Selitys keskeytyi, sillä koko seura kävi kummallisen äänettömäksi. Muutamat iskivät silmää toisilleen, naiset alkoivat yskiä nenäliinoihin ja herrat katsella pöytään tai pöydän alle. Siitä huomasi ruununvouti taas hairahtuneensa, kun oli antautunut näin pitkiin puheihin asioista, jotka eivät kuuluneet hänen varsinaisen virkatoimensa alalle. Asian korjaamiseksi hän päätti turvautua sievään ja leikilliseen anteeksi pyyntiin. Ihanasti hymyillen hän katsahti naisiin ja sanoi: "Niin, kyllähän ne naiset tämän asian ymmärtävät!"
Mutta se pikemmin pahensi kuin paranti seuran umpimielisyyttä. Vasta kun rovasti käänsi puheen muihin asioihin, hävisi painajainen. Ja iloisesti naurettiin niinkin pienille sukkeluuksille, ettei semmoisille tavallisissa oloissa juuri hymähdetäkään.
Ruununvoudin nykyisenä toivon esineenä oli pappilan kotiopettajatar, hiukan tosin ijällä pilattu, mutta muuten kaikin puolin kaluksi käypä. Hän oli vasta tullut tälle paikkakunnalle, ja kun hän sen ohessa oli jonkun verran vähäkuuloinen, ei hänellä ollut ruununvoutia vastaan semmoisia ennakkoluuloja kuin paikkakunnan muilla tytöillä. Sillä mahdollisuutta myöten oli ruununvouti hänen seurassaan koetellut pysytellä virallisten lauseparsien piirissä. Niitä alkoikin neiti Adolfina tuntea enemmän kuin yksikään muu Suomen nainen, joka ei ole työskennellyt virastojen puhtaaksikirjoittajana.
Jäiden lähtöä oli ruununvouti niin hartaasti odottanut siitä syystä, kun hän aikoi esittää neiti Adolfinalle, että tämä tulisi kesää viettämään hänen maatilalleen Särkelään, lähelle Viipuria. Hän melkein luuli asiansa olevan jo sillä asteella, että neiti Adolfina taipuisi tähän esitykseen. Ja siltä varalta hän lähetti Kaisan edeltäkäsin laittamaan kuntoon Särkelän ruoka- ja sänkyvaatepuolta. Itse hän lupasi tulla viikon perästä; oli näet vielä järjestettävä virkapapereita.
Kaisa kun saapui Särkelään, oli vähällä kääntää nurin koko talon ja kaiken sen aluskunnan sillä uutisella, että muutaman päivän perästä "ruununvouti tulee ja tuo rouvan mukanaan — tai morsiamen kumminkin, ja se nyt on melkein sama kuin rouva." Tuommoinen odottamaton suuri tapaus tavallaan ihastutti kaikkia, vaikka yleensä oltiin jotenkin yksimieliset siitä, että tästä puoleen ei ole rauhaa Särkelässä kesällä eikä ruununvoudilla yhtenäkään vuodenaikana.
Mutta ruununvouti ei saanutkaan neiti Adolfinaa lähtemään Särkelään nyt vielä. Savonlinnaan asti he tulivat yhtä matkaa, vaan siinä nousi neiti Adolfina laivasta pois. Sillä hän tahtoi ensin tavata vanhempiansa, jotka asuivat Savonlinnassa, ja neuvotella asiasta heidän kanssaan. Sitäpaitsi oli hänellä yhtä ja toista valmistamista. Itse puolestaan hän kyllä oli halukas tulemaan, eikä luullut vanhempainsakaan olevan vasten.
Sovittiin siitä, että ruununvouti menee edellä ja neiti Adolfina seuraa sitte viikon kuluttua. Ruununvoudin piti tulla takaisin Lappeenrantaan häntä vastaanottamaan, ja sieltä he sitte yhdessä matkustaisivat Särkelään.
Koko itäiselle puolelle Suomea on tunnettu asia, että laivamatka Savonlinnasta Lappeenrantaan niinä aikoina kävi yötä myöten. Illan hämärässä kun lähdettiin Savonlinnasta, oltiin aamupäivällä Lappeenrannassa. Ja koko Suomi, sekä itä- että länsipuoli, tuntee kuinka ihanalta toti maistaa "vetten päällä", varsinkin kun sydämellä asuu hauskoja muistoja, jotka ponnistelevat päästäkseen ilmoille. Sydän riepu on kuin kuristuksissa, sitä ahdistaa ja kutkuttaa, kunnes se saa purkautua joko luotettavan ystävän poveen taikka sen puutteessa vanhoihin lauluihin kesäisen illan raittiissa ilmassa. Ruununvoudilla oli Savonlinnasta lähtein ystävä, jota hän luuli luotettavaksi. Hän oli aikoinaan ollut ruununvoudin koulukumppalina, samanlainen vanha poikamies kuin hänkin, ja mikä oli vielä parempi, hän oli myös neiti Adolfinan lapsuuden ystävä.
Yhdessä sitte ihailtiin neiti Adolfinan hyveitä.
"Se on niin vietävän sievä ihmisekseen…"