Kun sitte saavuimme matkamme päähän, istuimme pöytään ja hankimme siihen tavaroita. Sitte kuuntelimme "musiikkia", Esa Huttusen "musiikkia." Ja Taskis-Ville laulaa hujautteli väliin.
Toisinaan kävi talonväki kieltelemässä, mutta Ville selitti jokaiselle, että hän oli yhtä hyvä mies kuin muutkin, jotka siellä olivat. "Ja miksei sitte tämmöisessä kapakassa saisi laulaa?"
Vastausta odottamatta vetäsi hän aina vaan uusia virsiä.
Myöhemmällä aloimme haaveksia. Minä ainakin kallistin pääni pöytään ja kuuntelin, kuinka Esa Huttunen kuorsasi. Sitte olin kulkevinani punaisissa pilvissä, joissa kuuntelin musiikkia — oikeata torvisoittoa — ja katselin enkeleitä. Eräs enkeleistä oli hyvin pitkä ja laiha ja päivettynyt. Se kietoi kätensä kaulaani ja suuteli minua.
Mutta se olikin Lienan muisku, hänen tavallinen muiskunsa. Heräsin näet siihen, että Liena iski kämmenellään suutani vasten.
Jos muuten olisinkin kyennyt häneltä matkoistaan jotakin tiedustamaan, en sitä ennättänyt tehdä, sillä nyt alkoi kotimatka. En tarvinnut vossikkata tällä kertaa, menin aivan kuin ilmassa lentäen. Niin kovaa vauhtia ei Liena ollut koskaan ennen minua kulettanut kotiin. Kaiketi oli hän tottunut antamaan Mahdille tämmöisen liehkan kapakasta kotiin, sillä Mahdi lienee ollut kovempiluinen mies kuin minä.
Kotiin tultuamme oli meillä seuraava keskustelu:
"Meidän avioliittomme ei ole ollut siveellinen, Kaapro hoi!"
"Eipä oikein, sillä tuntuu siltä kuin en olisi ihan terve nyt tämän kotimatkan jälkeen."
"Se on ollut vaan lihallinen yhteys eri sukupuolten välillä —"