Mutta jos isä huomaa sinun jossain määrässä jääneen osattomaksi suvun henkisestä etevyydestä, näkee hän siinä selvän viittauksen, että luonto onkin aikonut poikaa toiselle uralle, käytännöllisille aloille, niinkuin postivirkoihin, metsähallintoon, apteekkiin, rautateille, kauppaan, maanviljelykseen j.n.e. Ja jos käytöksessä tai ahkeruudessa on huono numero, ei äiti voi kyllin surkutella opettajain puolueellisuutta ja vähäpätöisyyttä; he ovat jostain pikkuasiasta suuttuneet isään tahi heidän rouvansa kadehtivat äidin viimeistä leninkiä — siinä kaikki. "Mutta sinullahan ei toki voi olla mitään huonoja tapoja, ei vaikka. On sinua toki sen verran osattu kasvattaa."
Ellei kateus olisi liian alhainen tunne minunlaiselleni miehelle, niin melkeinpä katsoisin kateudella teitä punaposkisia, virkeäsilmäisiä koulupoikia, jotka saatte koko kesän olla omissa valloissanne ja nuoruuden mielellä nauttia luonnon nuoruudesta. Mutta enhän voi teitä kadehtia. Eihän se ole teidän syynne, ettei minulle elämä enää maistu samalta kuin teidän ijällänne. Silloin kun salaa luihautin savun opettajain heittämästä paperossin pätkästä, niin olipa se toisen makuinen kuin mitä nyt saan hyvästäkään sikarista; 25 pennin omistaminen tuotti silloin runsaamman riemun kuin nykyisellä ajalla sadat markat; toisin kuin nyt hypähti silloin rinnassa sydän, jos vilahduksenkaan näki tuosta lyhytpalmikkoisesta ihanteesta — toisin hypähti kuin nyt, tiedustellessa itsekunkin niiden myötäjäisiä, jotka voisivat tulla kysymykseen; ja ne pienet kepposet, mitä koulussa tehtiin, ne tuottivat paljoa puhtaamman nautinnon kuin nyt hyvätkään luikerrukset raha-asioissa tai parhaiten onnistuneet vaalikeinottelut.
Nauttikaa vain nuoruudestanne, koululaiset, niin kauan kuin huolet ja murheet eivät ole päässeet häiritsemään mielenne rauhaa. Kerran tulee sekin päivä, jona sanotte, että kouluaika se kumminkin oli elämänne iloisin aika. Huono numero on kyllä ikävä näyttää vanhemmille, mutta vielä ikävämpi on näyttää vekseliä pankkiherroille; "ehdot" ovat kyllä tukalat kesäkumppanit maalla ja vaikealta tuntuu niitä lähteä syksyllä suorittamaan, mutta vielä vaikeampi on puuhata "akordia" saamamiestensä kanssa.
KUINKA JOUDUIN NAIMISIIN.
Ovat monasti kysyneet, miksikä minä — viisas mies — olen mennyt naimisiin. Sentähden näyttää siltä kuin olisin selityksen velkaa tälle valistuneelle ja tiedonhaluiselle yhteiskunnalle.
Lyhyesti sanoen on syy naimisiin menooni sama kuin kaikkiin muihinkin tyhmyyksiini, se nim. että minä aina teen ensin ja ajattelen sitte vasta — jos sattuu aikaa ajatella sittenkään.
Olin silloin alkava sanomalehtimies, aaterikas ja toivehikas, ensi kertaa uskottu kesätoimittajan edesvastaukselliseen asemaan. Ja minulla oli "hyvä ajatus toimestani", niinkuin sotamiehellä käsikirjan mukaan tulee olla. Tunsin elävästi, että isänmaan kohtalo suureksi osaksi oli minun varassani tämän kesän. Siinä raskaan vastuunalaisuuden tunnossani olin ruvennut raittiusmieheksi jo varhaisesta keväästä, sillä minä pelkäsin, että muussa tapauksessa saattaisin jonkun kerran hutikkapäissäni ajaa karille maamme valtiolaivan. Ihan totta, sitä minä pelkäsin.
Tämä raittius se minut vei turmioon.
Ryypiskely oli siihen saakka varjellut minua monesta tyhmyydestä, mutta nyt minä aikani kuluksi rupesin katselemaan tyttöjä — tarkoitan, katselemaan sillä silmällä, jolla en koskaan ennen ollut tyttöjä katsellut. Vilkkunut kyllä olin heihin ja mahdollisesti joskus "ihaillutkin", kuten sanotaan, mutta ainoastaan ohimennen. Ihaillut heitä jokseenkin samalla maulla kuin kilpa-ajoissa ihailin sirotekoista liinakkoa tai lujakoipista mustaharjaa. Ihailin aikani, mutta siitä ei ollut sen vaarallisempia seurauksia. En minä niitä omakseni pyytänyt enkä olisi siihen aikaan suittanut ottaakaan, vaan jos näin niitä rääkättävän, niin pahaa se teki sydämelleni.
Nyt minä aloin itse huomata, että tyttöväen läheisyys teki minuun kokonaan erilaisen vaikutuksen kuin ennen. Se minua pelotti. Jos korkealta kutsumukseltani olisin uskaltanut, niin totisesti olisin ottanut ryypyn pari vastapainoksi. Sillä minulle alkoi selvetä, että ihminen on aina kuin aistiviallinen: sokealla on erinomainen kuulo, kuurolla erinomainen näkö. Täytyy tehdä toinen taikka toinen: ryypiskellä taikka sitte armastella.