Tultuansa Ritoniemen talon tykö huomasi valpas kapraali Kortman vartian aitan katolla. Arvelematta hän ojensi kiväärinsä, jotta vahtimies hänen ammuttuansa tuli rapisten alas, ennenkuin kerkesi antaa mitään merkkiä kumppaneilleen Matomäen harjun takaisella lakealla. Siitä kiirehdettiin toisten kimppuun, koska jo ilmankin ja ammunnasta varoivat vihollisensa saaneen sanan heidän tulostaan ja joutuvan varuilleen. Sen he jo ennestäänkin, kuni näimme äsken, olivat, Roth'in veneet nähtyään. — Ei ukkoin tarvinnut kauan kiiruhtaa ja tuskin vielä tiesivät, missä vihollinen nyt olikaan, niin jo alkoi yht'äkkiä kuulia sohista heidän ylitsensä ja sivutsensa. He ampuivat vastaan. Niin oltiin kohta komppania-lakealla. Tiheä ammunnan tuprake syntyi kummallakin puolen. Tässä ei Suomalaisten hyvä ollut alussa, kun vihollisen kuulat lensivät liian likeltä. Nähtyänsä tämän, komenti Kortman heidät rynnistämään lähemmäs vihollista, joka vahvassa ruutin-savussa hyvin onnistikin. Nyt lensivät vihollisen luodit korkealta yli; Suomalaisten sitä vastoin nyt sopi hyvin ampua lyhempikutilla pyssyillänsäkin. Tässä tapeltiin puolen tunnin aika. Kortman joukkonensa rynnisti eteenpäin ja Wenäläiset peräytyivät vähitellen. Tuosta leikistä suuttui eräs suutari Wirroilta, kun mielestään ei tullut tolkkua niin rohki kahakasta. Hän juoksi lähemmäs vihollista ja sai, tuulen vähän savua hälvennettyä, nähdä Wenäläisten herran koreissa vaatteissaan. Suutari ojensi oitis luotipyssynsä ja ampui, jotta herra kaatui. Totta oli juuri tämä suutarin teko, kun päällikön vihollisilta ampui, syynä siihen, että kun nämä pari sataa säännöllistä sotamiestä ottivat pakoon pötkiäkseen, ehk'ei heitä vastassa ollut monta kymmenkuntaa säännöllistä suomen väkeä, vaan enimmästi harjauntumattomia talonpoikia. Warmaan pelkäsivät Roth'in edestakaisin-soudon myös tietävän jotakin. He pakenivat Orihvedelle päin. Tästä heidän paostassa ällistyi sekä Kortman että hänen miehensä, jott'eivät älynneet ajaa takaakaan, vaan vetäysivät hiljallensa hekin, kun eivät voineet uskoa heidän oikein paenneen, vaan varoivat heidän tekopaolla mielivän kiertää Kortman'ia joukkoneen. Niin läksivät kumpikin pakotuumissa lakealta, peläten kumpikin kiertämistä. Eroitusta oli sentään koko joukko kummankin paossa. Wenäläiset juoksivat henkensä perästä, Suomalaiset peräysivät hiljalleen, jutellen tovereilleen töistään ja muista tapahtumista.

Wenäläisiltä kaatui mainittu herra ja ainakin 16 sotamiestä, jotka löyttiin lakealta jälemmin; yksi Ruoveden komppaniasta ammuttiin kuoliaaksi. Ei ole tiettyä, kuinka monta vihollista haavoitettiin; mutta yhtä talonpoikaa pistettiin painetilla kalvosesta läpi. Wankeja ei saatu kummallakaan puolen, kun ei kumpikaan tiennyt pyytää semmoisia, ennenkuin jo oltiin kaiketi erillään. — Tappelussa oli muutama toinenkin talonpoika pahassa pulassa, kun seipäinensä oli joutunut käsikähmään muutaman vihollisen kanssa. Hänen olisi tainnut lopuksi käydä pahoin; mutta tuli toki eräs sotamies, "tyranni-miehiä niinkuin kapraali Kortman'kin", ja varrasti vihollisen painetilleen. — Kortman'in sanotaan olleen pelkäämättömän, vaan ankaran ja raa'an miehen.

Palattuansa Mustalahden kylään tapasivat Roth'in ja Spof'in, jotka juuri olivat hekin astuneet tässä maalle ja tulleet Kankaan taloon. Paluumiehet kertoivat, miten asiain oli käynyt ja että Ritoniemessä oli isoja varoja noudettavina; — palatessaan olivat saaneet tiedon Wenäläisten oikeasta paosta. — Mutta Roth — totta tulevista syistä — ei enään antanut lupaa lähteä niitä noutamaan, vaan käski talonpoikainkin mennä kotiinsa. He sekä Kortman olivat sitä kovasti vastaan; mutta Roth ei myöntynyt. Kortman'in mainitaan sanoneen Roth'ille: "Jos nyt menemme sinne, niin kyllä saamme päiväpalkkamme." vaan tässä ei auttanut mitään. Roth miehinensä läksi taas vesille sissi-elämäänsä pitkittämään.

Mutta kun ei kukaan näkynyt huolivan Wenäläisten jättämistä varoista, päätti eräs töllin mies, asuva vähäisellä saarella aivan lähellä kirkkoa, korjata niitä omakseen. Niin korjasikin varsinkin viljanpuolta, jota näki itsensä parahiten voivan käyttää, jos vähän muutakin ja kätki kaikki tölliinsä permannon alle. Waan kun paenneet Wenäläiset kolmen päivän kuluttua saivat kuulla, ett'eivät Roth'in miehet olleetkaan anastaneet varastoa, palasivat he ja rupesivat hakemaan läheisistä taloista ja tölleistä sitä, mitä oli otettu pois. Hakemaan tulivat saaren tölliinkin ja nuuskittuansa kauan aikaa kaikkia paikkoja löysivät varat permannon alta. Siitä poltettiin koko saari töllineen päivineen. Wäki oli pääsnyt pakoon. — Sitten seurasi tutkimisia, joissa päättivät kiristää kuoliaaksi Aution sen aikuisen isännän Törnqvist'in, jolla nykyinen senaattori taitaa olla sukua. He vaativat häntä tunnustamaan tunnustamattomiakin ja pistelivät, hakkasivat hänen kuoliaaksi. Samasta syystä juoksutettiin hevosten välissä Antti Sillanpää ja muitakin Orihvedelle, jonne moni jäi sille matkalle.

IX.

Tapahtumia Rautalammilta.

Rautalammin kautta kuljetettiin viinakuormastoa. Sekä Klingspor'an kuulutuksista että vallesmannin yllytyksistä kokousi talonpoikia tätä ainakin hätyyttämään, jos eivät voisi ryöstää. Kehnon kelin vuoksi jäi se Hintikan keskievariin parempaa keliä odottamaan. Eräänä sunnuntai-iltana kokousi miehiä talon lähisyyteen ja Hintikan isännälle annettiin sana heidän aikeistansa. Isäntä suostui heti ja lupasi antaa sanan, milloin olisi soveliainta karata käsiksi. Sepä tulikin pian. Wiisi miestä ja talon-isäntä kuudentena läksi tavallisuuden mukaan huoneesen, jossa kuormaston viisi vartiaa olivat asuntoansa. Miehet tervehtivät, rupesivat porittamaan venäjää sen, minkä osasivat: "paljoa ei tarvitsekkaan, tulla Wenäläisen kanssa tutuksi." Mikä katseli aseita ja kiitti niitä, mikä teki muuta. Wihdoin oli isäntä menevinään pois pirtistä, mutta samassa pyörähti hän takaisin ja sieppasi seinältä heidän aseensa syliinsä, joiden kanssa rohki juoksi ulos. Samassa anastivat toiset vihollisten nurkkaan pinotut kivääritkin. Myös pölähti pirtti samalla talonpoikia täyteen, joten vihollisten oli antauminen. Nämä vartiat vietiin sitten vankeina Suomen väkeen. Tämä 17 eli 18 aamin kokoinen viina-kuormasto joutui nyt vaivatta talonpoikain käsiin. Siinä juotiin ja mässättiin aikansa, ja vei moni viinaa kotiinsakin; mutta tälle elämöitsemiselle tuli Rautalammin vara-vallesmanni loppua tekemään ja pani viinan muutamaan aittaan, lukun ja sinetin ta'a. Sen ei kuitenkaan sanota pidättäneen talon väkeä sieltä viinaa ammentamasta.

Pait että näin tässä ottivat "ryssän votkaa", tekivät he muutakin vastusta viholliselle, kun kuormastoja ei sattunut kulkemaan. Warismäen ja Hintikan taloin välillä on synkkä metsikkö-taival. Tälle taipaleelle väliin kokousi talonpoikia syrjäkylistä pyssyinensä vihollisen kurierien tuloa vartomaan. Usein saivat aikomisensa tuleentumaankin. Ainakin 4 kurieria ampuivat tällä taipaleella; yhden he hautasivat maantien rummun alle, kolme taas kaivettiin metsään, joka siitä vieläkin kantaa nimeä: "kasakkakorpi."

Tämä toki ei voinut käydä kauan laatuun vihollisen huomaamatta. Kummakos että suuttui tästä? Wenäläisten päällikkö oli vihoissaan sanonutkin: "saan kurierit kulkemaan Ruotsin armeijankin läpi, vaan en Warismäen kylän. Se on hävitettävä." Seuraavana sunnuntaina lensikin oiva joukko kasakoita Warismäelle, toinen Hintikkaan. Nämä kylät poltettiin ja hävitettiin aivan puhtaiksi, että tuskin jäi mitään palamatta. Warismäen kylässä paloi niin kahdeksan asumusta, taloja ja torppia, jott'ei säilynyt muuta kuin yksi aitta sytytys-tuohineen, tervaksineen ympärinsä, kun ei niitä ollut kerjetty oikein sytyttää. Aitta sisälti viljaa ja oli ainoa, joka silloin jäi alastomille asukkaille. Nyt on kylä kukoistavimpia ja varakkaimpia kyliä.

Yhtä isänmaallista mieltä kuin rahvas, kantoi myös Rautalammin rovasti Mathias Calonius. Wenäläisten kosto kohtasi häntä sekä mainittuja kyliä, ehkä ne enimmäksi nytkin olivat syyttömiä, kun kurierien ammunta oli syrjäkyläläisten työtä. Wallesmanni karttoi koston paeten. Tiettyähän on, että viholliset aina pitivät herrasmiehiä talonpoikain yllyttäjinä ja siksi kohtasi kosto niin syyttömästikin heitä. Mutta Calonius ei ollut tyytynytkään alallansa olemiseen, vaan suosi ja koki auttaa Suomen sotajoukkoja missä voi. Hänen näet piti kerrankin laittaa sana Sandels'ille vihollisten olosta ja vehkeistä. Hän kirjoitti kirjeen, jossa kertoi asiain haarat, ja tuumasi lähettää sen luotettavan miehen kanssa sotaväkeen. Semmoiseksi luuli hän oman kirkkonsa unilukkaria. Mies mietti miettimisensä, otti kirjan ja vei sen — vihollisille. Siitäpä syytä heille tulla nyt rovastia kahlehtimaan. Kuitenkaan eivät rääkänneet häntä; totta siitä kun päällikkönsä Barclay de Tolly oli lähellä, ett'eivät uskaltaneet. Samaan aikaan tuotiin myös Laukkaan postinhoitaja Essbjörn Murtoniemeltä. Hän oli sattunut kiinni vaan Wenäläisten inhottelevaisuudesta ja ilkeydestä. Hänen asiansa laita oli näet tämä. Eräältä Koivistossa olevalta katteinilta oli Essbjörn pyytänyt postikulun suojelemista varten vartioita taloonsa, jonka saikin. Wihollisen päällikkö tässä oli olevinansa hyvin ystävällinen, ehkä ajatteli toista. Se käski Essbjörn'iä myös laittamaan kalliinta ja käytöllisintä omaisuuttaan piiloon johonkin vihollisen jätöistä. Essbjörn tekikin niin ja laittoi parasta kaluansa metsään. Mutta kun niitä tuotiin sinne, oli katteini jo ennestään asettanut sinne sotamiehiä, jotka väkisin ottivat kalut omiksensa. Sitten ruvettiin Essbjörn'iä hätyyttämään siitä, että muka olisi tiennyt jostakin Suomalaisten rynnistys-aikeesta ja sen vuoksi ruvennut tavaraansa piilottamaan. Myös syyttivät häntä siitä, kun oli antanut muutaman palkan-määrän eräälle Klingspor'an lähettiläiselle, sekä siitä, että olisi lähettänyt kaikenlaisia tietoja Suomen väestölle. Kun asiaa tahdottiin väkisin ja näin julkisesti pahimmalle kannalle, eivät selittämiset eivätkä mitkään auttaneet; vaan Essbjörn pantiin kärryille ja sotamies ajamaan. Wälillä Rautalammille olisi hän pääsnyt kyllä karkaamaan; mutta luuli vietävänsä pääpäällikön tutkittavaksi, arveli itsensä siellä pääsevän vapaaksi ja itsensä siis ei voittavan karkaamisesta mitään. Rautalammilla sai hän Calonius'en toverikseen onnettomuudessaan. He lähetettiin sieltä yksissä Pietariin; nyt olivat tällä välillä jo niin vartioituina, ett'ei olisi ollut tuumailemistakaan pakoon. Täällä Pietarissa saivat he olla Maarian päiville asti toisna vuonna. He vapautettiin Calonius'en vanhan ijän ja veljesten kautta, jotka läksivät etsimään häntä sieltä ja kuljettuansa kauan vankihuoneesta toiseen, tapasivat he rovasti paran muutamasta koppelista. Samalla päästettiin Essbjörn'kin. He eivät aina saaneet olla toistensa parissakaan, vaan kumpikin surkeassa vankipuvussaan. Kun pääsivät, olivat jo hyvin vanhenneet ja vaalenneet.