Öitä he lienevät rakastaneetkin tehdäkseen tuhojaan, Yöllä tuli niin tuvallinen viiksihuulia Järvenaution taloon kerrankin. Kun jo ennen olivat käyneet kerjäilemässä (ja jos eivät saaneet rosvomassa), niin oli isäntä — sama jota Riipan kahakassa ammuttiin käsivarresta läpi — kyllästynyt heidän vierastelemisilleen. — Aina kun ei heille tahdottu antaa mitä vaativat, niin porittivat uskonsa heikkoudesta jos viekkaudestakin, jotta "bohu luimii" ("Jumala lyö, rankaisee") ellei anneta heille mitä tahtovat. Niin aina tekivät, kussa eivät väkisin uskaltaneet ottaa. — Koska siten taas rikkoivat yö-rauhan Järvenautiossa ja kamusivat seiniltä viemään mitä näkivät päret-soiton valossa, niin isäntä ei enään tyytynyt pahastumisiin. Siis sivalsi hän, nopeasti noustuaan vuoteeltaan, ovensuusta rautakangen ja hänen veljensä sai aika halon. Näillä aseillaan alkoivat nyt he "luimia" venäläisiä mitä ennättivät. Heidän vanha äitinsä nousi myös vuoteettaan ja yllytti poikiansa vaan sukimaan herjoja aika-lailla selkään. Pian olivatkin ovesta ulkona, ja jälimmäisiä sanotaan pökertyneenkin pihalle.

Waan eivät ainoastaan miehet otelleet heidän kanssaan, mutta näyttipä moni vaimonpuolikin rohkeutensa. Seuraava tapahtuma olkoon esimerkkinä. — Tikkasen talossa eli tähän aikaan impi, joka tyttöjoukossa oli paraita kuntonsa ja kauneutensa, rotevuutensa ja rohkeutensa puolesta. Rohkeuttaan saikin näyttää, kun kerran astui tupaan "joku kolmekymmentä" (?) vihollista ryöstämään ja rappaamaan kaikkea, minkä sen veroiseksi katsoivat. — Rahvas näet oli taas jo aikaa palannut entisille aloilleen paostansa kaikkine kiluineen kaluineen Buxhövden'in julistusten turvissa. — Eräs kiipesi kattoonkin leipiä leipähäkistä hulmuamaan. Tuo oli isännästä jo aivan liiaksi, jonka vuoksi manasi vihollista tuosta ja väitti heillä ei olevan minkään-laista lupaa menetellä noin kansan kanssa. He taas uhkaamaan Jumalan "luiminnalla" isäntää, ellei heille muka tarvitseville antane. Isäntä ei huolinut siitä, vaan torui heitä hävyttömyydestään, kunnes suuttuivat ja ottivat miehen kynsiinsä, paiskasivat hänen penkille pitkäkseen ja rupesivat itse Jumalan siaisiksi uhatussa luiminnassa, jotta isäntä parka alkoi parkua mitä voi heidän käsissään. Kuullessaan hätähuudot tuli mainittu impi sisälle tupaan, näki kuinka pahoin isännän asiat noin monen kurittaessa olivat ja teki samassa rohkean päätöksensä. Sivaltaa näet tuosta lämpiämästä uunista aikaisen halon, jonka toisessa päässä tuli vielä paloi ja jo oli polttanut sitä kekäleelle. Sillä aseellaan sitten alkaa mätkiä isäntänsä kiristäjiä korville. Wenäläiset ällistyivät nähdessään noin oudon vastustelian; mutta tyttö — nyt jo vanha ämmä — suki lakkaamatta halolla ympärilleen ja poltti usean korvallisia kangella tulisella. Kohta saikin ne kaikki pötkimään pihalle. Heidän pötkittyänsä tulivat talon lapsetkin ilmi. Ne olivat pelosta konttinut mikä vuoteiden, kuka penkkien alle; vanhin poika oli hurjain tullessa lähettäinyt akkunasta ulos.

Wiholliset eivät Kälviällä toti uskaltaneet elää aivan mieliänsä myöten, kun olivat enemmän päällikköinsä silmättävinä; vaan milloin pääsivät omiin valtoihinsa jonnekin syrjemmäs, niin eivät olleet useinkaan petoja paremmat. Ullavan kappelikunnassa olivat jo tarpeeksi poskessa, että rohkenivat tehdä mikä halutti. Erääsen taloon sattui tulemaan tuvallinen vihollisia. Ne heti tinkimään missä lehmät lampaat olivat, koska eivät niitä navetoista löytäneet; — he näet olivat heti pihalle päästyään pyörähtäneet ensiksi navettaa tarkastamaan, vaan eivät olleet löynneet mitään, kun kaiketi elukat olivat viedyt talosta pois. Isäntänä talossa oli eräs harmaapää äijä, joka nytkin näytti kansallisen jäykkyytensä eikä ensinkään tehnyt tingitystä selvää. Ryssät sydäntyivät hänen pitkällisestä vastustamisestaan ja uhkasivat paikalle tappaa hänen, ellei tunnustaisi. Ukko siltä ei hiiskunut sanaakaan eläinten piilosta, vaan kiisteli heidän taas olevan luvattomilla retkillään. Tuosta vihollinen yhä paheni, puri huulta, väänti päätä ja lähetti tupaan tuomaan olkia. Kohta toikin eräs käskyläinen kaksi vankkaa kupoa lattialle. Tuota jo lienevät luulleet ukon peljästyvän ja kokivat viittoen ja porittaen tehdä hänelle tiettäväksi, että he oljilla paistavat ukon kuoliaaksi ja vievät niin ainakin minkä saavat. Toiset samalla taputtivat kivääreitään permantoon ja helistivät sekä uhkailivat paineteillaan. Se ei ainakaan auttanut. Nyt otettiin sen vuoksi äijä lujemmalle ja vedettiin sääristä sekä käsivarsista lähemmäs lyhdettä. Talokin uhattiin polttaa poroksi. Kaikista näistä olisi voinut päästä, jos olisi sanonut missä eläimet olivat kätketyt taikkapa pikku valheella; vaan vanhus ei tunnustanut tuimasti vihatuille vihollisilleen henkensäkään hädissä, ja valhe oli hänestä liian halpa keino miehelle sekä kieltävä hänen jäykkää ihmis-arvoaan. Hän hiiskui vaan: "Polttakaa jos tahansa", eikä myöntynyt sittenkään. Siitä eräs paholainen rupesikin jo iskemään tulta ja alkoi sillä sytytellä kuivaa olkikupoa. Pitemmälle eivät juljenneetkaan mennä kovain uhkaustensa tuleennuttamisessa, mistä lie ollutkin syystä tietymättömästä; totta eivät uskaltaneet kukaan vastata semmoisesta väkivaltaisesta käytöksestä, jos se sattuisi tulemaan päällikköin korviin. Niin säilyi ukkokin karjoineen päivineen sen kerran.

* * * * *

Jopa voi olla aika päättää nämäkin entisiä yhä vähäpätöisemmät jutelmat. Jopa on kertoeltu kansan mielistä tänä aikana ja samassa mikä apu Klingspor'an olisi ollut saatavana, jos hällä olisi ollut edes älyä ja neroa ottaa tarjottua vastaan. Halvat ovat talonpoikain vehkeet olleet seurauksistaan sodan pääjuoksun suhteessa, vaan varmaan semmoiset isämaalliset liikkeet kansan mielessä ovat kalliimmat kuin moni tappelukin. Aina ovat tämän aikuiset rahvaan rienteet paljoa ihanammat, kalliimmat ja suuremmasta merkityksestä kuin Klingspor'an häpeällinen pakomatka. Silläpä onkin tällaisten tapahtumain tallentamisen arvo viitattu, ehkä myös on muistettava, että sillä on raskaampikin ja surullisempi puolensa, nimittäin se että joka muistelma on uusi paino Klingspor'an ja monen muun raskaalle velkain vaa'alle. Suomalaisten kohta ruotsin ja venäjän kansain suhteen synnytti nämä vehkeet ja tapahtumat. Nytkin vielä olemme suhteessa näitä kahta kansaa kohtaan, mutta se on kuitenkin muuttunut; se muuttui Syyskuun 17 p. v. 1809. Kansa onkin ollut voimallinen mieltänsä vallitessa ja sen suurin voitto on, että täytymisen ajatus on muuttunut velvollisuuden ajatukseksi. Suomen kansa suri suuresti eroa Ruotsista, mutta älysi myös käydä sovintoon kohtalonsa kanssa, Nyt eläväiset ja kasvavaiset polvet eivät tiedä paljon isäinsä poloista. Useimmat luovat silmänsä kernaammin nykyajan käytöllisiin ja houkuttelevampiin puuhiin, kuin huolivat kuunnella vanhain — heidän mielestään — vain "loruja" ja "satuja" edesmenneistä ajoista. Usea halveksuu tunkeuta oman kansansa muinaisuuteen ja sen sumuisiin laaksoihin. Niinpä ovatkin enimmäksi isäin ankarat kärsimiset vaan kirjain ja jonkun kehnovoimaisen vanhuksen omina eivätkä suinkaan elä elämällä rahvaan mielissä. Sepä liekin suurena syynä, että v. 1808 saadut vammat jo ammoin ovat sulaneet ja paranneet. Tämän ylimuistoisista ajoista vallinneen kahdenpuolisen vihan sammumisen pää-syy mainittiin äsken. Niin taisi eräs viime sodan vanhuskin laskea leikkiä tästä ajasta, kun virkki: "Hoi miehet, minua siitä kiittää saatte, että maassa leipää on." "No mitenkä niin?" "Minä näetten lähdin muinoin etelään venäläistä härnäämään ja sain sen niin perässäni tulemaan tännekkin", vastasi vaari ehkä kentiesi karvaasti nauraen.

Tämä sota, joka on kutsunut ilmoihin koko oman kirjallisuutensa ja josta on kirjoitettu enemmän kun ehkä mistään muusta, oli suomen kansan ensimäinen sota yksinään ja — kentiesi — viimeinen sota kaikkiaan. Sillä vaan harvoin joutuvat kansat semmoiseen tilaan, kuin suomen kansa tänä aikana joutui ja harvoin syntyvät niin väkevät siteet kansain kesken, että niiden väärällä katkominen nostattaisi "urosnäyttelyn, jossa voittamaton voimallisuus taistelee hengestään hillitsemättömän kohtalon kanssa." Waan vanhusten jäykkä luulo koko tästä sodasta on nyt täällä, samoin kun kentiesi jokapaikassa maassamme, se että oli vaan "veristä leikkisotaa", jota ruhtinaat tyhjän näyn vuoksi pitivät. Tämä jo lopulla sotaa luottamattomuus ilmauntuva koko sotajoukkoa ja varsinkin sen päälliköitä sekä kuningasta kohtaan, tämä lopullinen nurja mieli koko sotaa vastaan oli seurauksena kreivi Klingspor'an kuuluisasta kelvottomuudesta ja kunnottomuudesta. Eräs näiden kertomusten juoksua paljon koskeva vanhus jutteli monen hupaisen kertoman muassa seuraavan keskustelemisen, jonka sattui kuulemaan kyyditessään kahta ruotsin upsieria sotakesänä. Yksi lausui näet toiselle: "Pidä sinä viina tästä Tornioon; minä pidän siitä sitten 'Uumoon' (Umeå)." Toinen suostui siihen, vähän pantuaan vastaan. Kyytimies, jota tämä puhe kovin karvasteli, varsinkin kun kuuli noiden, joiden olisi tullut todestaan maata suojella, puhelevan keskenään vaan tuonmoisia eikä ainakaan hänen kuullen haastavan ajan tärkeimmästä asiasta, virkki vihdoin heille: "Näinkö nyt Suomi annetaankin vihollisemme valtaan?" "Näin", vastasi toinen herra, "ruhtinaat pitävät keskenänsä sarkajakoa niinkuin tekin te'ette. Wenäjän keisari saa Suomen ja Ruotsin kuninkaalle annetaan Norja siaan." "Ja niin kävikin", jatkoi kertomamieheni huokaellen. Tälläisistä ja monista muista syistä päättivät jo silloin koko sodan kauheaksi leikkisodaksi, jossa tuhansien henget lyötiin lautaan moniain ylimysten jostaki tahdosta, "ehkä kaikki oli ennen jo sovittu."

Gustaf Adolfin syyksi sanovat kaikki, ja siihen luuloonsa he kuolevat. Päinvastoin voi hänen edellisensä Gustaf III viehättää Suomen äijätkin, ja niin muistellaan häntä hyvin rakkaasti. Eräs vanhus veisasikin vapisevalla äänellään suruvirren hänen murhastaan. Warmaan olisivat asiat hänen hallitessaan muodostuneet toisin mutta varmaan olisi hänkin joutunut vihdoin niihin pauloihin, jotka jo ammoin olivat keksityt ja jota varten keisari Napoleon ja Aleksander kävivät liittonsa Tilsit'issä jo 1807. Gustaf Adolf joutui juoniin ja hänen kohtalonsa sai hänen kadottamaan rahvaankin puolustuksen: muiden säätyin hänellä tuskin koskaan olikaan.

B) Kenraal-adjutantti Bergenstråle'n retkestä.

I.

Päivän lieska oli jo sukeltanut Pohjanlahteen. Ei tuulen henkeä puhaltanut Koivulahden saaristoissa, eikä vavahdustakaan kuulunut yön hiljaisuudessa. Waan siellä täällä kukkui käkönen aavistavaa kukuntaansa. Mutta yö oli valoisia Pohjolan öitä, ja valpas silmä huomasi kohta meren selältä, saarien salmista juoksevan aluksia rasva-tyynellä veden-pinnalla rannemmaksi.