Kun Kälviän miehet saivat kuulla venäläisten nyt palaavan pohjasesta, kokoitsi heitä aika joukkonen Asujan taloon. Muutamat sanovat heidän kokouneen kuulutuksen kautta, toiset taas väittävät erään jäykän talon-isännän Pietari Suonperän lähettäneen sanan lähimäiseen taloon. Sana saatettiin siitä toiseen ja niin pian ympäri koko tätä pientä pitäjästä. Wallan vaikeaa on sanoa, kumpi näistä puheista on uskottavampi, kun ei sodan aikuisia papereita eikä siten mainittua kuulutustakaan ole tallella enään. Nämä erilaiset tiedot saisi siten sopimaan että päättäisi kuulutuksen olleen jonkun kreivi Klingspor'an tahi Kuninkaan julistuksen ja Pietari Suonperän vainajan sen johdosta lähettäneen sanan vastustus-tuumistaan. Wihollisen oma tuttu käytös ja menetys oli toki varmaankin paras syy että käskyä niin toteltiin. Eräs vanhus virkkoikin: "en tiedä kuka käskyn lie pannut alkuun. Sitä ei silloin kyseltykään: mieli vaan teki tapella vihollista vastaan!"

Tämän Asujan taloon kokountuneen miehistön mieli oli estää vihollista pääsemästä ylös pitäjäälle rappaamaan tahi sieltä Kannuksen tietä Wiitasaarta ja Jyväskylää kohden. Aseiksi olivat ottaneet mitä vaan käsiin päätyi ja saapuville sattui. Mikä sai vanhan ruotsin kiväärin, josta ei enään paljo minnekään, kuka kerskaili hyvästä hylje- eli luoti-pyssystänsä. Usealla ei ollut muuta kuin viikatteen poikkeimia pitkissä varsissa, seipäitä, vanhoja miekkoja ja taisipa olla jollakulla nuijakin. Pitäjälle pääsystä estäminen oli näet paraana tuumana miehillämme; mutta siltä eivät aikoneet pitää suurin väliä, jos rupeisivat hekin auttamaan Klingspor'aa, jonka luulivat yhtä kyytiä ajavan vihollista takaa. Tämä mielessä, lähtevät astua teppomaan Peitson keskievarin tykö, joka on noin kolme neljännestä kirkolta pohjoseen rantatien varrella ja jonka tykönä Kälviän pitäjään-tie yhtyy rantatien kanssa. Tämä pitäjään-tie on aika mäkistä ja loppupuoli on metsää, joka sitten korkeine kuusineen loppuu Peitson taloin tykönä paljaalla kalliolla, jonka rinta on rantatielle päin. Tähän metsään asettausivat miehemme pitkin tie-puolia. Oli miehiä äsken mainitun kallionkin takana, josta oli paras näkö-ala maantielle, jota pitkin vihollisen piti tulla. Näin täältä kuusien takaa toivoivat saavansa ja voivansa tappaa vihollisia oikein ololta.

Miehet vuottivat vuottamistaan, niin jo näkivät kallion takana seisojat vihollisia laumottain laskevan alas mäkeä, jonka ylitse tie juoksee. Nämä laumat olivat samoja, jotka olivat paluutetut Siikajoelta, Revonlahdelta ja Pulkkilasta. Ne astuivat taloon, jossa tunnin ajan levähtivät. Nyt eivät pakkauneetkaan pitäjäälle päin, — eikä kreivi Klingspor'aa näkynyt ei kuulunut. Tästä sekä siitä että talonpojat huomasivat huonoine aseineen olevansa aivan kelvottomat säännöllistä ja säännöllisesti varustettua sekä väkilukuista, jos kohta voitettuakin, sotajoukkoa vastaan, päättivät miehemme heittää tuumansa sikseen.

Hiljaisuudessa kätkivät aseensa kuusien juurille, kivien alle, taloihin ja mikä minnekin. Nyt osuus heistä päätti mennä, kuni hyvinkin viattomat ja rauhalliset, likemmältä katselemaan noita keskievariin tulleita koreita sotaherroja. Toisten oli jääminen metsään, jott'ei vihollinen arvaisi mitään; taisipa moniaat jäädä pelvostakin. Heidän kartanolle tultuaan rupesivat viholliset ainakin tinkimään: "mitä miehiä he ovat" ja "mitä varten tuommoinen miesjoukko tulee." Ensimäiseen kysymykseen kyllä vastasivat niinkuin asian laita olikin, mutta jälkimäistä kysymystä vastattaessa jäi totuus syrjään; vastattiin näet miten mieleen vaan johtui ja miten paraiten luultiin pääsevänsä. Se lie onnistunutkin kun tinkimiset loppuivat. — Kun talonpojat tarkastelivat kasakkain komeita hevosia, oli jonkun ruvennut tekemään mieli tuommoista varsaa. Hän ei tuumannut vähempää kun viekoitella muutaman varsallisen viiksihuulen vähän nurkan taaksi, siellä kolhaista hengen miehestä, istua itse hevosen selkään ja niin ajaa kuusikkoon. Tämä tuuma toki ei käynyt toimeen, kaikeksi onneksi toisille miehille ja ehkä koko pitäjäällenkin. Siten raukesivat nämä puuhat tässä paikassa, mutta kyllä vielä tointakin tuli ehkä toisaalla. Useimmat läksivät kotio, mutta mitä lie jäänyt miehiä parikymmentä vielä maille. Heidät oli Hakunin talon isäntäväki pyytänyt taloansa vartioimaan, jos vihollinen sattuisi liian likelle tulemaan. Niin läksivätkin matkaan ja perille päästyään kehutaan heitä aika hyvin hoidetun ja ruokitun. Wenäläiset taas läksivät, niinkuin sanottiin, tunnin verran levähdettyänsä marssimaan Kokkolaan, jossa heidät vielä tapaamme.

Kun viholliset läksivät Peitsosta edellensä kulkemaan, veivät tien varrella olevista taloista kärryjä ja kaikenlaisia muita ajokaluja, joista heillä oli puute. Osasivatpa Järvenkin taloon (— Hakunin ja Järven talot ovat lähellä toisiansa —). Mainittuun Järven taloon ajaa kapsautti 60 (?) viiksihuulta sieltäkin kärryjä hankkiakseen. vaan tässä talossa ottivat talon miehet ensinnä heitä kovasti vastaan, kunnes vihdoin saivat sanan rymäkästä Hakunin taloon, jossa tiesivät apumiehiä olevan varalla. Saatuansa sanan läksivät nämä Hakunista naapurin miehiä auttamaan. Taistelupaikalle tultuansa alottivat heti kovan ottelun. Kotvasen tuimasti tapeltua kummankin puolin, alkoivat vihollisen asiat kallistua tappiolle. Warsinkin mainitaan erään ruotsin armeijassa olevan rumparin pojan, nimeltään Lindgren, hätyyttäneen heitä. Wihollisen oli ollut asia peräytyä aina missä Lindgren liikkui, pitkä ja vanha vaan nyt teräväksi laskettu miekka kädessänsä. Yhtäällä leikkeli hän vihollisen kauhtanan selkiä rikki ja viilti muita haavoja, toisaalla hän katkaisi "pari päätäkin" (?). Lopuksi viholliselle ei muuta neuvoksi kuin pötkiä pakoon. Muudankin onneton heistä, joka jo oli kerjennyt tuvasta korjailemaan mitä silmiin pisti, ei enään ennättänytkään ovesta ulos kun näki kumppaninsa aika kyytiä pakenevan, vaan hypätä hurautti akkunasta lumihankeen pihalle. Kova onnensa saatti että upposi vyötäriänsä myöten kinokseen, ja miten lie siinä hädissään huppuroinut, niin jäi toinen saapas, joten sitten kiireissään juoksi toiselta jalaltaan avojaloin toveriensa luoksi, eivätkä talonpojatkaan huolineet hätyyttää tuota yksinäistä. Tässä sanotaan haavoitetun useampia vihollisia ja vieläpä jonkun kuolleenkin, mutta talonpojille ei ollut vahinkoa tullut.

Kummalta kuuluu, että se muutoin tämmöisistä syistä vastakin aina niin ankara ja armahtamaton vihollinen jätti tämän vastarinnan kostamatta, ja syytä siihen lie vaikea saada ilmi. Pelkäsikö hän, samoin kuin talonpojat luulivat ja toivoivat, että Klingspor voittaneen sotajoukon päällikkönä ajaisi heitä takaa. Turha pelko! Nytkin päästi Klingspor käsistään vihollisensa, joka paitsi sitä oli tämän ainoan kerran vähemmällä väellä kuin hän itse. Klingspor näet vaan jäi verellä ostetuille kentilleen levähtelemään, kunnes vihollisensa taas sai lisää väkeä ja muuta muonaa. Tämä vahingollinen lepo kesti seitsemän viikkoa, järkiään Kalajoen seuduilla, Raahen kaupunki pääkorttierina: aikapa sitten syyttää semmoista velttoutta keliriiton eli muun tekosyyn viaksi.

Luokaamme silmäilys sodalle ja sen johtajille. Suomen joukko saatti itsensä syypääksi pahaan vikaan jo sodan alusta, kun ei tehnyt todellista vastarintaa; mutta venäläiset saavat lukea syykseen toisen miltei suuremman vian, kun eivät heti todestaan toimittaneet valloitusliikkeitään ja samalla Suonten valloitusta Kuopion kautta Ouluun, vaan minkä vihollinen sodan alussa laiminlöi, sitä ei kadottanut koskaan enään tarkoitustensa ja liikkeittensä näköpiiristä. Klingspor sitä vastaan ei huolinut käyttää vastustajansa vahingoita ja vikoja niin nerollisesti kuin asian tärkeys olisi vaatinut. Sandels, joka sai liikkua omin mielineen, näyttikin mitenkä karkoittaa väkevämpääkin vihollista. Sepä onkin Klingspor'an suurimpia vikoja, että jätti Sandels'in avutta paljoa väkevämpää vihollista vastaan. Wihollinen sai apuväkeä; Sandels'in joukot supeni alituisissa tappeluissa, mutta Klingspor ei puuttunut häneen eikä vehkeisinsä ennenkuin Rauman sotilakon kautta käski hänen vetäitä takaisin. Rohkeus ja liike oli Klingspor'an luontoa vastaan; hän oli mielissään, kun sai levätä ja syödä herkullisesti. Siikajoen tappelun voitettua oli hän järkähtämättä yhdeksän päivää, ennenkuin Adlercreutz sai hänen myöntymään Revolahden tappeluun. Sen voitettua lepäsi hän samoin seitsemän viikkoa Raahen tienoissa. Uuden Karlepyyn tappelusta kului täydet kolme viikkoa, ennenkuin läksi liikkeelle. Lapualla voitettua lepäsi hän yhtä huolettomasti neljättä viikkoa j.n.e. Kuitenkin piti hän virkansa niin kauan: se oli kuninkaan omapäisyyden suuri vika. Toisin kävi vihollisten leirissä. Tutschkoff'in maali oli Oulun valloitus, mutta kun hän paluutettiin Siikajoelta, menetti hän päällikkyyden ja haastettiin vastaamaan käytöksestään. Hänen jälkeisensä kenraali Rajevskij menetti myös kohta päällikkyyden, kun hänen täytyi peräytyä, kun kadotti Lapuan tappelun ja kun paetessaan oli aikeissa peräytyä vältvääpeli Roth'in urotöiden vuoksi aina Hämeenlinnaan.

Näin hoidettiin ruotsin ja venäjän joukot. Wiholliset käyttivät, ensi vikansa tehtyä, kaikkia apukeinoja. Suomalaisten päällikkö hylkäsi kaikki. Kansan lähettiläitä tuli usein hänen luokseen ja toivat tiedot että rahvas oli valmissa käymään mies talosta sotaan. Klingspor vastasi: "Kyllä mä kutsun teidät, kun tarvitsen"!!!

II.

Wiimeksi mainituista tapahtumista oli jo kulunut pari viikkoa. venäläisten päällikön kenraali Tutschkoff'in leiri oli Kokkolassa Wetelijoen oikealla rannalla Kaukolan ja Finnilän taloissa. Ruotsalaiset olivat paikoillansa levähtämässä, kuni jo näimme. Eteläisin joukko oli kolmas väestö-osuus Raumalla[1] övesti H. H. Gripenberg'in komennon alla, vartiajoukkoja venäläiset olivat pistäneet noin 1/2 peninkulmaa eli enemmänkin leiristänsä pohjaseen Riipan taloin pellolle Kälviällä pitkin pitäjään-tietä; rantatietä varttoimaan olivat taas asettaneet joukkosen Jatkojoelle, jonka yli vievän sillan talonpojat olivat repineet hajalle ja jonne Finnilän tienoosta on melkeen sama matka kuin Riipallekin. Ruotsalaisten viimeiset vartiajoukot olivat Alaviirteellä Lohtajan pitajäässä.