"En arvellut sinun lähtevänkään", vastasin. Tämä puolustus oli niin typerä, että sitä itsekin häpesin, yhtä typerä kuin käytöksenikin oli ollut. Mutta parempaa en sillä hetkellä keksinyt. Taikka — jos rehellisesti tunnustan — pyöri kielelläni valhe sellainen, että "kävinhän minä, vaan olit jo lähtenyt." Hän olisi sen tällä kertaa uskonut, mutta ihan varmaan matkalta palattua ottanut siitä selvän ja saanut minut kiini valheesta. Naiset ovat, kumminkin olevinaan, niin arkoja valheelle, että pelkäsin siinä tapauksessa kaiken särkyvän väliltämme. Ja sitä en millään ehdolla tahtonut vaikka taas toiselta puolen suurempi läheneminen minua arvelutti. Suhteemme oli minusta paraimmillaan semmoisena kuin se nyt oli. Että hän riensi rantaan ennen minua ja vaihtoi laivaa minun tähteni.
Kuultuaan minun selitykseni, hän katsoi silmiini pitkään ja syvään niillä kirkkailla silmillään. Sitte hän sanoi vielä nuhtelevammalla — ja sointuvammalla — äänellä:
"Olinhan minä luvannut. Mitä syytä sinulla on luulla minua niin huikentelevaiseksi?"
"Kun et ole ollenkaan käynyt meillä."
"Ethän sinäkään ole meillä käynyt."
Nyt oli minun vuoroni katsoa terävästi häneen. Kaikkein jokapäiväisimmällä äänelläni lausuin sitte kuin ohimennen:
"Äitini ja sisareni vaan ovat ihmetelleet, kun et ole käynyt heitä tervehtimässä niin pitkästä aikaa."
"On niin paljon ollut käyntiä sukulaisissani", sanoi hän epäröiden.
"Enkä minä ole juuri liikkunut missään."
Hän ei voinut peittää hämillään-oloansa. Ei ollut tahtonut tulla meille — luultavasti samaa vaaraa peläten minusta kuin minä hänestä! Sydämeni riemuitsi. Sinä et koskaan pysty pettämään minua! Olet edessäni kuin avoin kirja, koko olentosi minulle niin läpinäkyvän kirkas kuin lähteen vesi.
En nähnyt siinä mitään sameaa, niin hartaasti kuin sitä katselinkin sen heleän kesäisen sunnuntain — ja vielä niin monta päivää jälkeenpäin.