"Löytyy kuitenkin paljon epäuskoisia Tuomaita, jotka eivät luota komitean ehdottaman ylihallitusjärjestelmän autuaaksitekeväisyyteen. Mekin kuulumme niihin ja pidämmepä vielä komitean palkkoihin ja muihin käyttövaroihin kulutetut rahat hukkaan menneinä, ellei niistä ole tuloksena muuta kuin uusi ylihallitus, uusia virkamiehiä. Sitä lajia on meillä jo entiseltäänkin liikenemään asti, joten ei suinkaan uusia tarvittaisi. Ja lisäksi on meillä asetuksia maankiertäjistä, irtolaisista, hengille-kirjoittamisesta. Tarvitaanko vielä erityinen ylihallitus, että mustalaiset saadaan näiden asetusten alaisiksi? Luulisi toki, varsinkin silloin, kun monen moni kansalaisten taloudellista ja henkistä tilaa kohottava pyrintö, moni kansamme elinehdoista kaipaa tehokkaampaa kannatusta hallituksen puolelta.
"Epäilemättä voidaan mustalaisten hyväksi toimia paremmin muulla tavoin kuin uusia virastoja perustamalla, uusia virkamiehiä asettamalla ja kansan varoja niihin tuhlaamalla."
Millä muulla tavoin? kysyn minä — todistaakseni äskeistä väitettäni, että ne herrat eivät ole ruudin keksijöitä, jos kohta osaavatkin moittia toisten keksintöä. He eivät ole Aleksantereita, joshan ei mustalaiskomiteakaan ollut.
Heidän ajatuksensa, että oman kansamme elinehtojen parantaminen kipeämmin kaipaa hallituksen huolenpitoa ja yhteisiä varoja kuin mustalaisten raahaaminen samaan yhteiskunnalliseen kurjuuteen ja työnorjuuteen, missä itse huokailemme, ei edes ole alkuperäinen. Sen lausuu Blatchford "Iloisessa Englannissa" — tuossa tusinasosialistien pipliassa — seuraavin sanoin:
"Olen usein nähnyt teidän ylenkatseellisesti nyrpistävän nenäänne nähdessänne mustalaisen. Mutta mustalainen on terveempi, vahvempi, urhoollisempi ja viisaampi ihminen kuin te, ja elää hauskempaa, vapaampaa ja luonnollisempaa elämää kuin te. En sillä tosin tahdo väittää, että mustalainen olisi kansalaisen malli. Mutta te voitte paljon oppia häneltä, ja minä epäilen, ettei ole mitään, mitä hän voi oppia teiltä."
Sen mahdollisuuden varalta, että epäilisitte meidän mustalaisia heikommiksi ja vähemmän tarmokkaiksi kuin Englannin mustalaiset, kerron tapauksen, jonka itse olen omin silmin nähnyt ja jonka kaltaisia voisin kertoa kymmenittäin hyvin luotettavain kuulopuheitten nojalla.
Oli kaunis kesäilta, vähä jälkeen iltahuudon. Me valkohousuiset isänmaan puolustajat (olin silloin niitä mustahousujen seläntakaisia "reservimiehiä") valmistausimme käymään levolle kasarmiimme, kun muutaman kilometrin päässä olevasta metsämökistä tuotiin sana kiireinen, että mustalaisjoukko siellä oli tekemässä tuhojaan, aikoen tappaa koko mökin väen ja ryöstää sen aarteet. Mökki oli meille kaikille hyvin tunnettu salaisena viinakauppana, joten emme millään ehdolla voineet sallia sen varojen joutuvan vieraitten valkoihoistenkaan suihin, saatikka mustalaisten.
Puolessa minutissa muodostui kymmenkunta valiomiestä patrulliksi, pistimet vyölle, ja kuin vihaiset sonnit hyökättiin — ei, lennettiin metsän läpi taistelupaikalle, varmasti päättäneinä voittaa taikka kuolla. Perille tultua havaitsimme "mustalaisjoukossa" olevan yhden miehen. (Autettavien mökin asukasten luvussa oli kolme miestä, paitsi vaimoväkeä ja lapsia.) Kunnioituksesta kansallista puolustuslaitostamme kohtaan vaikenen taistelun yksityiskohdat, sillä olihan loppu mielemme mukainen. Taitavilla saartoliikkeillä saimme mustalaisen vastarinnan vihdoin masennetuksi ja hyvin osatuilla nyrkiniskuilla hänet kaadetuksi maahan. Silloin vasta muistuivat meille pistimet mieleen. Kunnia kruunun aseelle! Takimaisetkin nyt tunkeutuivat esiin, ja työntäen ennen lyöneitä syrjään, sähisivät hampaitaan kiristäen: "Annas, kun minäkin lyön!" Niin sitä iskettiin miestä, joka jo aikaa oli maannut liikkumatonna, iskettiin iskemästä päästyäkin.
Tämän kauniin piirteen ihmisluonteessa olen sittemmin tavannut monasti, en ainoastaan ruumiillisissa tappelutilaisuuksissa, vaan myös henkisissä otteluissa. Moni, joka ei pysty kuusta kaatamaan, on suorastaan sankari oksien taittamisessa. Missä määrässä tämä luonteenominaisuus on kehittyneempi suomalaisilla kuin muilla kansoilla, en voi varmuudella sanoa, sillä tämä kerta oli ainoa, mitä olen tapellut muita kansoja kuin suomalaisia vastaan.
Kun mökin miehet vielä olivat varmuuden vuoksi pistäneet makaavaan mustalaiseen muutamia puukonhaavoja ja akat lyöneet halolla, veimme hänet kaupungin poliisikamariin — lailla rangaistavaksi. Miestä oli pahanlainen kantaa, se kun oli niin hervoton ja pehmeä kuin onkiliero. Sillä jok'ainoa luu oli poikki, minkä vaan voi poikki saada, pitemmät luut monesta kohti; esim. molemmista sääristä sanoivat reservipojat koetellessaan matkalla niitä pyöritellä, että ne olivat "kolmesta kohti ympäripoikki." Ja kun mustalainen heitettiin putkan nurkkaan, olisi häntä ollut vaikea ottaa sieltä kokonaisena muutoin kuin lapiolla. Mutta henki siinä oli.