Sarkkanen oli mielestään jo tarpeeksi nöyryyttänyt toveriaan ja antoi hänelle ryypyn. Mutta piti rahan. Markkanen kun sai pullon huulilleen, otti siitä rahansa edestä kelpo siemauksen.
Senjälkeen ystävykset taas jonkun aikaa juttelivat kaikessa sovinnossa ja ylistivät viinan hyviä ominaisuuksia. Mutta Markkasen suuta alkoi uudestaan kuivaa, ja silloin hän muisti keskenjääneen kostonaikeensa. Hän nousi ja hoiperteli laivan toiselle puolelle, jossa heitä vastapäätä istui muuan kihlakunnan lautamies.
"Kuulepas, lautamies! Minä olen se Mäntyniemen Markkanen ja käsken sinun haastamaan tämän Sänkiniemen Sarkkasen ensi käräjiin luvattomasta viinanmyynnistä. Vieraiksimiehiksi nämä kaksi meidän kylän miestä."
"Onko sulla haasteraha?"
Markkanen alkoi kaivella taskujaan, joista tuskin olisi löytynyt niin paljoa. Ei hän ainakaan ennättänyt löytää rahoja, ennenkuin Sarkkanen äärettömästi hämmästyneenä kysyi:
"Mi — mi — milloinka minä olen viinaa myynyt? Ja kellenkä, häh?
Vastaatko puheesi mies?"
"Minullekin möit ihan äsken 25 pennin edestä. Kyllä nämä miehet tässä näkivät. Vai ettekö nähneet?"
"Nähtiin, kyllä nähtiin raha liikkuvan."
Sarkkanen oli kuin ukkosen iskemä. Tuo ei ollut hänelle ollenkaan juohtunut mieleen. Hän tunsi olevansa voitettu ja Markkasen vallassa.
"Kuule, heitä pois, Markkanen!" pyysi hän. "Ystäviähän tuota on oltu tännekin asti."