Ajatelkaapa, hyvät lukijat, heidän onnettomuuttaan vielä yhdeltä kannalta. Heillä on yltäkyllin etelän hedelmiä, heillä on kultaa, elehvantin luuta ja kalliita kiviä, eivätkä he tarvitse muuta kuin kättä ojentaa, saadakseen mainion päivällisen…

Ei sentään ihan niin. Olettehan nähneet palmupuun kuvan? Sen pähkinöitä neekerit käyttävät yleisimpänä ruokanaan. Mutta pahaksi onneksi ovat nuo pähkinät puun latvassa, ja niiden saavuttamiseksi on kavuttava pitkää, oksatonta, ryhmyistä vartta. Ehkä olette kuvassa nähneet pakanaraukan nousevan palmupuun runkoa. Eikö teidän ole silloin käynyt sääliksi hänen paljaita, mustia, pakanallisia sääriään? Aivanhan ne kuluvat nahkattomiksi, kun täytyy kolmasti päivässä nousta puuhun. Voipi sentähden aavistaa, kuinka iloisen kiitollisuuden tunteet syttyisivät mustan pojan povessa, kuinka hänen silmänsä säteilisivät herttaisesta, lapsellisesta ilosta, ja kuinka hän luonnollisessa viattomuudessaan lipoisi kieltään, jos hänellä kavutessaan olisi säärten suojana hyvät Suomen sarkahousut ja pitkävartiset, tervatut lapikkaat. Sitte hän puusta alas tultuaan ehkä pistäisi lapikas jalassa pienen polkan näiden vaatteiden antajain kunniaksi, saattaisipa vielä lähettää heille vastalahjaksi jonkun pähkinän tai elehvantin hampaan.

Pääasia on kuitenkin se, että nämä päiväntasaajan helteisten seutujen herkkusuut tarvitsevat vaatteita paljoa kipeämmin, kuin me kovakorvaiset, uppiniskaiset ja paatuneet suomalaiset. Neekereillä kyllä olisi, millä ostaa vaatteita, mutta nyt he tarvitsevat kultansa, elehvantin luunsa y.m. viinaan, kun heillä ei ole vaatteita, joita kävisi paneminen viinan panttiin.

Mitä me täällä Suomessa vaatteilla teemme? Meillä on suurin osa vuotta niin pimeä, ettei kukaan sitä näe, jos olemme alastikin. Eikä sekään ketään liikuta, jos vähä värisemme. Onhan meillä saunoja! Ja onhan meillä metsiä, joissa kasvaa vahvasti polttopuuta. Lämmittäkäämme saunojamme ja asukaamme niissä! Mutta vaatteet tulee meidän lähettää pakanaraukoille kuumaan Ovambomaahan.

KUINKA MATTI MÖNKKÖNEN EROSI SIELUNPAIMENESTAAN.

Se ei tapahtunut tänä vuonna, vaan jonakin edellisenä. Semmoisena vuotena, kun kykeni peltoja kyntämään huhtikuun lopulla. Silloin se tapahtui eräässä pitäjässä, jonka nimeä on vaarallinen mainita näinä ahtaina aikoina, kun ihmiset ovat kauhean riitaisia, ja asianajajia on yhtä paljon kuin voimassa olevia asetuksiakin. Papin nimeä on myös vaarallinen mainita, mutta Matti Mönkkönen ei kaihdi rehellistä nimeään, jonka siis saatan huoleti ilmaista.

Matti Mönkkösen pelto ulottui maantiehen asti. Vähän matkan päässä siitä oli kappalaisen pappila. Kappalainen oli päässyt toiseen pitäjään kirkkoherraksi ja oli ajellut jättämässä hyvästiä entisille uskollisille sanankuulijoilleen. Nyt hän ajoi kotiinsa maantietä myöten. Mönkkönenkin joutui samassa vakonsa päähän, ja pappi pysähtyi häntä puhuttelemaan.

"Jumalan rauha, isäntä Mönkkönen!"

"Antakoon!"

"Meillä on nyt kaunis ilma, jumalalta."