* * * * *
Härkämäen pojat sillä välin olivat päättäneet käyttää hyväkseen isän poissaoloa ja lähteneet vihkasemaan Lehmäniemeen. Mutta juuri kun he aikoivat poiketa kirkkotieltä, näkyi isä tulevan vastaan.
Halu olisi ollut paeta, vaan eihän sitä ilennyt eikä oikein uskaltanutkaan. Istuivat tiehaaraan ja odottivat isän tuloa.
Härkämäen Aapeli oli harvoin ollut niin hyvällä tuulella kuin nyt. Hän oli koko tulomatkan aprikoinut, että mistähän se henkiherra oli tuntenut Jepen. Ja lopulta hän sen sai selville. Pojat olivat ihan varmaan jo ennen käyneet samalla asialla kuin hänkin. Mutta niiltä oli jäänyt asia kesken, vaan ei häneltä — ei vielä vanhoillaankaan…
"Jepen panetin verolle", sanoi hän poikain luokse tultuaan, vähän niinkuin kehumalla. Ja pojat menivät sanattomiksi hämmästyksestä, ei sentähden että isä oli saanut asian toimeen, vaan että isä oli ollenkaan lähtenyt sille asialle. Tappaahan se oli uhannut Jepen.
"Mutta minnekäs te olette matkalla?" kysyi isä.
"Ei kuin vaan — tuota — niinkuin olisi ollut käyntiä vähä tuolla
Lehmäniemessä…"
"Käydäänpä miehissä!"
Ja sitte sitä lähdettiin kolmesta miehin Lehmäniemeen.
Siellä olivat isäntä ja emäntä niin lempeitä ja herttaisen ystävällisiä, että olivat vähällä sulaa kuin voiharkko päivänpaisteessa. Tyttäret taas juoksivat ja läähättivät, hommasivat ja puuhasivat, minkä suinkin ennättivät. Marin yksivärinen silmä loisti ja säteili kuin lahopuu pimeässä, vaikka huivi sitä vähän varjosti.