Sitä varten läksikin Rautalammilta joltinen joukko miehiä (200?), jotka tulivat Laukkaan rajan yli vaan muutamia kerrallansa. He jo ennen tuloansa olivat tuumineet vehkeistänsä ja aikomuksistansa muutamain myös Wiaporista laskettuin sotilasten kanssa. Niitä oli 5 miestä, joista kapraali Een ja kersantti Asp olivat etevimmät. Nämä suostuivat heidän tuumiinsa ja lupasivat antautua johtajiksi. Tuorstaina Toukokuun 29 p. oli heitä jo semmoinen joukko ko'olla, että päättivät aloittaa retkensä. Ensin oli heidän aikeensa ottaa Laukkaan kirkon seudulla olevata vähäisempää kuormastoa, jota vartioimassa oli 10 miestä. He saatiinkin helposti kiinni ja jokainen otti kuormastosta mitä mieli. Wiinaa saatiin ja aika rähinä nousi, jotta Laukkaan kirkkoherran oli asia tulla nuhtelemaan heitä tästä sopimattomasta elämöitsemisestä sekä koko yrityksestä, joka alkoi noin ja oli varmaan tuottava vaan vahinkoja. Mutta talonpojat olivat vähällä ampua herraa vastaukseksi, että hädin tuskin pääsi sinänsä pakoon pitäjäläistensä käsistä. Tästä päättivät, ryypittyänsä hetken, marssia edellensä Walkolan kylään, varsinkin kun kuulivat siellä olevilla varoilla olevan vaan 5 vartiaa ja vihollisen isomman joukon olevan peninkulman päässä Koivistossa. Ryypiskellen odoteltiin yötä, jolloin yritys Walkolassa oli yritettävä, jotta juuri päivän koittaessa tultiin Walkolaan; usea oli pikku tuprakassa, moni aivan humalassakin. Perille tullessansa kokivat sitte olla niin hiljaa kuin viinan äärestä lähtevä joukko voi. Yksi vartioita oli tullut pirtin penkille makaamaan ja toiset torkkuivat yö-untansa vartia-paikallaan. He nukkuivat niin siki, ett'eivät heränneet ennenkuin talonpoikia jo oli kiivetä komunnut riihen katolle. Nyt oli herääminen myöhäistä, sillä kun pyrkivät ulos, seisoi ärjyvä talonpoika-joukko oven suussa. Katolle kiivenneet uhkasivat ampua katosta sisään ja mikä mitäkin; mutta kukaan ei tahtonut käydä sisälle riiheen, peläten että viholliset säästivät ampuvarojansa viimeiseksi hädäksi. Miten siinä niin arvelivat, äkkäsivät ahdistetut viholliset, että riihen ja ladon välillä oli vähäinen sola. Tästäpä pujahtivatkin pellolle kaikki neljä pakenemaan. Kun talonpojat tuon näkivät, niin he heti perään; mutta kun viholliset jo olivat pääsneet juoksemaan matkaansa, ennenkuin he huomattiin pakeneviksi, ei ollut hyvä saavuttaa heitä, jotka juoksivat henkensä perästä. Kolme heistä niin pääsi metsään pakoon. Mutta neljäs, joka oli sattunut lyömään kirveellä jalkaansa, ei voinut paeta niin nopeaa ja saatiin kiinni sekä vietiin samaa kyytiä Rautalammille, samoin kuin sekin, jonka tapasivat talon pirtistä nukkuvana; minne he sitten lie viety sieltäkin.

Nyt olivat talonpojat valloillaan. Jauho- ja kauramattoin pinoja purettiin ja vietiin kerkeämiseen piiloon; muutama osa metsiin toinen rannoille, ja mikä saatiin, se ajettiin etäämmäs. — Puralan talonväki, joka ei ollut tiennyt mitään, ennenkuin heräsi talonpoikain melusta, pelkäsi vihollisen kovaa kostoa. Syytä heillä olikin, sillä arvattavasti suuttuisi se ensinnä kylälle, jossa työ oli tehty. Wapahtuaksensa seurauksien poloista, tahtoivat he lähettää sanaa tapahtumasta Koivistossa oleville Wenäläisille; mutta nyt tulivat talonpoikain uhkaukset, jotka estivät sen. Mikä niin jäi Puralaisten tekemättä, sen toimittivat ne kolme karkuun pääsnyttä vihollista. Waan kun he eivät tunteneet maita, olivat kauan saaneet juosta kangasta ristiin rastiin, ennenkuin Koivistoon osasivat. Niinpä sanakaan talonpoikain töistä ei kerjennyt aivan pian Koivistoon ja siis ei kostokaan sieltä. Sill'aikaa oli useimmat jo selvenneet tuprakastaan ja alkoivat ajatella oloansa vaaralliseksi. Senpä vuoksi läksivätkin pois asiansa toimitettuaan, vieden muassansa viljaa minkä vähän voivat. Mutta muutamia jäi vielä paikalle juomaan voittajaisia, joten joivatkin itsensä pahan-päiväisiksi humalaan, kun siihen aikaan sai viinaa melkein joka talosta. Kapraali Een oli etukynnessä päissänsä, melusi ja karjui: "minä olen tämän kylän herra ja kuningas." Mutta loppuipa tämä tavaton ja hullu melske, kun kello 4 aikana jälkeen puolipäivän 30 kasakkaa ajaa hurahutti kartanolle.

Jälelle-jääneillä juopuneilla ei ollut enään kykyä paeta saati vastustaa, ja niin joutuivat ne onnettomat onnettomuuteen. Een'iltä halkaistiin suoraan sanoen koko pääkallo, kun koki paeta, ja neljätoista miestä sai samoin loppunsa. Warsinkin joutui muutama Laukkaalainen vihollisen sanomattoman julmuuden esineeksi. He toivat hänen tukasta tupaan, löivät kaksi keihästä hänen jalkapöydistänsä läpi lattiaan kiinni ja pistivät kolmannella hänen kummankin suupielensä läpi. Sitten päästivät miehen tästä pahasta, pannakseen toiseen yhtä kovaan. Sitoivat näet hänen kyttyrään, pään jalkain väliin, ja heittivät hänen kankaalle muutamalle kivirauniolle niin hiljakseen näljästä ja muusta kuolemaan. Täällä hän kitui tässä surkeassa tilassaan pari päivää, kunnes hän löydettiin ja kuoli löytäjänsä käsiin.

Nyt viholliset, tapettuansa ne, jotka he tapasivat, rupesivat hakemaan ensiksi talon ja koko kylän aitoista, josko sieltä löytäisivät kätkettyjä varojansa. Se kyllä ei onnistunut; mutta ison osan löysivät metsästä, jonne niitä oli koettu kantaa piiloon, ett'ei vihollinen enään käsittäisi niitä. Moision isännän olivat heittäneet tappamatta ja veivät palatessaan hänenkin vankinansa Koivistoon. Siellä muka tutkittiin asiaa, vaan oltuansa siellä muutamia päiviä pääsi irroillensa, kun eivät saaneet häntä sanoihinsa kierretyksi eikä usealla lailla puhumaan kuormaston ryöstöstä; hän väitti myös järkähtämättä Walkolan kyläläisten olevan ihan syyttömiä. Paraasta päästä hänen välittämisistään pääsi Walkolan kylä polttamatta, pait muutama syrjätorppa, jossa viholliset tapasivat jauhoja, joita hajusta ja mausta tunsivat omikseen. He olivat jo uhanneet polttaa koko kylän, mutta tällä kertaa jäi se niin vaan uhkauksiin. Moision isäntä oli suoraan sanonut viholliselle kaunistelematta ja mutkittelematta, miten asiat oli olleet, ehkä ei kuitenkaan liian jäykästi, että sillä olisi suututtanut. Hän sittenkin vankina ollessaan oli saanut kärsiä yhtä ja toista, kunnes irroitettiin.

IV.

Koiviston tappelu Toukokuun 29 p.

Sandels oli uljaan katteini Malm'in kautta Toukok. 12 päiv. erinomaisella rohkeudella voittanut Kuopion kaupungin Wenäläisten vallasta ja saanut siellä isoja varustuksia ja varoja huostaansa, ehkä itse vielä oli Pulkkilassa käyttääksensä voittoansa siellä ja käyttääksensä voiton etuja. Täällä sai hän kuulla, että Wenäläiset Perhon, Saarijärven, Laukkaan ja Rautalammin kautta uhkasivat valloittaa jälleen Kuopion kaupungin, jonka vuoksi heti läksi sieltä ja tuli Toivalaan 20 p. Täältä hän heti lähetti alaluutnantti Tavaststjerna'n 50 miehen kanssa Malm'in joukkoa Rautalammille tiedustelemaan kaikenlaista ja ottamaan siellä olevan kuormaston; myös oli Tavaststjerna'lla käskynä vartioida sieltä Pohjanmaalle menevää tietä mainittuin seurakuntain läpi. Sittemmin lähetettiin Tavaststjerna'n väen lisäksi katteini Spåre 100 miehen kanssa Kajaanin pataljoonaa; hänen myös oli koko tätä nyt 150 miehen voimaista joukkoa päällystäminen. Eversti Fahlander sai sitten käskyn Spåre'n väen kanssa tunkea edemmäs ryöstämään vihollisen varoja ja tiedustelemaan sen vehkeitä. Laukkaan kirkkoherran kautta sai hän tietää yhtä ja toista; myös kuuli hän miten Karstulasta koko joukko vihollisia oli tulossa. Ei siitä säikähtänyt, vaan päätti miehinensä ottaa vihollisen melkoiset varat, ennenkuin vihollisia ehtisi apuun. — Koivistossa olevain varain vartiaväkeä oli enennetty koko joukko jo ennestään talonpoikain yritysten vuoksi; senkin kuuli Fahlander. Hän päätti jakaa väkensä kahteen osaan, joista pienempi osuus kiertäisi vihollisen takapuolelle ja sieltä alkaisi hiljallensa hyökkäystä, jotta vihollinen ei arvaisi mitään, kun hän itse isomman joukon kanssa toisaalta rynnistäisi.

Tultuansa Kapeen sillan kautta vanhaa maantietä, pysähtyi eversti Fahlander joukkonensa Louheesen tiedustelemaan. Hän sai muutaman talonpojan lähtemään Koivistoon vakoilemaan. Hetken sillä tiellä oltuansa, palasikin mies ja kertoi sinne saadun lisäväkeä noin 100 miestä ja luuli siellä nyt olevan vartioväkeä 250 ja 300 miehen välillä. Tiedusteltuansa kaikellaista muutakin samalta mieheltä, sai Fahlander hänen opastamaan itseänsä Koiviston takapuolelle, Mäen torppaan, puolen venäjän virstaa Koiviston tuolle puolen. — Mäen torppa on louheikkaalla harjulla, jonka takana on lahti ja edessä isoja ja korkeita kallion lohkeimia. Se oli yö kun Fahlander tuli tänne. Päivän koittoa vähän ennen läksi Fahlander joukkonensa rynnistämään Koivistoa kohden. Ensi vartiakunta otettiin, ennenkuin kerkesi antaa mitään merkkiä; mutta muutama välivahti, eli oikeimmin hänen valpas hevosensa, huomasi nämä metsikön suojassa hiljaa rynnistävät sotamiehet, hirnahti ja herätti niin isäntänsä, joka nuolen nopeudella ajoi Koivistoon. Rynnistyshetki oli jo ohitse, eikä hänen toista joukkoansa kuulunut. Tukalaa hänen oli odottaa, varsinkin kun vihollisen rumput rämisivät ja sen torvet soivat heitä herättämään. He tulivatkin erinomaisella nopeudella valmiiksi ottamaan vihollisen hyökkäystä vastaan; etevimpiä ja toimikkaimpia herättäjiä ja valmistajia oli eräs rumpari ja ala-upsieri. Nyt ei Fahlander enään voinut odottaa; sillä vihollinen kerkesi varustautua vaan paremmin. Hänen oli 100 miehensä kanssa rynnistäminen pitkää kujaa, jota pitkin vihollisen hyvin sopi ampua kivääreillään.[28] Etuansa kyllä viholliset kokivat käyttää, ja hirveän kuulasateen saivat rynnistäjät vastaansa; mutta kummasti kyllä ei vahingoittanut: mikä meni yleten, mikä alaten ja mikä sohisi sivuitse. Fahlander oli kovasti jo edeltäkäsin kieltänyt väkeänsä ampumasta, ennenkuin antaisi itse käskyn. Itse hän kävi pyörittäen miekkaansa päänsä yli joukkonsa edellä, ja ehkä yhtenään sohisi kuulia ympärillänsä, ei sattunut yksikään häneen.[29] Kun niin oli miehinensä hurraten ja juosten tullut muutamien sylien päähän vaan vihollisistaan, niin käski ampua. "Pam". Savu esti näkemästä mitä vaikutuksia ensi laukaus tuotti; mutta voivotus-ääniä kuului. Toinen kerta laukastiin, ja kun haiku vähän haihtui, nähtiin viholliselta kaatuneen paljon väkeä; mutta sentään ei paennut. Aikaa ei ollut Suomalaisilla laahata; mutta painetti ojennettiin siaan ja niin rynnistettiin alinomaa ampuvain vihollisten päälle. Tämän piikki-muurin rynnistäessä harvenikin vihollisen rivit, ja pian oli yleinen pako vihollisen ainoa apukeino. Jo muita ennen oli vihollisen vartiakunnan päällikkö, kun häntä herätettiin nukkumasta, hypännyt akkunasta ulos, niin nousnut hevosensa selkään ja lähtenyt ajamaan tiehensä Jyväskylään, heittäen kaikki siksensä. Lähtiessään oli hän virkannut: "lempo heitä vastaan tapelkoon! Koettakaa mitä luulette voivanne! Minä menen." Tämän hänen lauseensa kuulivat samassa huoneessa vangitut talonpojat edellisistä kahakoista. He mainitsivat hänen olleen kovin leppyisän miehen ja puhuneen selvästi suomea. Siitä päättivät muutamat ukot hänen olleen Suomalaisen, joka ei tahtonut tapella kansalaisiansa vastaan, ehkä oli vihollisen palveluksessa.

Koivistossa oli vihollisilla paljon varoja: pitkiä pinoja mattoja ja paljon muuta kalua; tässä olevan vartiajoukonkin paljoudesta voi älytä siinä olleen joltinenkin määrä. Fahlander ei voinut ottaa niitä mukaansa; mutta hän laittoi talonpojille sanan, että heti kohta tulisivat noutamaan niin paljon vilja-varoja kuin suinkin voisivat, "muutoin hän polttaisi kaikki tyyni ja saattaa huoneitakin mennä." Pikaan tulikin talonpoikia, että kohta enin osa saatiin korjuusen. Muutamia jäi korjaamaan itselleen talven-varoja, kun Fahlander miehinensä läksi pois. Hän näet oli saanut tiedon, että 2000 Wenäläistä oli tulossa Karstulasta, joita hän ei uskaltanut ruveta vastustamaan, kuten ei sopinutkaan. Muassaan vei Fahlander 27 vankia. Paikalle jäi 11 kuollutta ja 9 pahoin haavoitettua, joitten hautaa maantien vieressä vieläkin matkaaville näytetään.

Kun Wenäläiset tulivat toisna päivänä Koivistoon, rupesivat he hakemaan varojansa; paikoin löysivät, toisin ei. Missä vaan löysivät "knalleja", jauhokuleja, hatun-höyheniä eli muuta semmoista, siinä polttivat talon paljoja juttelematta, ehkä oikeus oli asetettu muka Koivistoon. Nyt vasta rääkkäykset ja vainoomiset alkoivatkin, ja ne koskivat kaikkein ankarimmin Laukkaalaisia, ehkä heitä Walkolan rymäkässäkään ei ollut kun muutamia Rautalammin rajakylistä. Ei sillä hyvä, että veivät, söivät sydänmaistakin eläimet; rääkkäsivätpä ihmisiäkin. Mikä ammuttiin, kuka pieksettiin kuoliaaksi, tai hirtettiin eli muutoin tapettiin. Niin ottivat erään räätälimiehen, jonka päästä lämmintauti oli ajanut hiukset, ett'ei vielä ollut kerjennyt kasvaa uusia siaan, muuta kuin vähän tynkiä. He luulivat häntä päästään kapinoitsiaksi tai sotamieheksi ja hirttivät hänen vaan siitä syystä, ett'ei ollut tukkaa. Kun lämmintauti tänä kevännä raivosi täällä, ja siis moni oli tukatonna, niin annettiin usealle syyttömälle "katulhöppiä" (kujapieksoa), johon joita-kuita kuolikin. Sotapäällikkö Jyväskylässä, Karabenskij, oli vielä hyvin järkevä ja hellä-sydämminen mies, jonka tykö käännyttiin aina, kun aivan selvää vääryyttä tahtoivat toiset viholliset tehdä; sillä vääryydet mainitaan hänen aina rangaisneen ja kieltäneen, missä vaan näki ja voi. Laukkaan rovastia semmoisissa tiloissa usein käytettiin tulkkina. Rovastin mainitaan muutoinkin muutaman Wiaporista palanneen everstin (Wadenstjernan) kanssa käyneen vierastelemassa tämän säädyllisen Karabenskij'n luona, joka oli ollut hupaisimpia seuramiehiäkin.