Silloin rovasti huomasi ja tunnusti erehdyksensä ja kirjoitti epuun.
Mutta moitti Mönkköstä siitä, ettei tämä heti tuonut kuittia esille.
"Paremminkos se rovasti uskoo tuommoista paperilappua kuin minua? Sanoihan rovasti mennä pyhänä viimeksi, että autuaat ovat, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat —"
"Kyllä minä muistan sinut, Mönkkönen", ärjäsi rovasti ja aukasi oven eteiseen.
Mutta vyötä kiinnittäissään Mönkkönen vielä jupisi, melkein kuin itsekseen:
"Kissallasiko potkitat? Saatavat kun maksan, niin saarnaat minulle yhtä hyvin kuin muillekin. — Ja hyvästi nyt!"
VAATTEITA PAKANARAUKOILLE!
Kun täällä meidän jäisessä maassamme pakkanen nurkissa paukkuu; kun köyhät, puolialastomat lapset vilusta värisevät — silloin on lähin velvollisuutemme muistaa pakanoita, etupäässä Suomen lähetystoimen alalla Afrikassa.
Ne onnettomat loikovat päiväkaudet polttavassa auringon paisteessa, ilman vaatteita, joihin hiki saisi imeytyä. Sehän voi olla vaarallista heidän terveydelleen. Ja kuinka onnettomia ovat pienet, reippaat neekeripojat, kun eivät koskaan saa heittää rehellistä housunkauluspainia, sentähden että heillä ei ole housuja. Heidän täytyisi iskeä kyntensä toistensa alastomaan ihoon. — Ja voipi aavistaa, mitä heidän suloinen, kähärä, kiiltävän musta ja tuuhea tukkansa saa kärsiä tästä vaatteiden puutteesta. Jos poikaan tahtoo tarttua, täytyy aina ottaa tukasta. Ja vielä, mikä kurjuus, he eivät ole eläissään saaneet pyyhkiä nenäänsä nutun hihalla!
Entäs tytöt? Heillä ei ole aavistustakaan siitä, kuinka ohueksi, hoikaksi ja hienoksi kureuuma tekee valkoihoisen naisen. Millä ihmeen tavalla he voivat viehättää itseensä neekerinuorukaisen sydämen, kun eivät voi näytellä suloisuuksiaan vähitellen? Ja mitä työtä heillä voi olla, kun he eivät koskaan laittele pukuaan? Ja mistä he voivat puhella keskenään, kun he eivät puhu toistensa puvuista?
Kurjaa, kurjan kurjaa on pakanaraukkain elämä, kun heillä ei ole vaatteita.