Kun Riipassa oteltiin olivat ne 10 miestä — 8 sotamiestä ja 2 "korkeampaa" —, jotka muistamme asetetuiksi neljänneksen päähän Riipasta kirkolle päin, kahdella päällä mitä tehdä: lähteäkö sinne mistä ammunta kuului, vai pysyä paikoillansa niinkuin käsky oli ja velvollisuus siis vaati. Paikoilleen päättivät jäädä, arvellen venäläisten voittavan kun heitä oli siksikin monta. Waan tästä luulostansa pian pääsivät kun näkivät jonkun ajan kuluttua Spåren väkineen ja talonpoikineen astuvan Riipasta. Wenäläiset näkivät kohta että ainoastansa pikanen pako metsään voisi tarjota pelastusta. Kohta juoksivatkin metsään. Mutta täällä eivät tavanneetkaan toivottua turvaa, sillä talonpojat eivät tyytyneet heidän pakoansa katselemaan vaan ajoivat heitä takaa. Täällä metsän sisällä syntyi kovia yhteenottoja ja hirmuisuuksiakin, kun yksi tulvillaan oleva oja teki vihollisten etemmäksi pakenemisen tätä suuntaa mahdottomaksi. Talonpojat olivat menestyksestä Riipassa hyvin innostuneet ja juoksivat ympäri metsiä saavuttaaksensa vihollisiansa. Mainitun ojan reunalla tapasivatkin moniaita. Eräs esimerkiksi juoksi heti ojan tykö kun tuli maille ja näki mihin vihollinen mieli. Täällä hän kohta kohtasi 3 vihollista ja saavutti juoksemalla jälkimäisen heistä, tarttui takin kaulustasta häntä ja paiskasi maahan. Tässä löivät painia kotvan, vihollinen alla, hän päällä pieksäen aika lailla hangasteliaansa. Mutta kohta lakkasi tämä leikki. Talonpoika huomasi samassa noiden kahden toisen vihollisen aikovan käydä häneen käsiksi kivääreillään; nämä näet tuumasivat kolmen päästä tuosta painajaisesta, kun näkivät miehen olevankin aivan yksin. Pahoin näyttikin jo käyvän ukollemme, kun oli aivan aseitta, mutta samassa tuli toki toisia tovereita hänelle avuksi. Heidän avullansa saikin hän nyt nämä kaikki kolme vihollistansa kiinni. Kaksi husaaria oli myös kätkeynyt muualle metsään ja olisivat luultavasti jääneet löytämättä, ellei sattuma olisi toisin sallinut. Jo palattiin metsästä kun kuultiin hevosen hirnuvan. Heti hyppäsikin miehiä hirnuntaa kohden, jotka kohta löysivät kaksi hevosta sidottuina puihin. Siitä arvasivat hevosten omistajainkin olevan lähellä. He siis hakemaan, kunnes löysivät husaarit, jotka olivat lymynneet tuuheaan katajikkoon, luullen tässä säilyvänsä. Toisaalla oli eräs lyhytläntä, mustanverinen ja matala-otsanen pyssynseppä juosnut metsään, piilonnut risukkoin ja pensikkoin ta'a, josta hänen sopi tehdä tekojansa. Aina kun hänen sivutsensa juoksi ryssiä, niin ampui takavarikostaan heidät hartioista läpi. Hänen mainitaan olleen pelkurin, jott'ei uskaltanut ampua edestä, peläten heidän ampuvan takaisin. Niin sai ammutuksi kolme vihollisparkaa, jotka eivät mitään vaaraa täältä odottaneet. Paikalle eivät siltä kaatuneet; totta vääntyivät johonkin metsään: "heidät olisi kyllä löynnyt, jos heistä vuotavia veripilkkoja olisi seurannut."

Tämä kaikki tapahtui metsässä. Mutta tielläkin sattui sattuma, jossa eräs mies sai näyttää kuntoansa. Kun näet näki toisen näistä kahdesta korkeammasta vihollisesta ajavan hänen sivutsensa pakoon, niin juoksi herran rinnalle ja kun oli aivan aseetta, repäisi sen käsivarrella huiskaavan karpiinan. Sitten kävi hän hevosen päähän käsiksi, josta herra häntä hosumaan miekallansa. Jo olisikin miehemme tainnut käydä pahoin, ellei olisi takaa ammuttu herraa käsivarresta läpi, jotta miekka putosi. Itse ei antaunut ammuttunakaan, vaan käski hevostansa ja ajoi matkoihinsa ehkä pahoin haavoitettuna. Tämän nuorukaisemme isä oli ruotsin väessä ja hän itsekin Tyrnävän kappelista, mutta hänen nimensä on jo unohtunut.

Samalla tiellä oli Spåre'nkin käydä pahoin, ehkä oli äsköisistä riitapaikoista metsässä erillään. Hän näet ratsasti Suonperän taloja liki, Kapraalin mäen alle, jolla tiedämme talonpoikain entistä paremmin varustauneina vartioivan. Nyt oli Spåre'lla päässä melkeen samanlainen korkea hattu kuin venäläisherroillakin tavallisesti oli. Jakob Suonperä jo valmistausi ampumaan, luullen hänen olevan vihollisia, varsinkin kun toinen lähellä oleva mies yllytti häntä laukaisemaan. Se toki arvelutti Suonperää itseä, että miten yksinäinen vihollinen uskaltaisi tulla kahden tulen keskelle — Spåren oman väen ja talonpoikain. — Samassa huusi Spåre'kin: "älkää minua ampuko; minä olen ruotsin herroja." Siten pääsikin hengissä.

Tämä kaikki tapahtui lauantai-iltana Toukokuun 21 p.[4] Ruotsalaiset saivat talonpoikain avulla näissä taisteluissa 8 vankia — missä ja miten ne kaikki saatiin, on nyt jo hyvin vaikea sanoa, — hevosta ja muuta kalua kuormallisen: kiväärejä, miekkoja, satuloita ja muuta, jota ei viety Raumalle. Kansa sai jälleen kattilat lihoineen päivineen, rosvottuja vaatteita j.n.e. Muutamassa muuripadassa kiehui kokonainen sika, jonka, Krekelän ison talon nyt ainoan eläimen, olivat ottaneet. Siasta saivat Spåre'n miehet aika aterian, josta sotamiehet kokivat lyödä laukkuihinsakin sian-lihaa. Eivät suinkaan viholliset aavistaneetkaan tuon komean saaliin jäävän heiltä syömättä ja joutuvan heidän vihollistensa ravinnoksi. Pyhänä palasi Spåre Raumalle, josta oli tullutkin.

Ennen yritykseen ryhtymistään lupasi Spåre joka miehelle, joka ottaisi osan taisteluun aika rehevästi 2 riksiä; "mutta eipä tullut tuon enempää." Wanhukset täällä tahtovat syyttää Spåre'a uskalluksen puutteesta, vaan liekö siinä syytöksessä perää. Ainakaan ei hänen rohkea käytöksensä Riipassa kantele hänen pahaksensa. Sitä myös nurkuvat vielä, että aina tahtoi säästää omia miehiään ja pani talonpojat sinne missä vaarallista. Toisen ja vähäisemmän edusvartiakunnan paettua metsään, asetti hän myös omat miehensä maantielle seisomaan, mutta yllytti talonpoikia juoksemaan metsään ajamaan vihollisia takaa. Siten olivat useat vangitkin talonpoikain saamia, ehkä Spåre ei mainitse luultavasti virkakirjassaan talonpojista ollenkaan eikä anna siis heille ansiotakaan, että olisivat saaneet kiinni vangit. Jos Spåre taas olisi maininnut talonpoikain avusta mitään, niin olisi varmaan Montgomery'kin seurannut hänen virkakirjaansa. Wieläpä kummastuttaa tuokin, että tämä tapahtuma Kälviällä on mainitussa historiassa joka kohdassa väärin selitetty, johon vääryyteen nähtävästi käsillä olleen (Spåren?) virkakirjotuksen vääryys on ensi syynä.

Samana iltana oli virkeä liike vihollisenkin leirissä, kun paenneet viholliset tappiostaan toivat sinne sanan. Witikan sen-aikuiseen keskievariin vietiin tykkejä ja kovasti väkeä. Witikkaa vähän pohjoisempana laitettiin ammunta-varustuksia tykeille. Lähellä olevan töllin ulkokatto purettiin maahan ja välikatolle pantiin kasakoita vahtiin, josta voivat katsella Kälviän kyläntietä vähän matkaa. Hämmennystä enentämään tulivat Jatkojoellakin olleet vahdit, jotka olivat lähteneet matkoihinsa kun Riipasta kuulivat ammunta-räiskeen. Kasakoita lähetettiin nyt kahdelle haaralle, valtatietä ja Kälviän tietä, katsomaan, tuleeko koko ruotsin väki nyt heitä vastaan. Samana iltana tuli Suonperäänkin asti kaksi kasakkaa, mutta talonpojat alkoivat ilman-aikojansa ampua heti heidät nähtyään. Siitä nämä palaamaan aika vonkaa, jotta vaan kavioin kapse iltamassa kajahteli.

IV.

Näistä tapahtumista kului taas viikon päivät, seikkaen Kälviällä muuttumatta. Ei edes nytkään laitettu Kälviälle miestäkään säännöllistä sotaväkeä, ehkä rynnistys vihollisen puolelta oli odotettavana. Tämä huolettomuus ruotsalais-herrain puolelta oli heille omituista näinä viikkoina ja päästi heidän käsistään monen sopivan tilaisuuden lyödä vastustajiansa, niinkuin esimerkiksi nyt Witikassa kun viholliset olivat ikäänkuin puusta pudonneet. Talonpojat puoleltaan vartioivat entistä ahkerammin. Heitä oli tavallisesti 180 miestä kerrallansa vahdissa jo mainitulla Kapraalin mäellä. Kukin vartioi veronsa suuruuden mukaan. He elivät nyt entistä enemmin sotamiehen tavoin. Jokaisella näet oli kankaalla kiskotusta kuusen parkista tehdyt viilekkeet eli "kihängit" kuni sotamiehillä ainakin. Lakeissa ja hatuissa hohti samoin valkoinen nauha kuusen parkkia. Aina oli heillä joku mies erillään toisista vartioimassa. Joilla oli vuoro vahdata, sille puettiin erään kapraalin[5] sotavaatteet ja hänelle annettiin myös oiva kirkastettu pyssy käsiin. Tämä kaikki oli siksi täten toimitettu, että jos vihollinen, joka yhtä päätä lähetti tarkastelioitaan tänne, näkisi heidät, luulisivat heitä säännölliseksi sotaväeksi eikä talonpojiksi. Niin toivoivat sen ei uskaltavan tullakaan; sen ohessa syystä pelkäsivät vihollisen polttavan heidän talonsa ja tekevän kaikenlaista ilkeyttä, jos tuntisi heidät pelkiksi talonpojiksi. Käytöllisiä ampu-aseita ei heillä tainnut olla kahtakymmentä, mutta muutoin olivat aseet samat kun Peitsonkin luona.

Kaikki pelkäsivät nyt viime lauantain voiton seurauksia. Ihmisiä oli jo paennut entistä enemmin ja kaikkia paraita katuja oli koettu kantaa piiloon. Maa-kuopissa, lattiain alla, etäisimmissä ladoissa ja taloissa, riihien lakassa — jonne kalut katon kautta laskettiin — kiviaidoissa j.n.e. oli kaikenlaista kalua. Eläimet ajettiin vetisiä soita ja kylmiä ruokottomia korpia rämpimään. Tämmöinen pako oli tapahtunut supi semmoisista taloista, jotka olivat Suonperän ja Jatkojoen vartiapaikkoja ulompana, s.o. useimmista peltokorven kyläkunnan taloista. Sama oli laita Jatkojoen ja Ruotsalonkin kylissä. Hakunilta esim. vietiin yksin akkunalasitkin muassaan pakoon, ett'ei vihollinen saisi niitäkään rikkoa, jos tulisi. Kirkonkylän taloista taas oli vaan heikompi väki ja kalliimmat kalut ja omaisuudet paossa ja piilossa. Näin olivat asiat täällä. Wähän pohjoisempana alkoi pitkä rivi sotaväkeä — Raumalta Raaheen asti. — Se ei näyttänyt tietävänkään elävänsä sodan aikana. Kuitenkin rivissä paloi eriskummainen ja ihana valkea, ehkä pelko, ky'yttömyys ja mikä lie ollut muu oli saanut vallan hillitä valkean leimuamasta ja loistamasta.

Toukokuun 27 päivä oli perjantai.[6] Se valkeni samoin kuin muutkin. Mitä se toi muassaan, ei ihmisjärki voinut arvata. Kuluessaan näytti se itse sen.