"Ja tasainen luonnoltaan, helvetin tasainen."
Toisin vuoroin taas laulettiin:
"Minun kultani kaunis on, sen suu kuin auran kukka — hei, rintava ja reitevä, ja tumman pruuni tukka —"
Yhtä väsymätön kuin ystävä oli kehumaan tyttöä, yhtä uuttera oli ruununvouti täyttämään laseja. Sitä kesti aina Lappeenrannan laituriin asti. Eikä terveydenhoito juontunut mieleenkään. Yleensä ruununvouti kyllä oli säästäväinen mies, mutta tämmöisissä asioissa hän ei kitkutellut. Eihän sitä aina olla naimapuuhissa.
Junan lähtöä odotellessaan katselivat ystävykset Lappeenrannan kaupunkia. Heidän silmissään se oli kaunis ja runollisen näköinen; vanha tuuhea puisto vilvoitti kuumaa päätä ja laajat näköalat Saimaalle päin selvittivät sameaa silmää.
Maalaiset kaupitsivat kaloja rannassa, ja torilla oli myös maalaistavaraa kaikenlaista. Ruununvoudin huomio kiintyi pulskannäköiseen lehmään, jota eräs maalainen talutteli torin laidassa. Sillä, paitsi hyvää taipumusta matikan pyyntiin, oli hänessä myös sekä maanviljelijän että karjanhoitajan vikaa, ja aina oli hän luullut itsellään olevan erityisen lahjan arvostella lypsylehmiä. Sentähden hän ei malttanut olla menemättä lähemmäksi, vaikka ei hänellä oikeastaan ollut muuta mielessä kuin katsoa ja osoittaa ystävälleen, kuinka hyvä lehmäntuntija hän oli. Jos tuo ystävä sattuisi kirjoittamaan matkastaan neiti Adolfinalle, niinkuin heillä vähä oli ollut puhetta, ja siinä sivumennen mainitsemaan hänestä, niin sopisihan hänen huomauttaa tästäkin taloudellisesta kyvystä. Se tekisi hyvän vaikutuksen, kun se tulisi noin syrjästä.
Lehmä miellytti ruununvoutia, poikimisaika myös, eikä hinta ollut kovinkaan paha. Silloin yht'äkkiä lensi hänen epäselvään päähänsä selvä ajatus; se iski kuin salama läpi aivojen, ja päätös oli valmis.
Sehän sopisi kihlakaluksi Särkelän tulevalle emännälle, tuo lehmä. Vähä omituinen se tosin oli laatuaan, mutta alkuperäinen. Ihan hänessä itsessään oli syntynyt tuo ajatus. Mainio aate! Kuinka hyvästi, lyhyesti ja selvästi se kuvaa neiti Adolfinan vastaista vaikutusalaa! Totisesti ovat ne oikeassa, jotka sanovat, että nero silloin leimahtaa kirkkaimmin, kun mies on vähä viinoissa.
Kauppa tehtiin, myyjä talutti lehmän rautatieasemalle, ja ystävykset seurasivat jälessä juomaan harjakaisia. Varsinaisen tarkoituksensa ruununvouti kuitenkin salasi ystävältään; sitä ei kenenkään muun pitänyt saaman tietää kuin neiti Adolfinan.
Mutta lehmää junaan pantaessa syntyi vaikeuksia. Sitä ei otettu vastaan matkustaja- eikä tavaravaunuihin, vaan ruununvoutia neuvottiin jättämään se toisen päiväiseen tavarajunaan, johon oli muitakin eläimiä tulevia. Siihen ruununvouti ei suostunut, vaan vaati sen nyt mukaansa, maksoi mitä maksoi. Ja hän sai tahtonsa toteutetuksi. Hänen kustannuksellaan lisättiin junaan eläinvaunu, ja lehmä vietiin siihen. Maksamaan se tuli, mutta tällä kertaa ei ruununvouti siitä välittänyt.