Olin siis mahdollisimman altis taudille.
Ja silloin saapui paikalle se basilli.
Eräällä huviretkellä kohtasin tytön, jota en ollut nähnyt sitte lapsuuteni aikojen. Hänestä oli varttunut solakka neitonen. Silmät kirkkaat ja kiehtovat, kasvoilla niin puhtaat värit, varsi "kuin elämänlanka", ylväs ja sopusuhtainen, povi korkea, ja keltaiset kiharat tuhlaten tuuheat. Oli tullut kesäksi syntymäseudulleen ja aikoi syksyllä taas lähteä sinne kauas, missä oli ollutkin.
Vai tuollainen ilmestys sinusta nyt on kehittynyt! Semmoinen yltäpyöreä pallukka kuin olit ennen koulutyttönä, jolle tein hyvän päivän ainoastaan silloin kun satuin tavattoman kohteliaalle tuulelle. Olimmehan me oikeastaan lapsuudentoverit, sillä useinhan olit ollut talosilla sisarieni kanssa ja minä olin tullut kuin hirmumyrsky ja pyyhkässyt olemattomiin talonne ja tanhuanne. Nukkenne olin kolhinut nenättömiksi, käsi- tai jalkapuoliksi, jos en milloin heitä aivan päättömiksi telottanut. Ja nyt me istumme tässä mielistelemässä toisiamme, vääjäilemässä toistemme tunteita kuin kaksi koiraa, jotka arvaamatta kohtaavat toisensa.
Näitä mietin mielessäni, kun häntä katselin ja häijyyksiä hänelle juttelin. Ei suuttua tupsahtanut enää niinkuin ennen, eikä yhtä herkästi tillahtanut itkemään. Siis oli luontonsa kovennut, ja minun polosen oli pehmiämään päin! Aavistin kyllä, mikä vaara tässä piili. Omatuntoni pudisti arvelevasti päätänsä ja kuiskaili "elä leiki tulen kanssa, Kaapro!" Mutta aina minua on vaara viehättänyt, en koskaan ole malttanut väistyä sen reunamilta. Rakastan vaaraa sen vaarallisuuden vuoksi. Hermoni kaipaavat sitä ja nauttivat siitä.
Kaikkien häijyyksien ohella lausuin hänelle ihan tahallani joitakuita hellänpuoleisia kohteliaisuuksia, niin että häneltä jäi suu auki ja silmät seljälleen, sillä mitään senlaatuista hän arvatenkaan ei ollut odottanut minulta. Oli kuin puulla päähän lyöty. Alkuun päästyäni ehdotin vielä, että seuraavana sunnuntaina lähtisimme huvimatkalle lähipitäjässä pidettävään maanviljelysnäyttelyyn, jonne minun kumminkin oli mentävä lehteni puolesta. Hän suostui kauniisti ja kainosti.
Tätä sunnuntakia odotellessa — se olkoon kunniakseni mainittu — en yhtään yötä lemmentuskissa piehtaroinut enkä häntä siihen mennessä kertaakaan tavannut, en välittänyt tavata. Niin voimakas oli minussa vielä itsenisäilyttämisvaisto.
Ja kun se sunnuntai tuli, ja laivarannassa näin olevan kaksi pientä höyrypurtta lähtemässä sinne maanviljelysnäyttelyyn, niin minä uhalla menin toiseen enkä siihen, jonka kannelta näin hänen keltaisten kiharainsa kumottavan. Olin kuin katumapäällä, en tiedä mistä.
Mutta se ei auttanut. Hän vaihtoi laivaa. Oli kai huomannut valkoisen lakkini ja tahtoi päästä maksamasta matkaa. Siinä hän ainakin onnistui, ja väärinhän se olisi muutoin ollut, kun minä häntä olin tälle retkelle pyytänyt.
"Luulin sinun tulevan noutamaan minua meiltä", virkkoi hän nuhtelevasti. Mutta kuinka sointuvalla äänellä!