Sitte hän meni ostamaan itselleen matkustajalippua. Vaan niiden myyjä — aika virnake muuten näköjään — huomautti sen olevan ilmeistä tuhlausta, kun hänellä kerran oli omituinen vaunu nimessään.
"Jaa, perhana!" ajatteli ruununvouti. "Vielä tässä joutavasta maksamaan!"
Hänen tuntoaan helpotti, että edes sillä voi säästää.
Ruununvouti sanoi jäähyväiset ystävällensä, jonka oli jäätävä Lappeenrantaan, ja nousi sitte "omaan" eläinvaunuunsa. Sill'aikaa kun ruununvouti kulki valtion höyryvoimalla Särkelää kohti, kyhäsi ystävä kirjettä neiti Adolfinalle.
Kaisa oli määräpäivänä pannut liikkeelle kaiken väen: rengit, piiat ja torpparit, vaimoineen ja lapsineen, yksin ruotuvaivaisetkin. Kuumana kesäpäivänä he juhlapuvussa marssivat kaksi pitkää virstaa rautatieasemalle, ottamaan soveliaalla tavalla vastaan isäntäänsä ja rouvaa tai "morsianta kumminkin", niinkuin Kaisan tapana oli ollut sanoa. Toista tuntia olivat he jo seisseet hyvässä järjestyksessä asemasillalla, kun juna vihdoin saapui. Sen pysähtyessä kuuluu yhdestä vaunusta iloinen "am-muuh!" Kaikki kääntyvät sinne päin: ovi aukiaa ja alas astuu heidän rakastettu isäntänsä, koko laajan aluskunnan toivo ja turva. Miehet paljastivat päänsä ja naiset notkauttivat syvään polviaan.
Isäntä vastasi tervehdykseen arvokkaasti, iloinen hymy huulillaan.
Kääntyi sitte takaisin vaunuun päin ja sanoi ystävällisesti:
"Tule pois sinäkin!"
Kaikki pidättivät henkeään. Kaisan silmäys vaan esti heitä hyökkäämästä vaunun ovelle. Oltiin valmiina uuteen tervehdykseen.
Mutta ei se tullutkaan ulos. Silloin ruununvouti taas kääntyi kansansa puoleen ja viittasi luokseen pari hartiakasta miestä:
"Ota sarvista, Pekka, ja työnnä sinä, Jussi peräpuolista!"