Meidän ruununvouti otti terveytensä hoitamista varten kolmen kuukauden virkavapauden keskellä kesää. Sen tietää, että terveys siitä pahasti kärsii, kun on talven pitkän kirjoitellut ryöstökäskyjen alle ja tehnyt tiliä, ja sitten keväällä ollut alituisessa sielun jännityksessä, odotellessaan jäiden lähtöä. Siinä melkein tulee tuskailemaan taivasta vastaan, kun iltasella on ihan varma, että yön seutuna selkä sulaa. Mutta yöksi tulee kylmä, ja aamulla saa nähdä jäät paikoillaan. Kenenkä hermosto sitä kestää?
Muuten ruununvouti kyllä oli terve mies, pulska ja punakka, paraassa sekä ijässä että lihassa.
"Kuulehan Kaisa!" sanoi hän eräänä aamuna emännöitsijälleen. "Minä saan nyt virkavapautta ja menen maatilalleni Särkelään kesäksi, niinkuin ennenkin. Sinun pitäisi lähteä edeltäpäin, että kaikki olisi kunnossa silloin kuin minä tulen. Tavallisesti siellä on elämä niin hujan hajan, ettei ensimäisellä viikolla saa edes kunnon ruokaa, ja sänkyvaatteet ovat likaiset kuin huonossa kievarissa. Tällä kertaa siinä täytyy tapahtua muutos, sillä —"
"Kyllä minä tiedän, kyllä!" keskeytti Kaisa ja räpytteli silmiään. "On niitä siksi juttuja kuultu."
"Ole vaiti ja ala valmistautua lähtöön!"
Ruununvoudilla oli se heikko puoli, ettei hän ollut naimisissa. Ja mikä pahinta, näytti siltä, ettei hän pääsekään siihen asemaan. Hänen vanha juoppo sihteerinsä, joka oikeastaan kaikki hänen virkatoimensa hoiti, selitti syyn siksi, että "ruununvouti ampuu liian ylös, pitää alentaa, alentaa…" Mutta ruununvouti ei alentanut. Hän kulki järestään seudun naimakuntoiset tytöt, ja kun oli saanut rukkaset kaikilta, alkoi alusta taas. Hän ei voinut alentaa. Siihen ei ollut mahdollisuutta.
Naisten makua naimisasioissa on vaikea ymmärtää. Jokainen mies olisi varmaan ottanut ruununvoudin, jos olisi ollut naisena. Sillä niin hyväluontoista miestä kuin ruununvouti oli, sitä sai kauan hakea. Mutta naisilta hän oli saanut enemmän rukkasia kuin koko kihlakunnan muu miesväki yhteensä. Luultavasti siihen ei ollut muuta syytä kuin että oli tullut tavaksi antaa niitä hänelle. Yksi kun kerran oli tehnyt alun, niin eivät hänestä huolineet muutkaan. Olisivat ehkä muuten mielellään ottaneet, vaan eivät ilenneet toisiltaan.
Tänä keväänä hän oli päässyt pitemmälle kuin koskaan sitte sen ihan ensimäisen yrityksen jälestä. Hän olikin menetellyt viisaasti ja taitavasti. Ei antautunut keskustelemaan muista kuin puhtaasti ruununvoudillisista asioista, paitsi yhden ainoan kerran pappilassa päivällisillä, kun rovasti nosti kysymyksen hänen toisesta mieliaineestaan, matikan pyynnistä. Silloin hän kertoi avannosta nähneensä, että matikat jo hankailivat mahojaan järven pohjaa vasten.
"Mitästä ne sillä tarkoittavat?" kysäsi rovasti.
"Nähkääs, määhnä pakoittaa siellä mahassa ja luultavasti kutkuttaa. Naaraspuoli sentähden koettaa puristaa määhnän ulos, ja siihen sitte, niinkuin tiedätte, koiraspuoli…"