sydäntä kuin suolavesi haavaa.
Kotiin tullessa oli Jojakim melkein yhtä harvapuheinen kuin Joel kerran ennen. Kysymykseen: "Missä sinä kävit?" vastasi hän: "Kävinpähän vaan."