"Sarvista!" kuului hiljainen kuiskaus kautta koko Särkelän väen. Kaisankin kasvot värähtelivät oudosti.
Ja sitte se tuli vaunusta ulos, hypähti kuin tanssiin lähtevä neitonen, ja katseli isoilla, kirkkailla silmillään uusia ystäviä.
Kaisa oli äkeissään koko maailmalle ja varsinkin tuolle "kirotulle luontokappaleelle", joka puolueettomalta kannalta katsottuna kuitenkin oli koko talon karjan kaunistus.
Kun ruununvouti viikon päästä lähti Lappeenrantaan ilman erityistä aihetta, korjautui Kaisan tuuli taas vähäksi aikaa. Nyt hän ei kumminkaan enää saanut asemalle lähtemään muita kuin Pekan ja Jussin, jotka arvelivat heitä ehkä tarvittavan.
Mutta silloin sieltä tuli isäntä yksin, synkkänä kuin ukkospilvi. Sanaakaan virkkamatta hän istui rattaille, ajoi Särkelään ja hoiti loppukesän terveyttään, joka ei ollut oikein kunnossa yhtään päivää.
Pahinta oli kumminkin, että ruununvouti tämän kesän kuluessa menetti paljon entistä hyvänluontoisuuttaan. Vanha ystäväpiiri tuskin häntä tunsi. Ei tarvinnut muuta kuin kaukaa viitata ruununvoudin "kihlausmatkaan", ennenkuin hän sanaakaan sanomatta ryntäsi päälle. Ja aivan yhtä vaarallista oli kysyä häneltä, miltä tuntui olla "kahden kesken".
Ruununvoudin maallisten vihollisten — ryöstökäskyjen ja tilien — lisäksi oli tullut kaksi uutta, nim. kotiopettajattaret, joilla on lapsuuden ystäviä, ja lypsylehmät.
Sillä vaikka ruununvouti ei ollut nähnyt sitä kirjettä, minkä ystävä lähetti neiti Adolfinalle, voi hän sentään aavistaa sen sisältöä siitä, että nuo kaksi viettivät häitään syksympänä.
NÄLKÄVIRKOJA.
Minä olen tottunut enemmän harvoin saamaan kirjeitä naisilta; sentähden ne, joita saan, tekevät sitä suuremman vaikutuksen. Nyt on minulla taas monesta ajasta ollut se onni, että olen saanut naiselta kirjeen. Ei mikään estä minua siitä riemuitsemasta, sillä onhan sen kirjoittaja nainen, joka ei ole kirjoittaissaan ajatellut muita kuin minua.