Pitkään olivat talonpojat olleet harjauntunutta neuvojaa ja johtajaa vailla. Sen tapaisna heillä oli kersantti Wikström, joka ynnä kymmenkunta miestä, yhtyi heidän joukkoonsa. Nämä olivat olleet Wiaporin linnassa, kun se annettiin Wenäläisille, jotka saatuansa linnan, päästivät siellä olleen sotaväen rauhassa kulkemaan kotiinsa; heidän oli toki pitänyt luvata, ei enään kantaa kalpaa Wenäläisiä vastaan. Mutta tässä ja ehkä vastakin tapaamme sotilaita, joitten ei haluttanut joutilaisuudessa eikä rauhankaan askareissa viettää näitä rauhattomuuden päiviä. Tämä Wikström asetettiin päälliköksi, kun muka oli ollut säännöllisessä sotaväessä ja pait sitä itse osasi kerskailla kelpo lailla. Mutta hänen päällikkyytensä ei alusta alkaen ollut äkkinäisen talonpojan päällikkyyttä järjekkäämpi; kentiesi teki sen, minkä teki, usein vaan talonpoikia mielittääkseen ja päällikkyyttä pitääkseen; mutta ei hänen pelkonsa työt ainakaan olleet niille mieliksi.

Närpiön joen eteläis-puolella on useampia kyliä, jotka tähän saakka olivat pitäineet rauhassa. Heillepä kasakat eivät tehneetkään mitään pahaa, kun näkivät heidän rauhassa askaroitsevan maansa hoidon kanssa; he heitä vaan kehoittivat edeskin-päin näin rauhassa olemaan. Mutta ajan pitkään antoivat hekin osansa miehiä leiriin. Pikaan huomasivat tarkastelevat kasakat, ett'ei nuoria miehiä näissä kylissä enempää näkynytkään, josta rupesivat kantamaan epäluulojansa. Kun olivat antaneet lisäväkeä ja kun näkivät vihollisten katselevan karsain silmin heitäkin, vaativat nämäkin kyläkunnat päästä varustusten suojeltaviksi, siten että varustuslinjaa siirrettäisiin etelämmäs. Tämä heidän vaatimuksensa kyllä oli oikea, mutta tuiki vaarallinen. Tähän pyyntöön suostui Wikström aivan vastoin kenraal-majuri Aminoff'in kieltoa, ja niin päätettiin muuttaa linjaa Näsbyy'n, Hitsböle'n, Granskog'in, Kallnäs'in, Stobacka'n ja Pielahden kyläin tuolle puolen, jotta, kuni vaativat, "koko pitäjästä suojeltaisiin." Lienevätkö talonpojat unhottaneet vai halveksineet Aminoff'in järkevän neuvon. Luultavasti tekivät he sen huolimattomuudesta, sillä tällä aikaa eivät suinkaan olleet herjenneet luottamasta voimiinsa; päin vastoin oli tämä luottamus lujennut ja kiihtynyt, varsinkin kun vihollinen tähän asti oli heittänyt heidät rauhaan, josta luulivat vihollisen ei uskaltavan tulla heidän kanssaan otteluun, ja jonka vuoksi ei kukaan ollut heidän voimiansa kokenut. Sen kyllä jo älysivät, että puhe maalle astuneen apuväen tulosta oli joutavaa juorua; mutta kun Aminoff taas kävi kehoittamassa, oli heidän luottamuksensa ja toivonsa yhtä lujat kuin koskaan ennen.

Äsken mainittuja kyliä suojellakseen, vietti Wikström isoimman tykkinsä Teuvan tielle Kallmåssa'n nevalle, jotta ei vihollinen sitä tietä pääsisi tunkemaan pitäjääsen. Taas suojellaksensa pitäjästä vihollisten hävityksistä eteläiseltä suunnalta, vietti hän kolme vähempää tykkiä, jotka he samoin kuin edellisenkin olivat saaneet luutnantti Thornton'in aluksesta, Lillmåssa'n nevalle, Pielahden kylästä muutamia Wenäjän virstoja etelään päin. — Wihollisen päävoima oli nyt Lapväärtissä ja Ristiinan kaupungissa sekä Tinkan (Tjöck'in) kylässä, jonne Lillmåssa'n nevalta oli ainoastaan kolme neljännestä; jo siitäkin näkee, kuinka järjettömän luottavia talonpojat olivat, kun uskalsivat niin lähelle vihollisiansa, ehkä tiesivät kyllä sen läheisyyden eikä heillä sen parempia vastustuslaitoksia ollut. Nevan poikki kulkevalle maantielle sekä sen varsille oli hakattu kumoon puita poikkipuolin makaamaan; myös ruvettiin heti luomaan pattereita ja muita rinta-nojan tapaisia. Tykit, jotka tuotiin näihin uusiin varustuksiin, olivat lavoilla, ja itse talonpojat vetivät niitä tavallisilla työ-kärryillä; Wikström itsekin oli näiden viejäin joukossa. Mutta ennenkuin aseineen ennättivätkään paikalle, tuli heitä vastaan pakenevia talonpoikia, jotka sydän kurkussa kertoivat muutaman kasakkaparven valloittaneen heidän uudet varustuslaitoksensa. Samassa nähtiin samat kasakat lemmon kyytiä ajavan eteenpäin, joten hätyyttivät näiden tykkein vetomiehet, hoitajat ja vartiat. Talonpojat ampuivat kyllä muutamia laukauksia oivallisilla hylje-pyssyillään; mutta siitä ei apua, kun ei tarpeeksi ampuvaroja. Myös kokivat talonpojat lähettää muutamia tykinpommia vihollisia vastaan, mutta kun itse eivät älynneet käyttää tykkiä, ja Wikström oli liian pelkuri siihen, niin lensivät kuulat aina yli. Muutamia laukauksia näin ammuttuansa sattui päälle-päätteeksi, että kiireissään laukaisivat yhden tykkinsä väärin, pannen näet laatinki-tötterön eli patroonan ruuti-puolen tykin suuta vasten ulos päin ja kuula-puolen paloreijän alle eli sisälle päin. Kummako siis, jos se enään ei lau'ennutkaan? Eipä saatu laahinkia poiskaan. Joka kerta kun talonpojat veivät sytytyssoittoa paloreijän luokse, peräysivät kasakat; mutta pian he taas ratsastivat lähemmäs. Tuota peliä kotvasen pidettyänsä, arvasivat jott'eivät talonpojat voisikkaan laukaista ja hyökkäsivät siis sitä ottamaan. Kyllä saivat vastaansa muutamia laukauksia; mutta se ei estänyt kasakkaparvea, ja niin "tuli talonpojille yhtä monta tietä kuin oli miestäkin." Wikström oli ensimäinen paossa; sillä heti kun viholliset tulivat, käski hän talonpoikain seisoa vaan, kun itse muka läksisi noutamaan Kallmåssa'n nevalla olevia tykkiä. Hän tulikin tykkinensä; mutta häntä tuli Hertsböle'n kylässä vastaan samat kasakat, jotka olivat ottaneet toiset tykit, lähetettyänsä saaliinsa Lapväärtin leiriin. Tämänkin tykin valtasivat he, kun Wikströmillä ei ollut aikaa ei kääntää ei laahata, saati sitten ampua. Taas kannusti Wikström komeata kasakka-hevostansa ja kiirehti mitä sukkelinta voi Finbyy'n varustusten läpi aina Waasaan, jossa säikähdytti asukkaat, kertoen sydän kurkussansa, kuten viholliset ajoivat häntä takaa ja olivat tuossa tuokiossa taas tulevat kaupunkiin. Kasakoillapa ei ollutkaan semmoisia tuumia; he näet tyytyivät saaliisensa, joka oli neljä tykkiä ja yksi täysi muona-arkku, jonka Wikström oli tuonut tullessansa toisen kerran ja saanut sotakorvetti "Der Biedermann'ista". Osa palasi hiljalleen Orloff-Denisoff'ille, joka nyt rappasi Ristiinassa, kertomaan arvaamatonta voittoansa, kun olivat lähteneet vaan tarkastamaan ja saaneet koko 4 tykkiä; toisia jäi ajamaan paenneita ja pakenevia talonpoikia takaa.[20]

Niin oli talonpoikain ainoakin, ehkä kelvoton johtaja mennyt matkoihinsa; tämä ensi tappio vähensikin kelpo lailla heidän luottamustansa itseensä ja omiin voimiinsa, siitäpä vallitsi myös epäjärjestys leirissä ja kauhu kylissä. Tämä tappio oli Heinäkuun 13 p. Sitä seuraavia päiviä käyttivät asukkaat paetaksensa ja muuttaitaksensa paraine kaluineen kaukaisille saarille meressä, eli kaukana metsissä oleviin aittoihin, jotka olivat raketut sydänmaihin, karjan hoitoa ja viljaa vasten kesän-ajaksi. Moneen kylään jäi vaan muutama vanhus katsomaan vihollisen käytöstä, sillä loppukuvaelman piti nyt alkaa. Hän luuli harmaiden hapseinsa pyhittäneen häntä rääkkäyksistä ja kiristysten julmuuksista. Toisista kylistä ei taas paennut muu kuin kehnompi väki, vaimoja ja lapsia. Näinä rauhan päivinä Pielahden tappion jälkeen vallitsi kuolon kamaluus. Täällä lukitsivat muutamat huoneitansa tietämättä, sallittaisiinko heidän koskaan enään palata niiden parsien alle, jotka jo monta vuotta olivat suonut suojan; tuolla seisoivat töllit jo autioina, eikä enään savupylväitä nousta jollottanut savu-torvista ei yöllä eikä päivällä. Wäliin talutti tytär heikkosilmäistä isäänsä rantaa kohden, väliin kantoi äiti kuopustansa samalle pelastavalle suunnalle vähää vanhempain lasten seurassa. — Närpiölle onneksi, oli Orloff-Denisoff pakkoveroin kannannassa Ristiinan kaupungista, jotta oikein virvottaisi itseään ja joukkoaan, palattuansa marssinnastaan Ikaalisten sydänmaissa; sillä hänen viipyessänsä, kerkesi kansaa edes vähän pakoon.

XI.

Wihollisia ei näkynyt ennenkuin perjantaina eli 15 p., jolloin heitä kävi tarkastamassa. Palatessaan he hävittivät ja ryöstivät nyt autioissa eteläpuolen kylissä kaikki mitä näkivät ja saivat käsiinsä. Nyt he olivat päättäneet kostaa, ja koston pitikin olla julman. Muista kylistä olivat asukkaat muuttaneet paremmin jo pois; mutta Pielahden kylässä asui vielä monta. Sen tähden olikin siellä sitä suurempi liikunto pakoon pyrkimisen tähden nyt, kun viholliset tulivat. Kiiruusti ko'ottiin jauhoja ja mitä muuta ruokavaraa tarvittiin, saaristossa paossa ollaksensa. Hälinä ja pelko olivat sitä suuremmat, kuin kasakoita asetettiin kujain suihin ja veräjille kiinni ottamaan kaikkia, jotka olivat liikkeellä; niitä, jotka piilivät huoneissaan, aijottiin ajaa tulemaan ilmi, huoneita sytyttämällä. Jott'ei vihollinen näkisi, täytyi monen kontaten pyrkiä rantaan peltoin ojia myöten; toisia koki rukiin laihon suojassa paeta. Mutta pian huomasivat kasakat tuonkin, että asukkaita pyrki rantaan; ajettuaan peltoja ristin rastin ajoivat he rantaankin, kaikkia sinne pääsemästä estämään, jotta viimeiset pakoveneet jo saivat heiltä luotia peräänsä. Wiimeisiä oli eräs nuori äitikin neljän pienen lapsen kanssa. Melkein hengetönnä siitä kun ponnisti pelastaaksensa lapsiansa ja itseänsä vihollisten kynsistä, pääsi hänkin vihdoin rannalle. Ehkä lastensa ja oman kohtalonsa pelko sekä äskellinen nopea juoksunsa oli vienyt hänen voimiansa, oli hänellä toki vaaran hetkenä voimaa jälellä, saadakseen muutaman veneen rannalta. Nopeasti heittäysi hän lapsineen sen huostaan. Tuskinpa oli kerjennyt tehdä sen, kun samassa kasakoita ilmausi rannalle ja ampui hänen venettänsä. Luodit lensivät suhisten hänen ylitsensä ja sivutsensa; mutta ei yksikään sattunut häneen eikä lapsiin. Avutonna, airotonna oli hän nyt itkevine lapsi-raukkoineen kehnon veneen hallussa. Ei ollut hänellä leipä-palasta, ei vaatteitakaan suojellaksensa lapsukaisiaan meren kolkompaa ilmaa vastaan. Meren aallot vaan ajelivat häntä hiljalleen ulommas ulapalle avaralle. Hän olisi ollut perikadossa, ellei toinen pakolainen, eräs vanha ukko-parka olisi keksinyt hänen hätineen ja joutunut hänen avuksensa; he pakenivat sitten yksissä. Kun nyt halkoivat meren sinertävää selkää, näkivät kauhean kauniin näyttelyn: heidän kylänsä palaa roimusi ilmi-valkeassa. Tämä tulipalo näkyi kauas ja puristi kyyneleitä monesta silmästä, joka ei kastunut kun vihollinen ajoi kodista pois pakolaisuuteen.

Monta murhattiin niistä, jotka eivät pääsneet pakoon; toisia otettiin vangiksi. Kaikki, jotka kasakat ottivat vangikseen, vietiin Lapväärtiin. Muitten muassa oli eräs vanha sotamies, iki-ämmä ja eräs sotamiehen vaimo; nämä kolme istuivat samassa töllissä, kun hekin otettiin kiinni. Saivat sitten juosta kasakka-hevosten keskellä, lämsä käsivartensa ja kaulansa ympäri. Kun tulivat Lapväärtiin, näkivät muutaman kenraalin; heti äiti repäisiikse irti ja heittäytyi kenraalin jalkain juureen lapsineen, rukoillen taivasten nimessä armoa. Kun kenraalille selvitettiin, että oli säännöllisen ruunun-sotamiehen vaimo, antoi hän hänelle vapauden ja käski mennä kotiinsa. Mutta toisia ei päästetty palaamaan; he vaan salvattiin yhteen riiheen, jossa oli monta ("30 eli 40") muutakin onnetonta. Alusta vietiin kukin esiin tutkittavaksi kerran päiväänsä, varsinkin mainitut äijä ja ämmä. Kiväärin-piippuja ojennettiin heidän rintojansa vastaan, ja kaikenmoisia uhkauksia käytettiin, muka saadaksensa heitä tunnustamaan.

He kun tunnustivat minkä tiesivät — ja onneksi kumpikin puhuivat aivan yhtä, niin saivat pitää henkensä; mutta 20 vuorokautta pidettiin heitä salvattuina riihessä, jossa saivat kärsiä rääkkäysstä, uhkauksia ja ruuan puutetta useinkin. Ei heidän sallittu keskenäänkään haastaa, semminkään hiljaa. Kun äijä ja ämmä tästä huolimatta sanoivat toisilleen muutaman sanan, sai tämä vanha sotilas ruuan tuojalta semmoisen kolauksen vasten suutansa, että äijä parka virkki: "Nyt en tarvitse enään ruokaa." Ja niinpä kävikin; kohta sen perästä kuoli ukko ijästään sekä näistä sielun että ruumiin rääkkäyksistä. Ämmä taas, joka kentiesi vaimonpuolia oli ainoa vanki, sai erään tutun Lapväärtiläisen rukouksista vaihettaa nykyisen vankeutensa toista vastaan saman Lapväärtiläisen talossa; siellä vartioittiin häntä vielä muutama viikko, ennenkuin päästettiin vapauskirjan kanssa kotiinsa menemään. — Wangittuin joukossa oli myös Kauhajoen kappalainen, Abram Mellenius. Hän saarnasi ja piti tovereillensa onnettomuudessa vahvistavia ja lohduttavia hengellisiä puheita, joten usein sai heidät unhottamaan julman tilansa. Miten lie loppulaskussa käynyt kaikkein vangittuin; totta pääsivät irroillensa useimmat. Mutta ainakin kaksi ammuttiin lähellä pappilaa ja kolme varrastettiin keihäälle. Sanotaan petoin käyttäneen muutamia ammunta-pilkoikseenkin. Julmasti rääkättynä toivat kasakat Mellenius'en Kauhajoelta Lapväärtiin, juoksuttaen häntä hevostensa välissä. Riihessä hän kauan kärsi kurjuutta, kunnes vihdoin vietiin Turkuun tutkittavaksi. Siellä hän kyllä julistettiin vapaaksi, mutta sai vieläkin välillä usein kokea kuljettajainsa koiruutta.

Näin julmaa oli heidän ilmestymisensä voittonsa jälkeen. Syytä oli pelätä heidän kohta tulevan tervehtimään leirissään olevia talonpoikiakin, olletikkin kun vihollinen varsinkin Pielahden kahakassa näki tämän joukon olevan tottumattomia talonpoikia. Pait sitä on syytä varoa heidän saaneen tietoja hangastelioistansa sitäkin ennen. Epäluulot tästä lankeavat raskaina useammankin hartioille. Waikea voi olla saada ilmi sen työn tekijää, sillä tämmöiset pilatyöt tahtovat aina asua pimeydessä. Welkapääksi mainitaan samaa lukkaria Hellman, jonka Thornton käski irroittaa ynnä muita venäläisyyden epäluulon uhreja, ja onkin monta seikkaa miksi uskoa sen hänen työksensä; sitten mainitaan Markun lautamiestä, Joppas'ta, ja Närpiön urkuin-soittajaa Ramstedt'iä — samat, jotka vannoivat kihlakunnan oikeudelle uskollisuus-valansa; vieläpä varotaan erään talonpojan Finbyy'n kylästä tehneen sen. Warotaan sitä usean muunkin tehneen. Talonpojat näet luottavaisuudesta tai huolimattomuudesta antoivat kansakuntain ja yhdyselämäin ilkeimmän ja irstaisimman hylkiön — muutamain porttojen — vapaina kulkea sillan yli puolelta toiselle kodoistansa Wenäläisten leiriin; heidän sanotaan usein tehneen tuonkin ilkeyden ja sepä hyvin mahdollista onkin.

Kun viholliset näin olivat saaneet tietoja hangastelioistansa ja toiset tointuneet niistä säikäyksistänsä, joita Thornton'in ja Martin'in tekoliikkeet olivat tuottaneet heille, ja myöskin levähtäneet paostansa, niin päättivät rynnistää heidän varustuksiansa vastaan. He olivat myös huomanneet, ett'eivät talonpojat vartioineetkaan koko joki-rantaa sillalta joen suuhun asti. Saivat myös tietää tämän joen olevan suussansa kahlattavan ja siinä kovapohjaisen. Minkä niin kuulleet olivat päättivät käyttää hyväksensä. He laittoivat joukkosen jääkäreitänsä ampuilemaan talonpoikia vastaan sillan seuduista, jotta saisivat talonpojat uskomaan heidän siitä aikovan koettaa päästä yli, ehkä silta oli revittynä ollut jo leirissä-olon ensi päivistä. Silmätkäämme vielä kerran talonpoikain leiriä ennenkuin tämän ammunnan seurauksista virkamme.