Joku matkamies näet oli puhunut Kauhavalla tästä talonpoikain vartioimisesta ja rinnustus-tuumista. Tämäpä puhe levisikin pian ympäri Kauhavaa, että se tuli tutuksi siellä oleville vihollisen vartiajoukoillenkin. Sentähden läksikin sieltä kasakka kuin noidan nuoli Lapualle, päällikölle kertomaan asiata. Tämä majuri (?) oli juuri murkinalla rovastissa, kun muutama upsieri astui sisään hänelle kertomaan kasakan sanomia. Heti hyppäsi majuri ylös, heitti syömisensä siihen ja antoi muutamia käskyjä. Nyt ruvettiin rumpuja rämistämään ja pillipiiparit kävivät puhaltamaan. Kohta oli väki aseissaan, joista majuri valitsi sata jalkamiestä ja viisikymmentä kasakkaa, jotka hän lähetti ynnä muutaman vähemmän tykin marssimaan Härmään.

Tällä aikaa oli muutamia talonpoikia tunkenut Pesolan kylään, noin neljänneksen päähän Pirin jo mainitusta lauttapaikasta. Kun siellä ollessaan saivat kuulla kasakoita olevan tulossa, niin päättivät paeta Pirin lauttapaikan toiselle puolen. Lossi tai lautta sattuikin olemaan samalla puolen, johon he sukkelaan hyppäsivät ja pääsivät niin pakoon ennenkuin vihollinen tuli. Mutta yksi mies, joka ei jaksanutkaan juosta niin nopeaa, ei ennättänytkään lossiin ja jäi toiselle puolen, jotta heti jälestä tuleva vihollinen sai nähdä hänestä vilahduksen, ennenkuin pääsi lymyämään laihopeltoon. Sekä huoneiden takaa, solista ja muista paikoin kokivat hakea häntä; toiset ajoi peltoakin ristiin rastiin; mutta häntä ei löytynyt. Häntä haettaessa, voinee jokainen arvata miehen hädän ja pelon.

Kuu vihollisen vähän jälempää tullut jalkaväki oli saapunut, asetettiin se huoneitten soliin ja nurkkain ta'a suojaan. Sieltä he alkoivat tuiman ammunnan toisella rannalla seisovia talonpoikia vastaan, jotka luoti-pyssyillänsä kokivat vastata. Talonpojista kyllä kuului kuulain outo sohina kamalalta; mutta kuitenkin ampui se, kellä pyssy ja varoja oli vastaan, ehkä harva luoti ehti toiselle rannalle, kun väli oli niin pitkä. Kun kuulat ja ruuti loppui, täytyi talonpoikain juosta pakoon männikköön. Heidän täällä juostessa, katketa rusahteli mäntyin latvoja ja oksia heidän päällensä, ehkä vahingoittamatta. Pakoon päästyänsä rupesi jokainen soimaamaan toistansa pelkuriksi, kunnes yksi ratkaisi riidan, kehuen "sitä rohkeimmaksi, joka huonoin juoksemaan", joilla sanoilla riitakin raukesi nauruun. — Tässä kahakassa ampuivat viholliset Elias Filppulan rinnasta läpi, että kuula pysähtyi selkärankaa lähelle, nahan alle; siltä se ei ollut sen vaarallisempi, kuin että armeijan sotatohtori otti sen pois ja paranti miehen, josta sitten Suomen upsierit ja väestö hyvin suositteli häntä.

Wenäläiset kun näkivät talonpoikain pakenevan, pyrkivät toiselle puolen jokea; mutta lossi oli poissa pohjoisrannalta. Siksi komennettiin muutama kasakka jokeen, uiden sitä sieltä noutamaan. Kasakka pääsikin onnellisesti yli ja toi lossin, johonka vihollisia astui päästäksensä pohjoispuolelle, jossa uhkasivat polttaa sekä kirkon että talot ja tappaa kaikki, jotka saisivat käsiinsä. Mutta samassa tuotiin esille eräs torpparin vaimo, Maja Jungell, jolta rupesivat tinkimään missä Suomalainen sotaväki olisi. Ämmä ei ollutkaan arkoja akkoja, vaan valhetella pöläytteli heille minkä mitäkin ja sanoi muun muassa sen etujoukkoin ei olevan neljännestä etäämpänä ja että talonpojat vaan luottaen heidän lupaamaan apuunsa olisi uskaltaneet vastustaa ja nyt kaikki paenneet sen luoksi. Siitä tuli semmoinen hätä vihollisille, että paikalla pyörtivät takasin, vieden tykkinsä muassansa, jota heidän ei tässä tarvinnut käyttääkkään.

Kaikki tämä tapahtui päivän tuskin noustua maanantaiaamuna, ja nyt pakenivat viholliset aamupuhteella, viivyttyänsä kotvasen lossin saamisessa ja muissa toimissa. Jo Pirin kylään tullessaan, olivat Pesolan kylässä vuoteiltaan herättäneet kaksi kaikista sotatuumista ihan tietämätöntä miestä, kumpikin taloin isäntiä, jotka ensivihoissaan jo pistivät keihäillänsä kuoliaiksi. Kolmas isäntä, Kaarle Pesonen, oli sattunut olemaan ulkona käymässä, kun kasakoita ajaa karahutti kartanolle ja kävi häneen käsiksi. Hän, suojellakseen itseään, otti puuta mitä sai ja hosui sillä ympärinsä, moksuttaen useampaa vihollista aika lailla; mutta vastarinta ei tässä auttanut: viholliset voittivat hänen, yksinäisen miehen. Sitten päästivät he hänen irti. Oliko hän nyt vapaa? Oi surkeaa vapautta! He päästivät hänen vaan vähän edemmäs ja ajoivat sitten hevosinensa hänen päällensä ja polkivat niin hevosen kavioilla syyttömän mies-paran aivan kuoliaaksi. Nytkin palatessaan näkivät näissä kylissä ihmisiä pelästyneinä juoksevan sinne tänne hakien piilopaikkoja. He nyt niitä pyytämään vangeiksensa. Wankeja saivatkin useampia, jotka vietiin Lapualle. Täällä pidettiin heitä salvattuina riihiin ja alati uhattiin tappaa heidät välistä ampuen, välistä hirttäen, välistä paistaen ja miten milloinkin. Semmoisessa hengen hädässä ja tuskassa heitä pidettiin melkein ruuatta ja juomatta seuraavaksi tuorstaiksi, jolloin Adlercreutz ja Döbeln karkoitti kenraali Rajevskijn Lapualta, hänen hyvistä varustuksistansa.

Syksyllä polttivat Wenäläiset, uljaan von Döbeln'in heitä taas löylytettyä Juuttaassa Syyskuun 13 p., koko Pirin kylän, kun pakenivat, ett'ei takaa ajavat Suomalaiset pääsisi muka niin nopeaa heidän perässänsä. Tämä kuitenkin oli varsin joutavata, kun heillä ensinnäkin olisi ollut leveä joki yli tultavana, ja he sen yli päästyänsä paljoa viipymättä olisivat voineet kiertää koko palaneen Pirin kylän.

VII.

Kahakka Kantin keskievarissa.

Wenäläiset lähettivät Waasan kaupungin ryöstöstä ja saman kaupungin seuduilta saatuja jyvä- ja jauhovaroja muille eteläisemmissä osissa maata oleville sotajoukoillensa. Tämän kuormaston muistellaan olleen 70 hevosen vedettävän, ja sitä varten olivat nimismiehet muutamat myöten, toiset vastoin tahtoansa, ko'onneet hevosia läheisimmistä seurakunnista. Heinäkuun 17 p. tuli tämä kuormasto Kauhajoelta Karvian kappeliin, joka nykyään on Kankaanpään pitäjästä; Karvialaisten oli nyt laittaminen se edemmäs. Kuormastossa oli 12 kasakkaa ja noin 50 jalkamiestä vartiaväkeä, paitsi kuormastoa kuljettavat talonpojat, jotka tähän aikaan eivät olleet luotettavimpia venäläis-varain suojelioita. Karvialaisetkin olivat kokouneet määräajaksi; mutta ei hevosinensa, vaan enimmäksi seipäinensä Kantin keskievariin, jossa viholliset aikoivat muuttaa hevoisia. He näet olivat Kauhajoella vähän ennen saaneet sotamarsalkki Klingspor'an nimeen kirjoitetun yllytyskirjeen kuormaston ryöstöön. Heidän ei kirjeen mukaan tarvitsisikaan muuta kuin vähän viivytellä vihollisia, kunnes Suomalaista säännöllistä sotaväkeä ehtisi tulla kuormastoa oikein ottamaan pois: se muka tulisi tuossa tuokiossa Kanttiin. Tämän kirjeen tekiäksi luullaan Knuuttilan herraa Kauhajoella Gustaf Inberg'iä,[31] jonka sanotaan lähettäneen samanmoisia joka naapuri-seurakuntaan. Että kirjeitä oli samanlaisia lähetetty muuallekin, tahtoo sekin todistaa, että tätä puheena olevaa kuormastoa ryöstämään kokousi Kanttiin miehiä Isolta-joelta, Honkajoelta ja Parkanosta, pait Karvialaisia. Waan harvalla heilläkään oli pätevämpiä aseita tai pyssyjä; mutta he siitä vähän pitivät lukua, kun heidän ei muka tarvinnutkaan muuta kuin vähän viivytellä vihollista. Näitä kirjeitä lennättämään oli Kauhajoelta laitettu useampia ratsumiehiä, joitten täytyi ajaa aika vauhtia, jos mieli kaikkein ei myöhästyä ja kuormaston ennättää sivu Kantin.

Kauhajoen tietä Nurmijärveltä tulevaa kuormastoa vastaan läksi Kantista kolme ratsumiestä tarkastamaan, jos ei hätyyttämään sieltä tulevia Wenäläisiä; kaksi näistä oli Kantin talonmiehiä ja kolmas oli kirjeentuoja, Tobias Kiviluoma nimeltään. He ratsastivat noin kuusi neljännestä Nurmijärvelle päin tätä ikävää Hämeenkangasta, kunnes pysähtyivät muutaman nevan eteläpuolelle. Sen pohjois-rannalla olevalta mäeltä näkivät kohta laskeuvan sotaväkeä. Eivät ensinnä tienneet oliko se luvattua Suomalais-väkeä vai vihollista, kunnes hevosmiehillä näkivät olevan keihäitä kuni ainakin kasakoilla ja muutoinkin kasakan hankkeet. Miehet arvelivat hetken pysyä vaan paikoillaan ja sanoa kasakoille, että he toivat hevosia kuormastoa varten; mutta päättivät sitten paon paremmaksi. Ennenkuin sieltä läksivät ajamaan pakoon, pistivät maantien poikki olevan ojan-rumpun palamaan. Rumpua sytyttäessä meni aikansa ja kun heidän ja kasakkain väli ei suurin ollut Wenäjän virstaa pitempi, pääsivät kasakat heitä lähemmäs. He kyllä kokivat ajaa aika vauhtia, mutta kun kasakat aina lähestyivät, niin eivät enää uskaltaneet ajaa tietä myöten, mutta poikkesivat metsään, ajettuansa tietä virstan verran. Sitä ennen olivat kasakat jo saavuttaneet Kauhajokelaisen, jolla oli sekä huonompi että matkasta väsyneempi hevonen. Hänen tappoivat siihen ampuen ja sapeleilla, piikeillä tuhansiksi palasiksi hakaten. Jolla kasakoista paras hevonen, se oikaisi taas niiden kahden toisen kimppuun, pysähdyttyänsä räpäyksen Kauhajokelaisen ympärillä; — palama ojan-rumpu näet ei ollenkaan voinut estää hevosmiehiä pääsemästä. Pakenevat Kanttilaiset ajoivat muutamaa mäkeä alas keitaalle, jonka ranta oli parin kolmen sylen levyiseltä varsin vetelää. He, jotka tunsivat paikat, tiesivät kyllä mistä ja miten ajaa kiireissäänkin; mutta heitä takaa ajava innostunut kasakka ei arvannut päältäpäin rahkaista, vaan alta hyvin liejua nevanrantaa mitenkään vaaralliseksi, vaan ajaa hurotti täyttä laukkaa mäkeä alas. Mutta samassa kun tuli keitaan rannalle, kaatuivat hevonen ja mies, sekä tulon nopeudesta että suon vetelyydestä. Sepä olikin miesten onni; sillä eivät olleet enään edempänä paria kolmea syltä jälestä ajavasta kasakasta, kun se kaatui suohon. — He siitä sitten edemmäs ajamaan; mutta eivät uskaltaneet enään lähteä Kanttiin, vaan pyrkivät kaiketi toisaalle syrjä-taloihin; sen enempää eivät enään joutaneet katsella kaatuneen eikä muiden kasakkain perään, asetonna kuni olivat, vaan pakenivat onnellisesti.