V.

Tapahtumia Keuruulla.

Hankkeet kodon ja perheen suojelemiseen olivat levenneet Keuruullekkin. Klingspor'an kuulutusten johdosta koettiin täälläkin tehdä vastusta mitä voitiin. Se aluksi jäi siltain polttamiseen ja hävittämiseen, jott'ei vihollinen niin nopeaa voisi päästä kulkemaan eikä kuormastojansa kuljettamaan. Tämmöistä tehtiin ehtimiseen keväästä saakka. Luultavaa on, että olisi syntynyt tekoisempiakin sotavehkeitä ja oikein riitojakin; mutta venäläis-kuulutusten johdosta olivat kaikki ampu-aseet otetut ja annetut pois ja ko'otut kirkon sakaristoon, joka siten muutettiin ase-säilyksi. Sen vuoksipa ei ollutkaan hyvä ryhtyä vihollista suututtaviin vehkeisin; mutta oli kärsivällisesti katsominen, miten elot vietiin, laihot tallattiin taikka syötettiin hevoisille ja eläimet otettiin pois.

Mutta eipä tätäkään kiduttavaa lepoa piisannut koko sodan aikaa, sillä Keuruullakin ryhdyttiin vielä aseisin. Asian laita oli näet tämmöinen. Jo ennen olemme nähneet, kuinka Wiaporin antaumisessa sotaväki lähetettiin kotimaillensa, annettuansa aseet ja lupauksen, ett'eivät enään taistelisi Wenäläisiä vastaan. Suomen sotilaat eivät olleet ollenkaan mielissään koko pääsystänsä, varsinkin kun heidän antaumisensa oli häpeällinen päällikköjen, amiraali Cronstedt'in ja eversti Jägerhorn'in kelvottomuuden ja petoksen vuoksi. Päästyänsä he aluksi kokivat levittää kaikenlaisia kulkupuheita linnan antaumisesta ja muusta. He kuljeskelivat paikasta toiseen, etsien mikä työtä, mikä muuta; tiukka sentään oli tänä aikana työstäkin, kun ei kukaan ollut varma elostansa, hengestänsä ja maastansa sodan vuoksi. Moni ei tahtonut palata kotopaikoillensakaan, jossa sodan tiesi riehuvan, kun itse oli luvannut pidättäitä kaikista sotaisista vehkeistä, joten karvaalla sydämmellä hänen ristissä käsin olisi täytynyt katsoa, miten siellä sota raivosi. Sama väkisin otettu ja antaumisen alakuloisuudesta ja surusta annettu lupaus saatti myös monen pidätetyksi Suomen armeijasta. Kumminkin kävi tuo työtönnä vetkuileminen monelle ikäväksi, ilkeäksi, jotta moni tuumasi silloinkin, jotta "pakkolupa ei olekkaan mitään lupa" Ainakin yksi joutilaana kulkeva joukko tuumasi niin; — he näet useimmiten vaelsivat joukottain.

Tämä joukko ei ollut joutunut Jämsää edemmäs vielä Heinäkuun alussa; he olivat Savon jääkärilöitä. Jämsässä näkivät erään kuormaston, jota kuljettamaan otettiin Jämsäläisiä koko joukko, kun kuormasto oli joltinenkin; sen muistellaan olleen 50 hevosen vedettävän. Ei epäilemistäkään, että Jämsäläiset hyvin vastoin mieliänsä läksivät ajamaan vihollisen varoja, kun tiesivät tapana olevan että samat saivat usein vedättää kuormia niin kauas, jotta mies ja yhä useammin hevonen jäivät semmoiselle matkalle ijäksi päiväksi.

Kukatiesi samassa liitossa Jämsäläisten kanssa tai ainakin luottaen heidän mieli-alaansa, jonka tunsivat, päättivät nämä jääkärit, kun taas näkivät vihattuja vihollisiansa, tehdä heille vahinkoa, jossakin karata kuormaston kuljettajain päälle ja ottaa varat pois sekä lähettää Jämsäläiset kotiinsa. Tähän heistä näytti Keuruu sopivimmalta paikalta, koska ei sielläpäin ollut vihollisia Jyväskylää lähempänä. Sentähden läksivät he oikaisemaan Jämsästä sen kappelin Kuivasmäen eli Petäjäveden kirkolle, sieltä sitten taas tavallisinta tietä päästäkseen Keuruulle Pohjaslahden kylään. Kuormaston oli kulku Korpilahden ja Jyväskylän kautta Keuruulle ja sieltä pohjasempaan kulkevaa maantietä myöten; sillä kuormasto ei pääsnyt kulkemaan siitä, josta jalkamies.

Jämsästä lähtien jo olivat olleet talonpoikaisissa vaatteissa, jotta vihollinen ei arvannut varoa mitään, varsinkin kun eivät näyttäyneet muuta kuin joku sielläkään viholliselle; heitä oli noin 50 miestä. Pohjaslahden kylään tullessaan näyttivät siis hyvinkin rauhallisilta puetuksessaan. Lintulan ja Savonmäen taloissa sanoivat, mikä heidän aikeensa oli, ja näiden taloin miehet suostuivat heitä auttamaan. Heti mentiinkin pajaan takomaan miehistölle viikatteita, keihäitä ja muita teräaseita niin paljon kuin ennätettiin. Saatuansa läheisempiä tietoja seutuudesta, päättivät he sen paikan, lähellä Hoskarin taloja, jossa maantie Jyväskylästä Keuruulle kääntyy lähelle järven rantaa, parahimmaksi karata vihollisten päälle, kun tulevat. Tämä paikka on vähäisellä harjun-tapaisella ja maantien mutkassa, jossa varsinkin siihen aikaan kasvoi tien varrella tuuhea viita-metsikkö, jonka takaa oli hyvä piilota siksi kuin otollinen aika tuli. Tässä odottivat he päivää kaksi kuormaston tuloa, ollen varuillansa, pitäen aina muutamia vartioimassa vihollis-kuormaston tuloa.

Siten saivatkin pari tuntia ennen sen paikalle saapumista tiedon kuormaston tulosta. Miehet kerkeästi juoksemaan viidakkoon maantien mutkaan, ennenkuin viholliset tulisivat tämän paikan sivu pääsemään. Täällä ei heidän kauan tarvinnut odottaakkaan. Kun kuormasto tuli, hyppäsivät miehet väijyksistään. Wiholliset, joita oli 30 (?), ottivat kovasti vastaan ensinnä; mutta tässä ei vähän auttanutkaan panna vastaan. Jääkärit — joukossa kenties Jämsäläisiäkin — ottivat heiltä pian kuormaston, kaataen vartiat saaduilla keihäillänsä ja seipäillänsä, ett'ei jäänyt muuta kuin kaksi miestä jälelle, jotka pahoin haavoitettuina juoksivat järveen, jossa ruo'on ja vesakkoin suojassa piilivät kunnes vihollisensa lähtisivät paikalta pois. Saatuansa kuormaston, antoivat jääkärit talonpoikain ottaa minkä halusivat; osan veivät he Piilemän torppaan, neljänneksen päähän tien poskeen Pohjaslahden kylästä. Itse läksivät asiansa toimitettua kulkemaan metsiä myöten Saarijärvelle ja Karstulaan armeijaan, kun kerran olivat ruvenneet uudellensa sotimaan.

Mutta asia ei suinkaan kuormaston ryöstämisellä loppunut, päinvastoin oli se vaan verinen alku-kuvaus nyt seuraaville surullisille jälkinäytelmille. Järvessä säilyneet Wenäläiset näet olivat paenneet ja pääsneet tuomaan tapahtumasta sanoman tovereillensa Ätsärissä ja Alavuudella, jonne kuormaston oli määrä mennäkkin. Pohjaslahden enin osa asukkaita pysyi huoletonna ryöstämisenkin jälestä, kun tuskin kukaan oli ollut asiassa, eivät kaikki siitä tienneetkään, ennenkuin se oli jo tehty; syynä oli tosin muutamilla, että olivat ainakin aseitta kokeneet auttaa jääkärejä. Mutta heidän sentään tuli tili tehdä kuormaston kohtalosta, varsinkin kun jääkärit olivat puetetut talonpoikaisiin vaatteisin. Tämä kuormaston ryöstö oli tapahtunut perjantaina Heinäkuun 8 p., ja jo seuraavana sunnuntaina, eli Heinäk. 10 p. pölähti kirkkomäki vihollisia mustaksi: "oli silloin Keuruullakin ihmisiä." Kun kansa tuon näki, ei useakaan uskaltanut kirkkoon ollenkaan. Wesimatkalaiset Keuruunselän rannoilta, takaa ja muualtakin, joita on täällä kirkossa muita enemmän, eivät uskaltaneet ollenkaan veneinensä rantaan, vaan palasivat, kun näkivät vihollisia niin paljon ja ajamassa kiljumassa sinne tänne mäellä, ehkä olivat itsekin aivan syyttömiä ja tuskin olivat kerjenneet saada vihiäkään koko kuormaston ryöstöstä Hoskarin lähellä. Niin kutsuivat kellot turhaan ihmisiä Jumalan palvelukseen. Ainoastaan muutamia oli käynyt kirkkoon, ja pappikin, Rovasti Erland Rosenbach, oli käynyt alttarille; mutta Wenäläisiä tunki rähisten paljon kirkkoon, että hänen täytyi keskeyttää saarnansa ja lopettaa alotettu Jumalan-palvelus.

Palaavat kirkkomiehet toivat Pohjaslahteen sanan, että nyt oli vihollisia tullut kostamaan kuormaston ryöstöä Pohjaslahtelaisille. He kyllä tiesivät useimmat itsensä aivan syyttömiksi; mutta eihän se auttanut. Tuskin pääsivätkään pakoon, jättäen kiireissään hengen pelastuksen vuoksi vihollisen jättöihin talonsa kaikkine kaluineen, karjoineen omaisuuksineen, ennenkuin vihollisia vielä näkyi kylässä. Nähdessänsä talonpoikain paon, kiiruhtivat he mitä voivat rantaan sitä estääksensä. Kun eivät kerjenneet, ennenkuin pakolaiset olivat pääsneet veneisinsä, niin ampua paukuttelivat rannalta heidän peräänsä, kuitenkin tekemättä tiettyjä vahinkoja. Kuka asukas ei ennättänyt pakoon, se kiinni. Nyt pistivät he, useimpain asukasten pakoon päästyä, Ollilan ja Hoskarin talot palamaan kaikkine päivineen; sitten palasivat nämäkin pappilaan.