"En minä heitä."
"Saat rahasi takaisin, kuule!"
"En tarvitse."
"Saat ryypyn vielä!"
"En huoli."
"No, mutta kuulehan nyt —"
"Kymmenen markkaa kun maksat, niin minä saatan heittää."
"Tuumataanhan."
Siinä sitä sitte tuumattiin, seisaallaan huojuen milloin keskellä laivaa, milloin laivan parrasta vasten. Aallot huojuttivat laivaa ja laiva huojutti matkustajia, mutta ei se ketään niin pahasti huojuttanut kuin näitä kahta miestä, joilla lisäksi vielä oli oma huojuttajansa.
Vähitellen aleni Markkasen vaatimus viiteen markkaan. Mutta Sarkkanen jatkoi väsymättä tinkimistään. Lopuksi suostui Markkanen siihen, että sai rahansa takaisin ja Sarkkasen viinapullon. Haikealla mielellä katseli Sarkkanen kirkasta pulloaan, joka nyt keikkui Markkasen huulilla. Entinen omistaja ei saanut sille antaa edes lähtömuiskuakaan, sillä Markkanen ei siihen suostunut. Yksin vaan ryypiskeli ja riemuitsi kostostaan.