"Harjaksiko sitä sanotaankin?"
"Niin. ja se on kaulassa eikä selässä."
"Sitäpä minä en muistanut. Missä paikassa se on kaulassa — kaulan allako?"
"Ei ole. Voi, kuinka isä on tuhma! Kaulan vieressähän se on."
Turvaun aina tilaisuuden sattuessa siihen sotajuoneen, että itse rupean kaikkea kyselemään ja annan Jaakon selittää asioita. Silloin hän heti näyttää joutuvan hämilleen ja käy harvapuheisemmaksi. Tällä kertaa se kuitenkin oli tarpeetonta, sillä vihdoin ilmestyi äiti voileipineen ovelle ja sai hänet sen avulla pois sängystä kanssansa keittiöön. Kuulin vielä Jaakon vaativan itselleen kahvia — ei kahvin vuoksi, vaan vehnäsen ja sokurin — sekä sitte kääntävän puheen joulukuuseen ja omeniin y.m. siihen kuuluviin makeisiin. Nyt se diplomaatin alku siellä vakuutti olevansa "äidin poika" aina jouluun asti, koska isä on niin ruma ja äiti kaunis — muka! Kaikkipa tässä jo osaavatkin naisten heikkoon kohtaan! Siihen ajatukseen nukahdin ja sain kuin sainkin vielä unta muutaman silmäntäyden. Mitä vaivaa minun aamu-uneni suojeleminen Jaakolta lienee maksanut äidille, en voi sanoa, mutta lopulta se nähtävästi oli mennyt sivu hänen voimiensa, koska herätessäni kuulin Jaakon iloisen naurun ja tapasin hänet ratsastamassa hartioillani, pitäen molemmin käsin kiini tilapäisen ratsunsa "harjasta."
"Minnekkä nyt ajetaan, isä?"
"Kuka sinä olet?"
"Jaakko — sinun poikasi."
"Sanoppa koko nimesi!"
"Jaakko Jääskeläinen… Ptruu, nyt käännetään metsään joulukuusta ottamaan."