13 p. Kolme sota- ja yksi muona-laiva ovat tulleet Kaskisten satamaan, ja käsketään, että 3 luotsaroimiseen tottunutta kaupunkilaista auttavat niiden päälliköitä maksoa vastaan. Ingström'in käsketään antaa luettelo luotsaroimiseen kykenevistä talonpojista, jotka sitten ovat velvoitetut toimittamaan luotsin työtä, jos niin vaaditaan ja tarvitaan.

Elok. 16 p. Maaherra Carnall Ingström'ille: Pääkuvernööri Barclay de Tolly'n — hän oli siis jo kolmas pääkuvernööri tämän sodan aikana — kirjeen johdosta, että muka on valitettu siitä, kun ala-upsierit ja postinkuljettajat, asetetut postipaikkoihin, ovat ottaneet matkaavilta kyytirahan eivätkä antaneet sitä täytenä talonpojille, ja myös siitä, että kaikkia päälliköitä on muistutettu, jotta postipaikoille asetetut ala-upsierit ja postin-kuljettajat ovat sinne asetetut ainoastaan järjestyksen vuoksi ja rahvaan sitojaksi, sekä että heidän ei tätä enemmin olisi kyytirahain kanssa tekemistä, ja että matkustavien on velvollisuus seurata seuraavia pykäliä: 1:ksi ett'eivät matkustavaiset vahingoittane keskievareita eivätkä väkivaltaa käyttäne, ja 2:ksi että matkustavaiset maksavat täydet kyytipalkat rahvaalle. Myös kuuluttaa maaherra, että joka keskievarissa matkatien varrella on pidettävä 6 hevoista kuriereja varten ja syrjäteillä 4 hevoista joka keskievarissa samaa varten, joita matkustavaiset eivät saa käyttää.

Syysk. 15 p. Carnall käskee Ingström'in ennen uuden päivän kulumista antaa tiedon kuinka paljon salpietaria pitäjäässä keitetään, kuinka paljon vielä kerjetään keittää Wenäjän ruunun varalle ja mikä sillä on hintana.

D) Hajapaikkaisia liikkeitä w. 1808.

I.

Tapahtumia Saarijärvellä.

Jo ennen olemme nähneet sotaisen hengen liikkuneen Pohjanmaalla, ja se olis levennyt pitkin koko rannelmaa pohjoisimpiin osiinkin, jos olisi saatu puoluetta säännölliseltä sotaväeltä. Yksikin lähetys tarjosi Klingspor'alle, hänen Siikajoen tappelun voitettua levätessään, käytettäviksi pari kolme tuhatta talonpoikaa, jos niille annettaisiin aseita ja johdattajia. Mutta Klingspor ei huolinut käyttää niitä voimia, joita kansa tarjosi hänelle. Kuitenkaan ei asukasten halu vastustaa vihollistansa siitä sammunut, että sotajoukkoin päällikkö ylenkatsoi heidän tarjouksensa. Senpä vuoksi moni läksi omin tuumin etelämmäs kuljeskelemaan hakeaksensa vihollisia, jotka vihdoin olivat saaneet syytä palata. Semmoisia läksi muutama satakunta Lohtajan pitäjästä Kalajoelle ensinnä, josta miehiä lisäysi ja lähdettiin kulkemaan Alavieskan, Ylivieskan, Pidisjärven, Haapajärven ja Pihtiputaan kautta Wiitasaareen ja Saarijärvelle, jossa saatiin tietää vihollisia olevan. Jokapaikasta aina liittäysi miehiä lisää, niin että joukon Saarijärvelle tullessa heitä jo oli useampia satoja miehiä. Tultuansa Wiitasaaresta Häkkilän kylään, Pyhäselän rannalla, lähettivät sanoja rahvaalle, että olisi joka paikassa avullisna karkoittamaan vihollisia Saarijärven kirkolta. Wenäläisillä näet oli isohko kuormasto täällä kirkon ja Ilolan talon välillä, jota vartioimassa oli joltinen joukko. Tämäkin kuormasto oli tähän jääpynyt keliriiton vuoksi, kun ei pääsnyt millään ajo-neuvoin kulkemaan edemmäs, Pohjanmaalle elo- ja sotavaroja viemään. Wihollinen tässä ollessaan kyllä ei tehnyt vahinkoja eikä paljon pahuuksia muuta, kuin vaan pikku ilkeyksiä, otellen omin lupinsa mitä mieli teki vaan; mutta kumminkin hän oli kutsumaton vieras, jonka läsnä-oloa ei suinkaan hyväksytty, jos ei liioin uskallettu häntä hätyytelläkään. Siitäpä syystä suostuivatkin varsinkin järvien takaiset kyläkunnat Pohjalaisten tuumiin vihollista karkoittamaan; varsinkin kun he olivat järvien takana peninkulmien päässä suojassa, jospa yritys toisikin myötänsä pahimpia seurauksia kuin toivottiin.

Häkkilässä neuvoteltiin ensinnä ja päätettiin sitten miten menetellä vihollista karkoittaaksensa. Ensinnä laittoivat kirkonkylään erään Häkkiläisen antamaan tietoa asukkaille, että samana päivänä oli tapeltava, jotta yksi osa auttaisi heitä, toiset laittautuisivat pakosalle. Sanansaattaja ratsasti ensinnä Tarvaalaan, kappalaisen taloon, jossa silloin oli kappalaisena vara-kirkkoherra Johan Calonius. Tälle hän näytti paperin, joka Klingspor'an nimessä käski olla talonpoika-joukolle avullisna; mutta Calonius huomasi heti kirjan olevan talonpoikain omia kynäilemiä ja sanoikin sen tuojalle, ehkä tämä väitti sen olevan Klingspor'an omasta kädestä. Sieltä läksi hän rovasti Joh. Erik Roscher'in luokse, jossa näytti samoin kirjeensä. Mutta täällä tuojan ei käynyt paremmin, kuin että ajettiin ulos, kun rovastin nuhdellessa heidän vehkeistänsä, hän rupesi liian mahtavaksi ja uhkaavaksi.

Samana päivänä, jälkeen puolipäivän tulikin talonpoika-joukko kirkolle; mutta he eivät tavanneetkaan vihollisiansa huolettomina ja varustamattomina. Sillä kyläläisten keskenään haastellen tulevista tapahtumista saivat muutamat nais-heittiöt kuulla kaikki ja juoksuttivat heti kohta sanan vartiaväelle, jotta siten tiesivät varustaita. Heidän päällikkönsä, "katteini Hållbom", ei ollut paikalla, vaan Karstulassa käymässä. Pahoin kyllä sattui hän juuri palaamaan ennenkuin talonpojat rynnistivät käsiksi. Talonpojilla oli tuumana kiertää vihollisen siihen missä oli. Sen vuoksi jakausi heidän joukkonsa kahteen osaan. Isomman joukon piti tulla ryntätä Laukkaalta päin tietä myöten, ja toisen joukon, toista sataa miestä vahva, oli samaan aikaan määrä hyökkäistä vihollisen niskaan takapuolelta. He sitä varten jo ennen eroitettiin matkaamaan Lumperois-järven pohjoisimpaan lahteen, nimeltä Haralahti, josta heidän oli tuleminen ilmoihin, kun kuulisivat ammuttavan toisaalla, kirkon ja Tarvaalon pappilan välillä olevan Palavasillan luona, josta toiset aikoivat aloittaa tappelun.

Tämä aije ei ollut huono; pila vaan että nuo nais-hylyt kerkesivät kieliä kaikki vihollisille, jotta osasivat olla varuillansa. Kun siis tämä isompi joukko joutui näkyviin, ampui ensinnä kellotapulissa olevat vartiamiehet heitä vastaan ja samassa riensi toisiakin sillalle päin, jonne talonpoika-joukko jo oli rientänyt, ja joka on vaan muutama kymmenkunta askelta tapulista. Kun vihollisia tuli täydessä asussa vastaan, niin hämmästyivät talonpojat, eivätkä tienneet miten käyttäitä; huolettomia ja torkkuvia he näet olivatkin tulleet ottamaan. Kaikki oli sitä hullumpi, kun ei aseistakaan ollut varaa; harvalla oli koko joukosta pyssyjä ja vaan muutamilla Lohtaja- ja Kalajokelaisilla avulliset hylje-pyssynsä; toisilla oli taas seipäitä, oijettuja viikatteita, pitkiä puukkoja seipään päässä, rautakankia, tuuria ja millä mitäkin. Pyssymiehet ampuilivatkin vastaan ja varsinkin ne, joilla oli pitkäkutiset hylje-pyssyt. Toiset eivät voineet tehdä mitään ja moni alkoi vetäytyä takaisin sen vuoksi. Mutta karvasta oli pakokin, kun nyt kerran oli saatu vihollinen silmäinsä eteen, niin pitkiä matkoja kuljettua ja tuhansia hankaluuksia tänä kelittömänä aikana voitettua. Niinpä paljasti muutama rintansa, heittäin hornaan mitättömän seipäänsä, jäi seisomaan ja huusi viholliselle: "Ammu piru tuohon!" Liekö vihollinen ampunutkaan, ainakaan ei se osannut pilkkaansa, ja kun ei mieskään tahtonut antautua vangiksi, läksi hänkin muiden muassa pois.