Täällä oli raivottu, miten vaan voitiin. Kirkko oli häväisty; vanha, kaunis ja kallis kalkki rosvottu, messu-kasukat olivat otetut satulain alaiseksi; ruumiista oli käsivarret murrettu ja tehty ilkeyttä, mitä vaan ajatella voi. Tuumana oli heillä ollut polttaa koko kirkko; mutta syystä tietämättömästä ei siitä tullut mitään. Sitä vastoin ruvettiin rovastia rääkkäämään. Jo ennenkin olivat viholliset katselleet häntä karsain silmin, varsinkin talonpoikain ruvettua siltoja ja rumpuja hävittämään; sillä talonpoikain liikkeitä luulivat aina herrasmiesten todenmukaisiksi töiksi. Senpä-tähden häntä jo viikon päivät tätäki ennen oli pidetty vartiain silmättävänä omassa kodossansakin, ehkä oli kaikkiin epäluuloihin aivan syytön, jos mielensä ei kallistunut toiselle puolenkaan ja hän oli kokenut pysyä puoltamatta kumpaakaan. Joka tilaisuudessa oli hän kokenut käskeä ja neuvoa asukkaita alallansa olemaan, koska muka toista tai toista puoltaminen voisi olla seurakunnalle onnettomuudeksi vaan. Tosin häneltä ei suinkaan ollut puuttunut uskallusta ja kykyä, vaan kaikissa muistellaan häntä vieläkin niinkuin erinomaisen toimeliasta ja seurakunnastansa huolehtivaa kirkkoherraa.

Pidellen Rosenbach'ia kaikin puolin pahasti, läksivät viholliset kuljettamaan hänen pois kotoansa. Hän sidottiin lujasti kärryin aisaan ja sai niin juosta hevosen rinnalla. Ajaja ruoski häntä yhtä paljon kuin kiirehdittävää hevostansakin, ja sitä pait sai hän kuulla ja pitää hyvänänsä kaikenmoisia pilkkasanoja. Näin juoksutettiin häntä yhtä mittaa useampia peninkulmia, kunnes rovasti raukka rääkkäyksestä ja juoksusta vaipui maahan. Kun ei rovasti enään jaksanut juosta, vaan alkoi venyä hevoisten jaloissa, täytyi heidän antaa hänelle kärryt ja niin viedä häntä, minne lienevät aikoneetkaan. Mutta totta tämä rovastin kulku näytti heille hyvinkin kadehdittavalta, kun rupesivat taas ajattelemaan keinoja miten saada hänen tilansa surkeammaksi. Pedot keksivätkin kantaaksensa tervaksia maantielle kärryin alle ja siihen pistää valkea. Tämän valkean antoivat he palaa, kunnes tuli poltti jo reijän kärryin lautoihin ja savu sekä liekki niiden läpi alkoi nousta rovasti raiskan ympäri ja alla. Eivät toki paistaneet häntä siihen, enkä tiedä kuinka kauas heidän riettautensa julkeni mennä julmuudessa. Samalla matkalla riisuivat hänen jo palasiksi ja rääpäleiksi revityt ja hakatut vaatteensa hänen yltänsä ja panivat hänen muurais-mättääsen. Ehkä hän koki rukoilla armoa, se ei auttanut; vaan hänen piti sinne kärsimään eläintenkin kiusauksia. Näin rääkättynä, juosten kasakka-hevosten rinnalla ja jakaen niiden kanssa pampulla pieksäntää, joutui hän Jämsään. Täällä sai sen aikuinen kirkkoherran-viran toimittaja Londén (?) kuulla hänen sanomattomista kärsimisistänsä ja toimitti että tämä syytön rovasti raukka vihdoin päästettiin irroillensa ja sai luvan palata Keuruulle. Monikin on tarkkaan tietävinänsä, että vasta rahan lunasteella saatiin viholliset mieltymään vähänkään ihmisiksi, ja myös rahan sanotaan ihastuttaneen heitä niin, että kerrassaan vapauttivat hänen; en sentään voi väittää kummallekkaan päin. Se vaan on varmaa, että Londén'in valittamisesta Rosenbach pääsi irti ja sai häneltä palatessaan kotiinsa myös eheitä vaatteita. Hänen paluunsa ei ollut meno-matkaa paljoa parempi; sillä nytkin juoksuttivat häntä kasakka-hevostensa välissä, ja antoivat hänen kärsiä samoja moiskimisia, joilla aina hosuivat hevosiansa; ruokaa ja juomaa tuskin annettiin nimeksikään.

Kotiansa Keuruulle palattua oli hän näistä hirveistä rääkkäyksistä luonnollisuuden mukaan jo kadottanut järkensäkin, jott'ei tuntenut ketään, ei kotoaan, ei tuttujansa eikä palkollisiansa: "Wenäläiset toivat häntä niinkuin luontokappaletta." Hän asettausi portaille, joiden eteen hänen tuojansa irroittivat hänen köysistänsä, ja rupesi mielipuolena kovalla äänellä saarnaamaan Babylon'in vankeudesta, sen kurjuuksista ja muista semmoisista. Kun kodostansa paennut ja tämän aikaa paossa ollut Ollilan isäntä kuuli hänen tuoduksi ja hänen viheliäisen tilansa, läksi hän rovastiansa noutamaan pakopaikkaansa, koska pappilasta oli eläminenkin supi hävitetty. Häntäkään ei rovasti raiska tuntenut aluksi; mutta Ollila tarttui vain tämän vastahankaa vetävän ja vihollisten ahdistettavana itseänsä luulevan Rosenbach'in käteen, talutti veneesensä ja souti hänen Kissen kylään, puolentoista eli kaksi peninkulmaa kirkolta Keuruunselän ta'a, jossa perheinensä siten eli paossa. Hyvän hoidon alla ja ihmisten holhottavana tointui hän piankin, jotta vielä rupesi pitämään kirkonmenojakin. Talven tullessa muutti hän Ollilan siivon ja kohteliaan väen kanssa muutamaan Ollilan riiheen, joka toisen huoneen kanssa oli jäänyt palamatta. Siellä niin ahtaalla elivät koko talven, kunnes kesä toi uusia aikoja ja uusia toiveita.

Kirkon rosvominen, rovastin kahlehtiminen ja Hoskarin sekä Ollilan poltto tapahtui sunnuntaina, Heinäk. 10 p. Heti samana päivänä oli myös asetettu sota-oikeus eli oikeimmin sota-tuomiokunta — sillä oikein se ei käyttäinyt eikä tuominnut. — Tätä oikeutta ja tutkimista varten otettiin kaikki kiinni, jotka suinkin saatiin. Papin syyllisyyden määrääminen — ei tutkiminen — otettiin ensimäiseksi käsille, ja sitä varten pantiin kaikki palkkaväki sekä kiinni että tunnustuksille, ja kasakoita lähetettiin pyytämään säikähtyneitä vieraita-miehiä. Rovasti kun oli syytön, niin heidänkin oli paha saada ketään tunnustamaan hänen päällensä mitään, jonka vuoksi viholliset tutkiat pieksivät monen pahanpäiväiseksi. Sanotaanpa heidän saaneenkin erään miehen tunnustamaan väärin rovastin päälle, että hän muka olisi yllyttänyt siltoja polttamaan ja kuormastoja ryöstämään. Siinä olivat nyt pieksännällänsä saaneet sen, minkä toivoivat ja parempaa todistusta eivät he ollenkaan tarvinneet. Rovastin sitoivat he siis, niinkuin pääkapinoitsian, kaivon vintin pylvääsen, laittoivat pilkan hänen rinnoillensa ja kaksitoista kiväärin suuta määrättiin ojennettavaksi häntä ampumaan. Ammunnasta ei siltä tullut mitään; mutta rääkäten, kuni äsken näimme, veivät he häntä Jämsään.

Pait pappia joutui monta muutakin tuomittavaksi, joka tässä oli sama kuin tutkittavaksi; sillä kun ei saatu tunnustamaan pieksännällä, niin ei pidettykään todistuksista aivan paljoa lukua. Tunnustusta ja todistuksia oli vaikea saada, kun moni oli syytön kuormaston ryöstöön, useimmat eivät koko tuumista olleet saaneet vihiäkään ennen sen tapahtumista ja nuo harvat syylliset olivat pääsneet melkein kaikki pakoon. Ensimäisiä tuomituita oli eräs vanha sotamies Ovist, joka tuomittiin hengiltä pois. Hän näet asui samassa Piilemän torpassa, jonne oli viety osa kuormastoa, ehkä hän ei ollut koko Hoskarin rymäkässä. Kaikki paikat viholliset nuuskivat ja näkivät kavioin ja pyöräin jälkiä vievän metsään, Piilemän torppaan, jonne tultuansa tapasivat Ovistin päivällisellä syöden knallia, joitten luulivat jostakin tuntomerkistä olevan omasta ryöstetystä kuormastostaan. Sen vuoksi veivät tään vanhan mies-paran pappilaan, jossa hän heti tuomittiin hirtettäväksi. Niin tehtiinkin, ja Ovist'in ruumis sai kauan raatona rippua vahvasta petäjän oksasta Hoskarin tykönä, jossa kuormasto oli ryöstetty, kunnes hiljemmin kesällä muutamat talonpojat uskalsivat ottaa raadon alas tien vierestä, ilkeänä näkönä matkaaville olemasta.

Saman itsepäisen tuomiokunnan uhriksi joutui myös kolme talon-isäntää, Tuomas Lintula ja kaksi Mäkelää, jotka viimeiset olivat ihan syyttömiä. Lintula yksin oli syypäitä; sillä hän oli ottanut Savon jääkäreitä vastaan, heidän ryöstämään tultua ja auttanut heitä. Hekin lähetettiin juoksemaan etelämmäs hevosten rinnalla; mutta kun väsyivät, annettiin heille kärryt. Heitä ei rääkätty läheskään niin paljon kuin rovastia. Kun tulivat tuolle puolen Jämsää, Längelmäkeä kohden, sattui Lintulan vartia nukahtamaan. Lintula, sukkela mies, päätti käyttää silmänräpäystä, veti vartiansa miekan hiljaan tupesta ja kihnutti sillä köytensä poikki. Tehtyänsä sen, tarjousi hän myös vanki-tovereinsa köysiä katkomaan, mutta kumpanenkin Mäkelä eivät epätoivoissaan antaneet katkoa rihmojansa, eivätkä alakuloisuudessaan tahtoneet paetakkaan; "mitä me", sanoivat he, "siellä te'emme, kun ovat polttaneet talomme, kun karjamme on hävitetty ja perheemme sekä muu hukassa?" Lintulankaan ei ollut aikaa kanan viivytellä, jos mieli ei vartiaa herättää ja hänen ehkä paikalla tulla ammutuksi. Siis pujahti hän metsään, sanottuansa jäähyväiset toivottomille, syyttömille tovereillensa; sitten hän piileskeli pakopirteissä ja muissa syrjä-majoissa, kunnes asiat siksi muuttuivat, että hänkin uskalsi tulla ilmoihin. Mäkelät menivät ja jäivät niin sille tielle, ett'ei heitä onnettomia sen kauemmin ole kuulunut eikä näkynyt.

Seuraavana sunnuntaina, Heinäk. 17 päivänä, poltettiin Pohjaslahdella kaikki edellisnä pyhänä polttamatta jääneet talot, ett'ei jäänyt mitään asuinhuonetta; vaan joku lato-paha tai riihi jäi edemmäs pelloille yksin ja kamottavina seisomaan hävityksen keskellä. Poltettujen taloin luku oli yhdeksän, joiden joukossa oli muutama töllikin. Näiden täten kodottomiksi jääneiden perheitten täytyi tämä kesä ja tuleva talvi asua kaukaisissa sydänmaan-kylissä, järvein takana ja Keuruunselän etäisimmillä saarilla, kunnes ajat hiukan paranivat ja he vähitellen rupesivat kykenemään itseksensä omia asumia uudesta hankkimaan. — Kauan muistellaan täällä vielä tätä sotaa nimellä "vihakesä", "ryssäkesä".

VI.

Kahakka Alahärmässä.

Sunnuntaina Heinäkuun 10 p. laittoi Alahärmän lautamies Juhana Filppula seurakuntansa talonpojille sanan eli kentiesi oikeimmin käskyn ottaa aseet käsiinsä ja käydä vartoimaan vihollista vastaan Heinäjoen pohjois-puolelle, sille kohdalle, jossa maantie kulkee yli joen ja koski on varustettu kulkua varten. Moni sanoo hänen tehneen sen vaan omasta päästänsä; ehkä toiset väittävät erään herrahtavan miehen tulleen käskyn kanssa Lapualta, josta majuri Ehrenroth'in edellisnä perjantaina oli täytynyt vetäitä Alahärmän läpi pääjoukkoon Uudessa Karlebyy'ssä; — hänen vetäymisestään ovat joen pohjois-puolella olevat patteritkin, joita vielä näytellään —. Kyllä eivät kaikki totelleet käskyä; mutta ne, jotka aikoivat tulla, tulivat heti sanan saatuansa. Näitä oli parikymmentä miestä, joiden joukossa oli muutamia Ylihärmäläisiäkin. Nämä rupesivat vartioimaan sunnuntaina jälkeen puolenpäivän joki-töyräällä, kukin kerskaten kunnostaan ja aseistaan, vaikka usealla oli vaan viikate vihollisen kivääriä vastaan. Mainittavaa on, että lautamies Filppula itse, asian oikea toimeen-pania, ei ollenkaan tullut saapuville, ehkä uhkasi "hirttää muut oman porttinsa päälle", ellei mies kustakin talosta läksisi vartioimaan. Hyvin pitkälliseksi eivät liene aikoneetkaan tätä vartioimistaan, kun ei kenelläkään ollut muassaan evästä, eikä ampuvaroja tuskin kolmeksi laahingiksi kullakin, eikä toisilla ollut muuta kuin se mikä tullessa pyssynsä piipussa. Myöskään eivät olleet erinomaisen tarkkoja vartioimisessaan, vaan päästivät riitelemättä ihmisiä kulkemaan lauttapaikan yli sekä Kauhavalle ja Lapualle että sieltä taas Uuteen Karlebyy'hyn. Tämän huolettomuuden seuraukset eivät viipyneetkään kauan näyttäimästä.