Rouva raiska rukoili armoa puolisonsa edestä polvillaan ja lupasi lunnahiksi kaikki mitä talossa parasta lienee. Kappalainen taas puoleltaan vakuutti jäykästi — "valoilla vannoen (!)" — itsensä ja talonpoikain olevan ihan syyttömiä: tuon tenän Suonperässä olivat muka jo paenneet säännölliset sotamiehet tehneet. Kun näin eivät saaneet tunnustusta mieltänsä myöten ja kuten totuuskin olisi vaatinut, niin sieppasivat miehensä kartanolle. Täällä tinkivät tuhatta hullummasti, uhkasivat polttaa poroksi kirkot ja muut majat, ellei heti tunnustaisi. Kuitenkin oli Carlenius'ella uskallusta kieltää kaikki, ehkä viholliset olivat kiertäneet hänen ja monet uhkaavat painetit pidettiin hänen rintojansa vastaan. Riipan äijän tunnustuksen sanotaan olleen syynä siihen, että viholliset tahtoivat tiedot tingityksi papiltakin. Rouvan hartaista rukouksista, polvillansa armottoman vihollisen edessä, ei piitattu mitään ennenkuin osasi luvata kantaa heille viinaa. Ei tarvittu siis muuta kuin tämä kaikkia muita voimallisempi sana "votka" papin hengen pelastukseksi. Lie tuo kreikkalais-uskoisiin juurtunut luottamus pappeihinsa myös tehnyt, että uskoivat tätä jäykästi kaikkia syytöksiä tyhjäksi tekevää pappia enemmän kuin henkensä menettämistä suuresti pelkäävää Riipan äijää.
Jättäkäämme nyt hetkeksi vihollinen tänne raivoomaan, juomaan ja rosvomaan Kykyrin ja Kumpulan siltain alapuolelle — etämmäs pääsemästä estivät häntä hajotetut sillatkin. Luokaamme silmämme niihin miehiin, jotka jo nä'imme onnellisesti pääsevän Kapraalin mäeltä Klapurin kankaita myöten omaistensa luoksi. Millä mielellä luulemme heidän ajatelleen heidän seikkainsa näin onnetointa loppua ja koko seurakunnan tulevaisuutta? Moni olisi jo epäillyt kaiketi ei ainoastaan asian onnellisesta lopusta vaan vieläpä omasta hengestäänkin, vaan Jakob Suonperä oli perinyt isänsä Pietarin jäykkyyttä, joka sulasi yhdeksi isänmaallisen innon kanssa. Heti suojaan päästyään päättikin Jakob Suonperä matkata Raumalle eversti H.H. Gripenberg'iltä apua anomaan noita jo voittavia vihollista vastaan. Hänen rohkea toverinsa torppari Henrik Råman eli Sandelin seurasi nyt kuni ainakin tämmöisissä seikoissa häntä. Nopeammin kulkeakseen ottivat hevosen. Matkallaan ajoivat he sivu vallesmanninsa Hallongren'in, joka koki jalkaisin paeta suomen väen turviin. Hallongren'in kerrotaan luonnoltaan olleen tuiki aran, ehkä hänkin ennen oli tainnut olla sotaväessä. Hän oli myös evännyt talonpoikia puuhistaan ja siksi vastasikin heidän kyytimiehensä ylenkatseella hänen pyyntöönsä päästä kyydille: "en minä arkoja ajele suojaan."
Heidän tultuansa Ala-viirteelle, saivat Savon jääkärit, joita siellä oli vartioimassa samaa rantatietä, jota miestemmekin oli matkaaminen, tietää missä mielessä he aikoivat Gripenberg'in tuumille. Tästä syttyivät taas sota-intoonsa nämäkin uljuudestaan kuuluisat ja vihollisiaan kauhistuttavat soturit, joita oli täällä lähes 300. Pitkään eivät olleet saaneet nähdäkkään vihollistaan ja siis "pyysivät hartaasti" Suonperää toverineen oikein uskosta kärttämään Gripenberg'iltä että päästäisi heidät vihollisen kimppuun; he lupasivat perkata Kälviän vihollisista puhtaaksi, olipa heitä sitten kuin paljon tahansa.[9] Asioitsiamme jättivät jääkärit hyvään toivoonsa ja läksivät viimeiselle taipaleelle. Kohta matkansa päähän päästyänsä saivat tilan tulla övesti Gripenberg'in puheille. Tämä oli hoikanlainen, pitkä ja ylevännäköinen mies. Wielä muistellaan Suonperän haastelua Gripenberg'in kanssa, joka soi vähän kummalta. Suonperän valitettua vihollisen käytöksistä Kälviällä ja heidän omista puuhistaan, mainitaan Gripenberg'in vastannen vaan: "Eipähän nekään hengistään eläne; täytyy niidenkin ruokaa saada. Mistä ne saavat sen vieraassa maassa, ellei talonpojilta?" "Elättäköön Keisarinsa heidät niinkuin Kuninkaamme elättää teidät", virkki Suonperä vastaukseksi. Siihen ei eversti ollut vastannut paljon mitään. Kun Suonperä sitten pyysi apuväkeä ja sanoi jääkärien toivon, mainitaan Gripenberg'in taas vastanneen: "Minäkö sinne väkeäni panisin tapettavaksi? En minä niin saa lähettää ruunun väkeä. Siitä ei tule mitään." Miten Suonperä toverinensa siltä haasteli, niin saivat Gripenberg'in vähän myöntymään, jotta lupasi ampuma-aseita sekä ruutia niin paljon kuin vaan tarvitsisivat. Suonperä virkki siihen: "Mitä niillä enään te'emme, kun viljeliät ovat hajonneet? Kun ennen olisimme saaneet niitäkään! Ampujia ja aseitten käyttäjiä tarvitsemme." Silloin lupasi Gripenberg heille kolme miestä.
Heti läksivät asioitsiamme kuultuansa tuon lupauksen. Wihoissaan palasivat sieltä ja vieläkin väittävät Gripenberg'in salaa olleen venäläisten puolustajan ja heidän lahjoman. Todistukseksi vetävät hänen niukkuutensa häntä puhutellessaan ja hänen antaumisensa Kainuulla (Kalix) Maaliskuun 25 p. vuonna 1809. Tämä syytös petollisuudesta on pantu Gripenberg'ille viaksi muutamilta kirjailioiltakin, mutta provessori Cygnaeus'en kirja Gripenberg'in kunnian pelastuksesta näyttää selvään tämän syytöksen olevan väärän ja aivan pahanilkisen. Sillä vaan ankara täytymys johdatti hänen käytöksensä autaumisessaan vihollisilleen, ehkä ajattelemattoman ja toisen kunniasta huolimattoman oli vallan helppo syyttää kaikki isänmaan kavalluksen päähän. Kummastella siltä emme saa, että kansa sai saman väärän luulon mieleensä Gripenberg'in käytöksestä, kun jokainen epätoivo on nopea pahinta uskomaan ja semmoinen petollisuuden usko sai todellisen esineensä jo itse ylipäällikkö kreivi Klingspor'assa.
Palatessaan Kälviälle saivat miehemme eräässä torpassa kuulla, miten asiat tällä vuorokaudella olivat muuttuneet. Wenäläiset olivat jo nimittäin aika kyytiä pötkineet. Syyn siihen kerrotaan olleen seuraavan: Muutamat talonpojat olisi Ruotsalon kylässä pohusillaan ruvenneet näet rämistämään rautapeltejä ja taputtelemaan tyhjiä tynnyrin pohjia. Tänne päin vahtia ratsastelevat kasakat — jotka kentiesi olivat liiaksi maistelleet papin viinaa — siitä hiiden kyytiä sanaa saattamaan kirkonkylään, jotta nyt vihollinen tulee kaikkine väkineen: he olivat muka jo kuulleet rumpuin räminän. Siis kokivat joutua pakoon mitä ennättivät. Nämä tiedot saatuansa astuivat Suonperä ja Råman torpasta Simukkalaan, jossa olivat kuulleet olevan kolme sotaherraa, joilla oli hyvät hevoset. He olivat niin hyväilleet viinapulloa, jotta mielensä oli jokseenkin hämärtynyt ja siltä jäivät tovereistaan. Ensistä arvelivat talonpoikamme, lymyten aidan taaksi, mitä tehdä noille. Pian päättivätkin. Suonperällä oli oivallinen kivääri hyvässä laahingissa ja Råman'in kourissa taas oli pätevä hyljepyssy. He nousivat ylös, astuivat rohkeasti portaita kohden ja seisahtuivat vasta Simukkalan salin ovella. Jo olivat langettamaisillaan viimeisen tuomion mokomain juomari vihollistensa yli, kun Carlenius'en rouva sai rukouksillaan heidän vihansa huojennetuksi ja heidät luopumaan ensi aikeistaan. Wenäläiset säikähtyivät sangen suuresti, nähdessään näiden julmine aseineen seisovan oven kynnyksellä; lienevät säikähdyksestä silloin selvenneetkin, kun niin rohki sitten saivat vähän vaatteitaan kokoon ja kiiruhtivat virkkuin varsainsa selässä pakoon toisten perään. "Mikä meidän olisi ollut ampua heidät kuoliaaksi?" virkki vielä Jaakko Suonperä, mutta he antoivat heidän päästä pakoon hengissä, kun vihollisen kostoa tuiki pelkäävä rouva raiska niin hartaasti rukoili. Samassa kiireessä vihollisten paossa ei heidän ollut aikaa enään huolehtia Penttilän ladosta eikä sinne salvatuista miehistä, vaan ne pääsivät irralleen paenneille omaisilleen kertomaan vihollisen äkkinäistä pakoa.
VI.
Sotalaumoja kyllä marssi vieläkin edestakaisin sitten syksymmällä, vaan kun eivät toimineet täällä mitään sanottavaa eikä niiden vehkeissä enään suuresti ollut osaa talonpojilla, joiden sotaisia pyrinnöitä aikomuksemme olikin asiallisesti kertoa, niin voinevat sotakertoelmat tähän loppua. Sen siaan tahdomme kertoa moniaita tapahtumia ensimäisestä venäjän vallan alle tulosta ja niin moniaalla pikku tapahtumilla kuvata millä mielin ja silmin tätä uutta tilaa katsottiin ja ehkä miten rahvaan mieli täällä meidän aikanamme katselee sitä.
Ensi ajat venäläis-sotajoukkoin vallassa oli kyllä kurjaa niinkuin ainakin; mutta ehkä kansalla oli väkevän voittajan kanssa tekemistä, niin ei se aina jättänyt sikseen sen harjoittamia vääryyksiä ja vallattomuuksia, jos suinkin voi panna vastaan. Heillä oli puolellansa Buxhövden'in julistukset, nyt kun eivät enään vehkeilleet venäläisiä vastaan ja sepä antoi uskallusta usealle. — Sydän ei voinut sulattaa ajatusta, että viimeinenkin vaikealla työllä ansaittu ja sodan hävityksistä säilynyt omaisuus ainakin väkisin joutuisi vihollisen valtaan. Se oli tosin kovaa ja siis kokivat kostaa. Kosto tapahtui usein julkisesti, mutta kussa eivät niin kyenneet sitä tekemään, otettiin pikku viekkaus avuksi.
Niin sattui kerran keväillä v. 1809, että eräs mies tuli heinästä. Häntä vastaan tuli ajaen seurakunnan räättäri ja muutamia venäläisiä, joista heti hyppäsi muutamia heinämiehen hevosen päähän käsiksi, toisia kamusi miestä häkiltä maahan vetämään. Nyt sanoivat vaativansa miehen hevosta kuljettaakseen muutamaa vihollisen heinäkuormastoa, jota tuotiin Kannuksesta. Mies ei luvannut hevostaan ennenkuin itse saisi kuormansa kotiin viedyksi; sitten lupasi tuoda hevosen minne vaativat. Tästä vastaan-pistännästä ryssät suutuksiin, kellistävät miehen lumihankeen ja alkavat "luimia" miestä pitkin selkää. Räättäri vaan yllytti sanoen: "luimikaa, luimikaa perkelettä." Toiset olivat sill'aikaa jo riisuneet hevosen heinähäkin edestä, jolla läksivät niin ajamaan tiehensä. Mies tuosta saunasta toki pian tointui ja läksi, ruumiinsa mustelmissa ja pää verissä, kävelemään kotiinsa, jonne enään oli vaan neljänneksen matka. Kotio tultuansa söi ateriansa, painoi lakin päähänsä ja läksi ulos mitään hiiskumatta toisten kysymyksille. Kartanosta lähtiessään pistäysi talliin, josta toi tullessaan suitset. Nämä saatuaan läksi astua teppomaan kaupunkia kohden, ajatellen jos jotakin. Kotvasen kuljettuaan näkikin kuormaston pysähtyneeksi Krekelän kartanolle, jonne hän nyt hiivi hiljaa. Kohta näki oman hevosensakin talon puuladon edessä muutamaan heinäkuormaan sidottuna. Miehemme pujahti latoon ja paneiksi ladon lattialle maata, katsellen alinomaa kartanolle seinässä olevasta reijästä. Tässä saikin maata tovin, ennenkuin sai sopivan tilaisuuden panna aikeitaan toimeen, kun pihalla oli hyvin paljon sekä venäläisiä että kyytimiehiä. Oleppashan vaiti ollakkaan, niin jopa näkee erään venäläisherran rupeevan hieromaan hevoskauppaa erään talonpojan kanssa. Tuota katsomaan katosivat kaikki toiselle puolen kartanoa ja yksin kuormain vahditkin. Nyt pujahti miehemme ladosta, pani suitset hevosensa suuhun, irroitti sen kuormasta ja istui itse selkään sekä löi kerran virkkuansa. Jo oli matkasen joutunut ja jo karjuu iloissaan hevoselleen, kun yht'äkkiä mielensä taas musteni. Ajoi näet muudan kasakka häntä jo perästä ja sillä näytti olevan oiva ruuna ratsastettavana. Joka kerta kun kurkisti taaksensa näki heidän välinsä vähenneen ja kohta näki joutuvansa varrastetuksi mokoman pitkälle piikille. Sen vuoksi kyllä koki sukia hevostaan, mutta eipä sekään suurin auttanut. Kerran katsahtaessaan taas taaksensa ei enään nähnytkään jälestä ajavaa kasakkaa: se oli näet saanut käsiinsä Järvenaution rengin hevosineen ja väkisin vienyt sen kuormastoa vetämään. Tästä kyllä kerraksi oli miehellemme iloa.
Samassa hevosten pulakassa oli Riipan äijäkin ollut pääsemättömissä. Hän näet oli lautamiehiä, jotka velvoitettiin hankkimaan hevosia kulkevia kuormastoja varten. Kun kerran ryssät eivät saaneet hevosia, niin suuttuivat siitä silmittömiksi ja pieksivät äijän pahan-päiväseksi. Häntä pidettiin niin kauan pahoin, kunnes äijän vartiat läksivät itse Suonperästä hevosia hakemaan. Suonperään tultuaan kysyivät venäläiset heti hevosia, herätettyänsä jyrinällään ja porituksillaan koko talonväen makeasta unestaan. Yksi pojista pantiin heitä talliin opastamaan. Täältä hakivat hevosia vaan eivät löynneet niitä; aikapa niitä löytääkkin, kun olivat missä kaukana lienevät olleetkaan. Nyt taas kasakat viljelemään pamppujaan yksillään olevan pojan selällä. Poika pääsi piestynä tupaan ja painajaisensa perässä. Yörauhan rikkojat julistivat nyt, että miehet pääsevät, ellei heillä ole hevosia, jos maksavat heille mieheensä riksin. Tuo julistus vihloi makaavan Jaakko Suonperän korvia, joka rohkeasti hyppäsi vuoteeltaan lattialle lausuen miehilleen: "hoi miehet, tämä ei käy laatuun!" Itse sai käsiinsä puisevan tuolin ja alkoi sillä sukia hävyttömiä vieraitaan korville. Niin saivatkin rohki vieraansa ajetuiksi tuvasta pois. Palatessaan Riippaan tältä onnettomalta retkeltään huomasivat Riipan äijän karanneeksi. Hän näet, kun jäi vartioitta, läksi pois ja rämmittyänsä vetelää nevaa tuli hän Klapurin saunaan, jonne yötyi ja joten pääsi ainakin tämän kerran kovat kohtelemiset.