Edeltä puolenpäivän alkoi Kokkolasta päin nousta tänne laumottain vihollisen joukkoja. Ne asettausivat Riipan ja Krekelän taloihin ja näihin tienoihin. Moniaita vahdissa olevia talonpoikia — joita tätä nykyä juur oli 180 — meni Krekelään vieraitaan katselemaan ja kuulustelemaan heidän aikeitansa. Se ei lie onnistunut, kun aivan pikaa palasivat paikoilleen. Muuan näistä, se jo mainittu Jakob Suonperä, veti palatessaan omalle puolelleen lautaa, jota myöten kuljettiin vähäisen ojan yli, jonka silta vihollisen jonkun hyökkäyksen vuoksi pidettiin revittynä. — (Jo ennen olemme nähneet että Suonperän taloin ja sen mäen välillä, jossa vihollisilla oli vähempi vartiajoukkonsa, on vähäinen neva, jonka halki tie kulkee. Sen tien katkaisee eräs oja, jonka yli tiellä on kahden sylen pituinen silta. Neva itse on vieläkin varsin vetelä.) — Tuon Jakob Suonperän aikeen huomasi muuan husaari. Hän tänne ajamaan täyttä laukkaa; mutta kun ei saavuttanut ennen hänen ojan yli pääsemistänsä, niin ampui Suonperää pistooleillaan. Waan vähäpä tästä! "niillä oli vaan kehnoja, neliskulmasia hauleja, jotka vaan vähän rapisivat housuissani." Ehkä pistoolin laukaus oli vaikutuksetta, jäi lauta ainakin vetämättä omalle puoleen. Jakob Suonperän isä Pietari käski siis uudellensa miehiä koettamaan saada lautaa pois, sillä tuolla paikallaan voisi se olla pahitteeksi heidän asialleen. Kolme neljä miestä läksikin matkaan, mutta kun yrittivät lautaa vetämään, lähetettiin taas vihollisen puolelta koko sade kuulia, jotka myös nekin menivät kaikki yli. Lopuksi taisivat toki saada laudan ainakin pois.

Saapa tuonkin mainita samassa, että eräs suomea selvästi haastava mies vihollisista lupasi niille, jotka ensin menivät Krekelään vihollisen vehkeitä tarkastamaan, kapallisen hopearuplia, jos sanoisivat, onko Ruotsin väkeä Kälviällä tahi milloin sinne tulevat ja muuta semmoista. "Tämä oli vaan viekkautta, että saisivat oikein tietää asiat." Sepä voikin olla syynä, miksi katselomatkaltaan niin rohki palasivat.

Päivä kului likelle puolta päivää eivätkä viholliset vielä liikkuneet, kun eivät vielä tarkoin tienneet, kuinka paljon ja minkälaista väkeä heillä oli vastassa. Waan tästäkin sallittiin heidän saada tieto. Tämä kävi näin. Riipan isäntä, joka jo oli ijällinen ja nyt herastuomarina, oli myös ollut talonpoikain joukossa. Waan levottomuus katkeroi hänen olonsa toisten miesten joukossa, kun näki vihollisen häälivän hänen kotonansa, jossa hällä oli kaikenlaista kamaa kätkettynä maahan ja läheiseen männikköön. Siis päätti hän varkain pujahtaa katsomaan, miten Riipassa nyt elettiin. Tällä käymällään ei hänen käynyt paremmin, kuin että Wenäläiset saivat hänen käsiinsä ja myös tunnustamaan — ett'eivät vartiat olleetkaan muita kun pelkkiä talonpoikia, jonnin joutavilla aseilla, etteikä likimailla ollut miestäkään Ruotsin sotaväkeä. — Tahdotaanpa syyttää hänen kadehtineen sitä, kun ei muitten talonpoikain tarvinnut pelätä vihollisen vierastelemisia niin kuin hänen ja muiden Peltokorpelaisten. Wieläpä kuiskataan hänen kielensä siksi liikkuneen vilkkaammin tunnustusta tehdessään, että salaisuudessa hänen kukkarossaan ryssän ruplia olisi kilahtanut. Siinä luulossa on ainakin muudan vakuutettu muka senkin tähden ett'ei hänelle eikä hänen talollensa tehty mitään erinomaista pahaa. Sitä siltä ei voi kiistää kumoomattomaksi totuudeksi, kun nyt enään ei ole täydellisiä todistuksia saatavina.

Tämä saatu tieto kyllä soi suloisesti venäläisten korviin, ehkä yhtäkaikki näyttivät epäilevän mitä tehdä, uskaltaako vai ei. Wihdoin päättivät hyökkäyksen, vaikka varsin varovan. Niin lähettivät Krekelän talosta "suuren summattoman" lauman miehiään Järvenaution talon kautta talonpoikain ta'a. Totta lienevät tinkineet tiedot seudusta Riipan äijä raiskalta, kun osasivat tehdä kaikki ikään kuin vanhat tutut näillä seuduin. Tämä lauma näytti hyvin väkevältä; siinä oli sekaisin kasakkaa, husaaria ja jos jotakin. Toinen yhä miehevämpi parvi vihollisia lähestyi toisaalta tietä myöten Riipasta ja Krekelästä talonpoikain vartiapaikkaa. Talonpojilta puuttui aivan varsinaista päällysmiestä ja kun näkivät nuot hirvittävät joukot laskeuvan sekä Krekelän kankaalta nevalle että tietä myöten marssivan heitä vastaan, alkoi monen sydän sykkiä. Wihollisilla näkivät olevan yllin-kyllin aseita ja muita varustuksia, joilla kyllä olisivat voineet taistella vaikkapa tuhansiakin vastaan eikä heitä ollut kahtasataa! Wenäläisten voimaa arvaavat äijät vielä 5000 eli joko 6000 miehen kokoiseksi.[7] Mutta jos kohta myöntäisimme heitä olleen vähemmän ja vaikkapa ottaisi tästä määrästä puoletkin pois, niin liiaksi heitä olisi ainakin ollut aseettomille, tottumattomille talonpojille, joita ei mikään päällikkö yhdistänyt järjestettyyn vastarintaan. Kaikki tämä — ehkäpä jollakulla arkuuskin — sai matkaan, että enin osa arveli poispötkinnön paraaksi neuvoksi. Niin menivätkin melkein kaikin ja jättivät riitelemättä viholliselleen tämän vartiapaikkansa, kun näkivät itsensä ei voivan tuon taivaallista muuta kuin että luultavasti kaikin olisivat menettäneet henkensä ja saaneet vihollisen vihan oikein riehumaan. Siltä eivät aivan kaikki paenneet, ehk'ei montakaan jäänyt. Nekin kyllä olisivat seuranneet joukkoa, ellei Jakob Suonperä, joka ensinnä jäi ihan yksin vihollisia rinnustelemaan, olisi saanut heidät pysähtymään manaten heidän arkuuttansa. Mahdollista olisi ollut, jotta Suonperä yksinkin olisi jäänyt tähän tappelemaan, sillä kun ensi laukauksensa ampui aina likemmäs rynnistäviä vihollisiansa vastaan, olivat nekin jo paossa, jotka sittemmin sai pysähtymään luoksensa. Niitä miehiä, jotka sai seisahtumaan, oli seitsemän; hän itse oli kahdeksas. He nyt tuliputkillansa lähettämään surmaa vihollisillensa, joita hajotettu silta nevalla esti niin rohki tulemasta Kapraalin mäelle. Itse ampuivat vartiapaikastaan nurkkain takaa ja porstuan ovesta. Heillä oli myöskin hirrenpää asetettuna vanhoille tuulimyllyn rattaille, jotta se näyttäisi tykiltä; sen olivat enimmäksi peittäneet kuusen ha'oilla. Talonpojille kyllä viskottiin tulisia tuliaisisia ehtimiseen, mutta ne lensivät vihisten vaan ylitse.

Näin he tässä ampuilivat siinä mielessä, että pitäisivät viholliset ulompana senkään aikaa kuin vaimoväki ja eläimet Suonperästä saataisiin pakoon. Isännän Pietari Suonperän jäykkyys ei tätä ennen ollut myöntänyt, että mitään laitettaisiin pakoon. Talossa olikin tulinen häsy ja kiirus: paraita lehmiä ajettiin rämeitä katsomaan; hevoset samoin; lampaat saatiin läheiseen niittylatoon; lattiat revittiin auki ja sinne pantiin jyviä ja muuta kalua j.n.e.

Tällä aikaa olivat edestä rynnistävät viholliset jo tulleet ojan yli. He ottivat siihen sillaksi jäännökset samasta ladosta, joka Spåre'llekin antoi siltavärkkiä, kun viikkoa ennen vei saaliitaan, joita viholliset nyt olivat kostamassa, Riipaasta Raumalle. Jopa alkoi samassa vilkkua takaakin Uuden-talon (toisen Suonperän talon nimi kylän kesken) mäeltä vihollisen keihäitä, kirkkaita kiväärejä ja kiiltolakkeja. Pian olisivat miehet pääsemättömissä kahden tulen keskellä, jos paikkansa pitäisivät yhä. Mitä tässä jäykkyys olisi auttanut enään ja miten se olisi voinut edistää heidän asiatansa? Enemmän verta vaan olisi kirjavoinut maata, muutamia perheitä olisi jäänyt turvattomiksi ja vihollisen raju kostonhimo saanut syttöä. Siispä pujahtivat hekin, liki tiiman tuimasti taisteltuaan, mäen syrjälle ja sieltä lymyten Klapurin kankaalle, joten pääsivät onnellisesti pakoon. Isäntä Pietari ei lähtenyt ainakaan talostaan pakoon. Samoin oli toisenkin Suonperän taloon jäänyt eräs hopea-hapsinen ruotivanhus, jolta kova kohtalonsa oli rikkonut silmän ja jota vahva sauva tuki näinä elonsa viimeisinä päivinä; ukot arvelivat "etteihän nuo nyt näin vanhoille koiruutta tehne."

Jo olivat viholliset kohta mäen haltiat; kasakat ajelivat mäellä tarkastaen joka nurkkaa, pensikkoa ja kiveä. Pian löysivät kätketyt tavarat; lattiat purettiin, kaikki vietiin tahi pantiin mullin mallin. Samassa vietiin Suonperästä 80 lammasta ja lisäksi muutamia lehmiä ja muita eläimiä. Äsken mainitut vanhukset olivat melkein ensimäisiksi joutuneet heidän käsiinsä; he otettiin lujille ja heille poritettiin jos jotakin. Waan pelkkä porinapa ei ollut kyllä. Kasakan pampuilla piestä muksutettiin heidän vanhoja selkärankoja ja korviaan. Pieksännällään olisivat pian tehneet lopun miehistä, ellei eräs poika-nulikka Kokkolasta, joka seurasi vihollisia vapaasta tahdostaan ja jonka luultavasti olivat viekoitelleet puolelleen, olisi sattunut samassa saapuville. Äijät hänelle vaivojaan valittamaan ja muka syyttömyyttään vakuuttamaan: "hehän olivat jo niin vanhat, ett'ei heistä enään vastustamaan eikä minnekään." Niin saivatkin pojan heitä säälimään, jotta meni "kenraalin" luoksi rukoilemaan heidän edestänsä. Päällikkö — kenraali eli joku alhaisempi — myöntyi pojan rukouksista ja vaikeroimisista, jotta käski päästää vanhukset irralleen. Alhaisempain täytyi totella ja ukkoin käskettiin mennä sinne missä muutkin omaisensa lienevät. Nämä monien vuosikymmenien kytristämät miehet alkoivat iloissaan juosta nytkyttää sauvat käsissä pakoon mäen syrjään samaa suuntaa kuin viimeiset vihollisen vastusteliatkin. Wihollisten kynsiä kihelmöi kun täytyi päästää äijät ja heidän mielensä teki nähdä vastoin päällikkönsä käskyä vanhusten veren vuotavana ja heidän kiristyksistänsä kuolevina. Muutamat kasakka häijyt niin ampuivatkin äijäin perään, vaan taivas ei sallinut tätä uutta veren-vuodatusta ja kuulat suhisivat maalinsa sivu: ukot pääsivät hengissä omaistensa luoksi. Kuka oli tämä jalo vihollis-päällikkö? Sitä emme tiedä emmekä tuskin koskaan tule tietämään, vaan kiitos ja kunnia semmoisesta lempeästä käytöksestä. Harvat, aivan harvat ovat muistelmat tästä sodasta tätä lajia, mutta sitä kernaammin viivymme mielinemme niiden muistelemisessa.

V.

Jo äsken jätimme talonpojat pakenemaan Suonperästä Kapraalin mäeltä. Heidän paetessaan tuli vielä pitäjältä uutta vartiaväkeä, mutta hekin kovin huonoilla aseilla. Muutamat tulivat nyt jo määrä-aikansa olleitten kansalaisten siaan, toiset ehtivät avuksi, kun saivat tietää vihollisen aikovan rynnistää. Waan hekin palasivat kuultuansa asian oikean laidan. Kaikki parkki-viilekkeet viskottiin tiepuoliin ja kaikki kokivat vaan kerjetä kotiinsa viemään sanaa vihollisen voitosta ja tulosta, jotta ihmiset ainakaan pääsisivät pakoon, sillä asukkaat Suonperän varustusten sisäpuolella olivat luottaneet talonpoikain vehkeitten onnistumiseen ja siis pysyneet ainakin enemmäksi aloillansa. Pakenevat joukot kasvoivat mitä etämmäs tulivat: moni äiti sieppasi syliinsä lapsensa kehdosta ja yhtyi pakenevain joukkoihin. Tuo oli surkeaa nähdä. Mennessään revittiin siltoja Kykyrin ja Kumpulan kirkkoherran maan luona, jotta ei vihollinen pääsisi niin rohki yli. Se revintä kyllä voi auttaa monta, mutta esti toisia pakoon pääsemästä, sillä vihollisia tuli kohta kirkonkyläänkin pakolaisten perään. Niin kerrotaan kahdesta miehestä, jotka olivat jääneet viimeisiksi, että kun huomasivat Kykyrin sillan revityksi, he alkoivat arvella miten mennä yli. Juuri samassa tuli päälle päätteeksi kasakkaparvi; kasakat saivat samassa miehet kiinni ja juoksuttivat heitä hevostensa jälessä takaisin Penttilän taloon asti; eivät toki juoksuttaneet pitemmältä — matka oli toista venäjän virstaa. He salvattiin Penttilän puutaloon ja aika vahti annettiin oven suulle. Siitä syytettiin ankarasti, että olivat rohjenneet repiä siltaa ja olivat kentiesi olleet Suonperässäkin. Heille irvistettiin ja poritettiin jos jotakin, jota eivät arvon älynneet; sen vaan äkkäsivät että heitä aijottiin hirttää huomenna; sillä sitä seikkaa ymmärretyksi saadakseen, kokivat viittoa väliin ortta katossa, väliin taas olivat kaulaansa sormillaan viiltävinään. Helppo on arvata, kuinka miesparkamme pelkäsivät, nähdessä kuoleman irvistelevän jo vihollistensa ilkeistä naamoista. Näin kului kokonainen kauhistuksista viljava yö. Miten heidän lopuksi kävi, saamme vasta nähdä; nyt on muuhun ryhtyminen.

Ehkä vihollisia jäi paljon Peltokorven kylään riehumaan ja sen suunnan tietä hallussaan pitämään, oli heitä sill'aikaa jo tullut isoja joukkoja kirkon seuduille. Heti kirkolle tultuansa kysyivät pappia. Taloihin jääneet harvat asujaimet osoittivat heidät siis Simukkalan kappalaisen puustelliin, jossa silloin asui kappalainen Kristofer Carlenius. — Kirkkoherraa ei silloin ollut Kälviällä; sen virka oli avoinna vuodesta 1806, jona kirkkoherra Elias Aleenius kuoli, jonka siaiseksi kohta vasta mainittu kappalainen Carlenius hartaasti halasi päästä, joka onnistuikin.[8] Kun viholliset tulivat Simukkalan kartanolle, ryntäsivät heti kiroten ja kiljuen sisälle, sivaltivat Carlenius'en käsiinsä ja alkoivat tinkiä: olivatko vastustajat Suonperässä talonpoikia? oliko hän eli muu herrasväki yllyttänyt heitä vastarintaan? kuinka lähellä oli ruotsin väkeä? Waan jotta mielestään paremmin saisivat papin tunnustamaan totuuden, tarttuivat papin tukkaan, repivät tuon kuni riivatut ja sujuttelivat häntä otsatukasta jotta pää permantoon kolahteli. Tuon keinon ei arveltu vielä välttävän, ja taas tuotiin ne kaiken maailman mainiot pamput esiin, joilla piestiin Carlenius'ta aika lailla. Sitten paljastivat miekan, vilkuttivat sen terää hänen silmäinsä edessä ja rupesivat viimein sen hamaralla hänen kaulaansa sahaamaan.