"Niin, nykyisen."
"Neljänkymmenen vuoden lapseton avioliitto", jutteli isännöitsijä puoliksi itsekseen. "No niin, onhan se nyt jonkunlainen vakuus, vaikka ei suinkaan riittävä… Saanko nähdä vaimonne?"
Sen hän sai, ja perusteellisesti.
"Esimerkkejä on olemassa", lausui hän, epäluuloinen ilme kasvoillaan.
"Tunnetteko ehkä kertomuksen Saarasta ja Aaprahamista?"
"Tunnen."
"Tjaa! Aapraham oli sadan ja Saara yhdeksänkymmenen vuoden — — —. Hm. Koko vuodeksi en minä ainakaan uskalla tehdä kontrahtia. Mutta jos tyydytte siihen, että nyt teemme sopimuksen puoleksi vuodeksi, niin voimmehan sitte jatkaa sillä edellytyksellä nimittäin, että perheoloissanne ei silloin ole syytä olettaa tapahtuvan muutoksia."
Täytyihän minun suostua siihenkin.
Ja nyt minulla on kortteeri Helsingissä. Mutta vahingossakaan en tohdi siinä kaupunginosassa puhua puolta sanaa pojistani. Sitäpaitsi vaati ylimääräinen yhtiökokous ennen kontrahtini lopullista vahvistamista siihen sen lisämääräyksen, että minun on omalla kustannuksellani jaettava makuuhuoneemme kahtia vahvalla, katosta lattiaan ulottuvalla lautaseinällä, johon tehtävä ovi suljetaan yhdeltä puolen avattavalla lukolla; avain on jätettävä isännöitsijän haltuun iltasin kello 6 ja on häneltä saatavana aamusella, kun minä olen lähtenyt toimeeni kaupungille. Tämä lautaseinä halkasee keskeltä vanhan perhesänkymme, — niin että minulla todellakin on salainen toivo saada pitää tämä kortteeri vielä puolelta vuodelta.
TYÖVÄEN SIVISTYSKANTAA KOHOTETTAVA.
(Tästä kirjoituksesta sai Työmies-lehti ensimäisen "varotuksensa" v. 1895.)