Täll'aikaa oli Karstulasta tullut lisää 40 kasakkaa, jotka kangasta tullessansa antoivat tulonsa siten tiedoksi, että jokainen lankasi pyssynsä kankaalla juoksevaa Heikki Pekkasta kohden, mutta osaamatta. Sitten vielä ajoi muutamat häntä perästä, että Pekkasen täytyi juosta järvelle, ehkä sen jää jo oli aivan soraksi sulanut, eikä sitä enään kukaan uskaltanut kulkea. Pekkanen upposikin kahdesti jään alle; mutta pääsi toki ylös ja juoksi rannalle, jossa mätästen väliin koki lymytä. Mutta sieltäkin löysivät hänen, vetivät ilmoihin korva-tukasta ja veivät Ilolaan, jonne isoin osa näitä apu-kasakoita, laukauksensa ammuttua jo oli ajanut suoraan. — Kun mies pääsi tänne, olivat talonpojat Palavansillan ja Tarvaalan väliltä jo paenneet ja Wenäläisiä lähtenyt heitä ajamaan takaa, jota pitkittivät noin pari venäjän virstaa. Samoin katosivat nekin Heralahdessa olleet, ei mitään tehtyään ja tuskinpa näyttäytyänsäkään.

Moniaita tappelua varten tulleita talonpoikia sekä rauhallista kylänväkeäkin joutui vangiksi tässä. Kummatkin papit sekä nimismies otettiin vartioittaviksi ja tutkittaviksi. Herrat pantiin lehmi-navettaan ja muille annettiin parempia vankihuoneita. Wankeja tutkittiin kolmasti päiväänsä ja jokaista syytettiin liittolaisuudesta kuormaston ryöstöä yrittäneiden talonpoikain kanssa. Warsinkin pitelivät Pekkasta pahoin; hän pieksettiin kaiketi veres-lihoille ja rahat vietiin. Mutta oltuansa kolme päivää vankina pääsi irroillensa, kun voi selittää Hållbom'ille, joka selvään puheli sekä suomea että ruotsia ja jonka sanottiin karanneen Wenäläisten puolelle, ett'ei hän ollut ryöstäjäin joukossa. Kun oli poislähdössä ja kulkenut vähän matkaa, toivat vartiat hänen aina takaisin, luullen hänen karanneen. Sen vuoksi antoi Hållbom hänelle sitten passin, jonka kanssa estämättä pääsi kulkuun. Kun everst-luutnantti v. Fieandt myöhemmin tuli Karstulaan, läksi Pekkanen hänen luoksensa ja antoi pitkin matkaa kaikenlaisia tietoja, Fieandt oli suvainnut ja suosinut häntä hyvin, kun oli pikku tiedustelemisissa varsin sukkela; sitä vastoin sanotaan hänen aina ajaneen läheisyydestänsä Saarijärven kirkonkyläläiset, kiistäen heidän olevan vakoilioita.

Samoin päästettiin papitkin ja vallesmanni irti, kun ei heidän päällensä saatu mitään syytä, ehkä heitä viikon päivät koettiin salvata omiin sanoihinsa. Calonius pakeni päästyänsä tien varrelta eikä palannut ennenkuin syksyllä. — Ei saatettu syystä rangaista mitenkään kirkonkyläläisiäkään, kun eivät olleet ehtineet mennä koko rymäkkään ja he siis olivat syyttömiä, ehkä heitä kovin tahdottiin saada syypäiksi, ja oikeutta pitämään oli tullut isompia joukkoja varastoja varjelemaan. Kun taas Fieandt tuli hiljemmin Karstulaan, ei vihollisilla ollut aikaa semmoisia seikkoja tutkia.

Näin päättyi tämä kahakka, jota varten niin pitkä-matkaisia oli tullut tänne vaan sodan halusta. Tämä heidän retkensä sai tämmöisen onnettoman päätöksen Toukokuun 15 p. Ehkä tämä yritys ei onnistunut paremmin, on sillä kuitenkin suuri arvonsa todistusta varsinkin Pohjalaisten innosta isänmaatansa suojellaksensa. Luultavasti olisikin kaikki luonnistunut hyvin, jos vaan ei samat hylyt, kuin Närpiölläkin olisi saaneet sanaa noille maan mainioille viehätteliöille kasakoille. He, kun ensinnä kuulivat asian, säikähtyivät ja kokivat olla varuillansa. Niin he olivat osaksi repineet Palavasalmen siltaa vähän ja kokeneet ko'ota kaikki veneet Lumperoisen ja Saarijärven rannoilta pohjoispuolelle, jossa itse olivat. Näitä veneitä, jotka olivat täyttäneet tuohilla ja tervaksilla kuten kerkesivät, asettivat Palavasalmeen sillan alle, jotta pistäisivät ne tuleen ja hävittäisivät sillan, jos talonpojat pitäisivät puolensa ja pyrkisivät yli sillan.

II.

Kahakka Kapeen sillan luona Laukkaalla.

Wallesmanninsa yllytyksistä käski Rautalampilaisia jo Toukokuun 21-23 p. Koivistoon varoja ryöstämään. Heidän oli tuumat tulla aivan äkkiä ja vihollisen tietämättä; siksi olivatkin ottaneet tullaksensa vanhaa maantietä, joka kulkee Kapeen virran yli. Mutta heidän ei onnistunut päästä käsiksi vihollisen huomaamatta; vaan löysivät vihollisia vastassaan, jo ennen kuin olivat tulleet Koivistoon. Sanotaan Laukkaan sen-aikuisen siltavoudin laittaneen sanan Wenäläisille sekä heidän tulostansa, tiestänsä ja muusta. Siispä olivatkin viholliset heitä ottamassa vastaan jo Kapeen sillan päässä, lähes kaksi neljännestä ennen Koivistoon tuloa. Talonpojat tästä säikähtivät, kun tämä vastaan-pano tuli niin aivan odottamatta. Senpä tähden päättivätkin paeta. Tässä joutui kuitenkin useampia vangiksi, varsinkin niitä, jotka olivat rohkeampia eivätkä tahtoneet paeta. — Kaksi miestä pujahti muutamaan veneesen, paetakseen yli virran; mutta viholliset tavoittivat heidät ja syöksivät heti painettinsa, toisen hartioista, toisen rinnoista läpi. Edellinen kuoli heti, mutta toinen sai kädellänsä painettia vähän väistetyksi, ett'ei joutunutkaan paraalle paikalle. Hänen niin huomasi eräs hellä-sydämminen vihollinen luutnantti kituvaksi, sitoi sen haavat murennetulla suolalla ja leivällä sekä nosti hänen hevosensa selkään. Wihollisten palattua Koivistoon vankinensa, laitettiin toisille puiset pultit jalkaan; mutta hän sairasna pääsi ilman kaikkia kahleita, hellän vihollis-luutnantin välittämisestä. Koiviston pirtissä pidettiin heitä muutamia päiviä vartioituina, kunnes sairas pääsi pakoon. Heidän vartiansa näet seisoivat oven suussa ja porstuassa. Joku sattui porstuassa kolahtamaan ja vartia oven suusta sitä katsomaan. Mutta samassa sieppasi sairas laudan ikkunasta (silloin ei ollut lasi-akkunoita) ja pujahti reijästä ulos. Wasta kun hän jo peltoa pakeni, huomasivat viholliset hänen ja ampuivat perään, mutta osumatta. Toiset päästi uljas Fahlander, heidän viikon päivät vankeina oltuansa.

III.

Tapahtumia Laukkaalla Walkolan kylässä.

Saman verran kuin Klingspor pakeni pohjoseen, tuli Wenäläinen perästä, kunnes Siikajoella, Revonlahdella ja Pulkkilassa sai tarpeensa ja näki paon paraaksi. Niitä voimiansa varten, joita vihollinen vyörytteli Pohjanmaahan, kuljetettiin melkein taukoamatta muonakuormastoja Etelä-Suomesta ja Wenäjältä. Näitä kuormastoja täytyi talonpoikien hankkia eteenpäin kulkemaan, arvelematta oliko tuo mieleen vai ei. Siitäpä tahtoi välistä syntyä riitojakin, ja tämä seikka viritti vihaa vihollisiin, jotta koettiin tehdä vahinkoja missä vaan kyettiin ja uskallettiin. Semmoisista töistä piisasi käräjä-asioita vielä sodankin loputtua, missä sitä ei heti miekalla ratkaistu taikka tulella tutkittu. Esim. Suonenjoella oli vaihetettu jauho-mattoin sisus, otettu jauhoja pois ja pantu kiviä ja someroa siaan. Tämän olivat vedättäjät tehneet; he kuitenkin pääsivät vapaiksi, kun huomattiin vasta myöhemmin, jolloin asia tuli oikeuden ratkaistavaksi, eikä saatu heille oikein syytä. Rautalampilaisia tämä pakko-kuljetus suututti enemmin; he eivät tyytyneetkään nurinaan, vaan kokivat käsin kynsin vahingoittaa vainoojiansa. Niin heidän teki mielensä hävittää vihollisen aikaisia varoja, joita Rautalammin läpi oli tuotu Laukkaasen, jonne niiden oli täytynyt kotvaksi pysähtyä rospuuton eli keliriiton tähden, kun ei semmosia kuormia kevät-hölseessä voinut kuljettaa ei vesiä, jäitä eikä maata myöten. Niitä oli jäänyt Walkolan kylään, joka on peninkulman päässä vesiä myöten Laukkaan kirkolle Peurangan järven rannalla. Tässä oli useampia taloja, ja Puralan talon muutama lato oli melkein täynnänsä jauhoja ja kauroja katosta maahan asti. Tätä heidän varsinkin teki mielensä ryöstää.