Ennen kuin lähdemme Betlehemistä, täytyy minun johtaa mieleen suuret muistot, jotka tässä paikassa aina kajastavat matkustavaisen edessä ja vastustamattomalla voimalla tulevat esiin levähtäessä. — Jo lapsuuden aikana iloisen joulujuhlan päivinä sekä köyhässä että rikkaassa kodissa, kun joulukuusen kynttilät on sytytetty, on jokainen ajatuksissaan siirtynyt Betlehemin talliin seimen luo ja hengessä katsellut pikku lasta, Jumalan poikaa, joka tässä kaupungissa otti ihmisluonnon, tuli veljeksemme, ihmislapseksi, antamaan meille sitä sanomattoman suurta oikeutta, että me tulemme Jumalan lapsiksi. Kuvat, jotka olemme itsellemme luoneet, ovat aivan kirkkaat ja puhtaat, niin ihanteelliset ja suloiset. Näiden unikuvien muistot valtaavat tässä paikassa epäilemättä jokaisen matkustavaisen. Tosin on totta, että todellisuus ei edes sinne päinkään vastaa mielikuvia; mutta kaikissa tapauksissa voidaan iloita, että on kerrankin oltu siinä paikassa, jossa suuri, koko maailmaa muodosteleva tapaus tapahtui. Historialla on tässä hiljaisessa ja vähäisessä Judean kaupungissa ollut niin sanoaksemme käännekohta, joka kajasti jo vanhan testamentin ennustajille ja pukeutui täksi ennustukseksi: "Ja sinä Betlehem Efrata, joka vähäinen olet Juudan tuhanten seassa, sinusta on minulle se tuleva, joka Israelissa on hallitsija oleva, jonka uloskäymys on ollut alusta ja ijankaikkisuudesta" (Mika 5:1.)
Tänne kerran vaelsivat tietäjät itäiseltä maalta monen puutteen ja vaaran lävitse osottamaan kuninkaallista kunnioitusta Jesukselle Kristukselle. Raamatullisten henkilöiden: Saulin ja Davidin, Jeremiaksen, Rakelin ja Ruthin nimet liittyvät eroamattomasti tähän paikkaan. Kukapa kristitty ei Betlehemissä käydessään elävästi muistaisi kaikkia näitä ja heidän elämänsä työtä Jumalan armon taloudessa! Sen tähden tämän nyt yksinkertaisen ja monin puolin huononpäiväisen kaupungin kuva kiintyykin haihtumattomasti mieleen ja muistoon.
Rasittavassa puolipäivän helteessä heti k:lo 1:n jälkeen läksimme Betlehemistä, koska vielä oli noin 3 tunnin matka Mar-Saban luostariin, johon aioimme pysähtyä seuraavaksi yöksi. Matka alas vuoren rinnettä, jonka päällä Betlehem on, kävi ensin kauniiden hedelmäpuistojen ja kukkatarhojen välitse. Sieviä vainioitakin oli ympärillämme ja niiden rehevä kasvullisuus osotti maanlaadun voimaa. Kaikki teki hyvän vaikutuksen, ja hiljaisen nautintorikkaan hetken meille siten valmisti kesän täyteen kauneuteen pukeutunut luonto. Matkakumppaneissani näkyi elävän erittäin suuri halu koota muistoksi kukkia, joista kauneimmat kasvoivat korkealla pengermällä tien varrella. Hyväluontoinen "Hamed" koetti tavallaan olla siinä apuna. Tässä kukkain poiminnassa hukkui toht. H:lta keppinsä, kun hän sillä koetti urkkia kukkia pengermältä.
Noin 1/4 tunnin matkan päässä kaupungista levisi silmäimme eteen ruohoketo, jota dragomaani sanoi siksi paikaksi, jossa paimenet kaitsivat laumaansa sinä merkillisenä yönä, kuin Jesus syntyi Davidin kaupungissa, joksi Betlehemiä myöskin sanottiin. Sen evankeelis-historiallisen tapauksen muisto levitti taas omituista, ihanaa valoa yli tämän paikan. Siinähän siis olivat enkelit ja taivaan sotajoukko kerran liidelleet ilmassa. Lukemattomia öitä olivat paimenet sitä ennen vartioineet siellä laumaansa odotellen auringon nousua, jolloin heidän vaarallinen ja vaivaloinen työnsä loppui, eikä mikään merkillinen tapaus ollut heidän rauhaansa keskeyttänyt. Heitä kenties oli silloin tällöin säikyttänyt jonkun pedon kiljunta, joka uhkasi heidän laumaansa; mutta sitte oli taas kaikki hiljaista ja rauhallista. Mutta tänä yönä keskeytti hiljaisuutta taivaallinen ilmestys. Enkeli tuli alas ja julisti heille: "Älkää peljätkö, sillä katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka tuleva on kaikelle kansalle: teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra, Davidin kaupungissa. Ja tämä on teille merkiksi: Te löydätte lapsen kapaloituna makaavan seimessä. Ja kohta oli enkelin kanssa suuri taivaallisen sotaväen joukko, jotka kiittivät Jumalata ja sanoivat Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille hyvä tahto!" (Luuk. 2.) Tämä paikka on siis muistorikkaimpia, ja se välttämättä vetää puoleensa matkustajan koko huomion. — Johtuipa meille tässä mieleen myöskin pieni paimenpoika David, jonka profeetta Samuel voiteli Israelin kuninkaaksi. Ehkä oli hänkin kaitsessaan isänsä lampaita monesti käyskennellyt juuri tässä paikassa, vieden lampaita viheriöille laitumille, joita täällä oli runsaasti.
Seutu, jota sitte ratsastimme, tuli, mitä edemmäs ehdimme, sitä paljaammaksi, jylhemmäksi ja vuorisemmaksi. Rinteet olivat hyvin jyrkät, niin että meidän täytyi aina välistä laskeutua ratsuiltamme maahan, ett'emme syöksyisi noihin syvyyksiin. Tällä tiellä tapasimme ensin muutamia paimenia, jotka olivat puetut valkoisiin lammasnahkoihin, karvapuoli ulospäin, ja näyttivät hyvin vastenmielisiltä ja hirvittäviltä pitkine pyssyineen, joita he kantoivat olkapäillänsä. Heidän lammas- ja vuohilaumansa käyskentelivät siellä jyrkillä vuoren rinteillä, jotka olivat suurimmaksi osaksi paljaat. Laidun ei suinkaan ollut runsas, ainoastaan sieltä täältä saattoivat elukat ehkä löytää jonkun ruohonkorren tai pienen puuntaimen. Täällä me myöskin ensi kerran koko matkallamme tapasimme beduiineja, jotka olivat pystyttäneet leirinsä juuri meidän kuljettavamme tien varrelle. Heidän telttansa olivat mustista, repaleisista kangaskappaleista, jotka seipäille sovitettuina häilyivät ilmassa. Ehkä ne sentään voivat hiukan suojella auringon paahteelta sekä sadeaikaan sateelta. Elukoita oli syömässä siellä täällä leirin lähellä. Näiden ihmisten elämä näytti olevan täydellistä luonnon elämää. Kaikki perheen jäsenet asuivat yhdessä, niin sanoaksemme saman katon alla, eläinten kanssa täydellisimmässä rauhassa, sovussa ja ystävyydessä. Köyhyys, kurjuus ja lika näyttivät vallitsevan noissa n.s. teltoissa. Miehillä, vaimoilla ja suuremmilla lapsilla oli yllään rikkinäisiä vaatteita, juuri sen verta, että ruumis paraiksi peittyi, mutta pienemmät lapset olivat ja elivät paratiisin puvussa ja viattomuudessa. — Usein ovat nämä aavikon asujamet hyvin pahat, häijyt ja vihamieliset matkustaville muukalaisille, jonka tähden täytyy olla varoillaan heidän hyökkäyksiänsä vastaan. Tavallisesti he vaativat matkustavaisilta lunnaiksi rahaa ja, jos eivät saa niin suurta summaa, kuin vaativat, ryöstävät heidät niin puhtaiksi, että eivät jätä edes vaatteitakaan ylle, niin että matkustavainen saa sitte paratiisin puvussa etsiä apua sivistyneiltä ihmisiltä. Henkeä he tavallisissa oloissa harvoin riistävät uhreiltansa. Prof. Orelli kertoo "pyhän maan" esityksessään tapauksen, joka saakoon tässä tilaa sen valaistukseksi, mitä edellä on sanottu. — Eräs saksalainen pappi läksi matkustelemaan tässä maassa. Köyhyytensä tähden hän ei voinut hankkia itselleen dragomaania eikä suojelusta, vaan astuskeli hän ihan yksinään, laukku seljässä. Jerikon seuduilla hyökkäsivät hänen päällensä beduiinit, riistivät häneltä kaikki, yksin välttämättömimmät vaatteetkin, niin että hän oli tyhjä kuin taivaan lintu. Jäätyään ilman matkarahoja ja vaatteita istahti hän kivelle ja alkoi rohkeasti ja iloisesti veisata kovalla äänellä virttä uskonsa vahvistukseksi, Usko Herraan Jesukseen antoi hänelle rohkeutta ylistää tässäkin surkuteltavassa tilassaan Jumalaa. Beduiinit siitä niin oudostuivat, että luulivat häntä mielipuoleksi ja antoivat hänelle takaisin kaikki, mitä olivat ryöstäneet. Muhammedin uskonto ja yleinen tapa kieltävät näet ottamasta hullulta mitään, pidetäänpä aivan syntinäkin hullun loukkaamista.
Ne beduiinit, jotka tapasimme tässä leirissä, olivat vastoin luuloa hyvin ystävälliset, vastasivat tervehdykseemme nhrâk sa'id (= hyvää päivää) ystävällisesti nharak mbârak ja toivat meille juoda likaista vuohenmaitoa, luultavasti parasta, kuin heillä oli. Se oli tosin hyvin hapanta ja likaisimmassa läkkiastiassa, kuin ajatella voi; mutta meidän kuitenkin täytyi sitä nauttia, vaikkapa vastenmielisestikin, ja antaa bachschisch; sillä ei olisi muuten asiat olleet hyvin.
Tie tuli yhä vaivaloisemmaksi ja seutu jylhemmäksi. Usein täytyi meidän laskeutua alas taluttamaan hevosiamme suitsista, koska olisi ollut vaarallista ratsastaa alas jyrkistä rinteistä kammottavien syvyyksien vieritse, jotka ammottivat vastaamme. Yksi ainoakin hevosen harha-askel olisi voinut syöstä sekä ratsun että ratsastajan alas pohjattomuuteen. Aurinko alkoi lähestyä laskuansa, varjot pitenivät yhä enemmän. Kun olimme tottumattomat ratsastajat, kävi jo väsymyskin hyvin tuntuvaksi. Kolmetuntisen ratsastuksen jälkeen näimme jo eräältä kukkulalta Mar-Saban kaksi karkeatekoista tornia ja luostaria ympäröivän muurin. Jäännösmatka, joka onneksi ei ollut pitkä, oli vaivaloisin. — Viimein kuitenkin pääsimme perille; dragomaani kolkutti porttia, ja karkeaa ääntä kuului takaa vastaukseksi. Luultavasti se ääni tiedusti, kuka tai kutka nyt pyrkivät luostarin pyhäin ja rauhallisten muurien sisälle. Lyhyen keskustelun jälkeen, josta me, sitä kieltä taitamattomina, emme ymmärtäneet sanaakaan, avattiin lukko, saranat narisivat raskaan portin auetessa ja me astuimme rauhoitetulle alalle. Kun munkki sai tarkastaneeksi Jerusalemin patriarkan meille antaman lupakirjan ja hevoset olivat jätetyt hoitajiensa huostaan, saimme ruveta laskeutumaan rappusia, joissa oli 150 porrasta, alas luostarin pihaan. Olimme siis päässeet ihmisasunnoille tässä jylhässä, autiossa erämaassa. Mutta ah, miten omituinen, ihmeellinen tämä ihmisasunto tässä yksinäisessä seudussa oli! Mitään sellaista en ollut vielä koskaan ennen nähnyt, enkä ollut voinut sitä kuvitellakaan. Munkki saattoi meidät vierashuoneeseen, joka oli toisessa siipirakennuksessa suuri, yksinkertainen huone, keskellä lattiaa pitkä pöytä ja kolmella puolen pitkin seiniä pitkät rivit sohvia. Niillä oli tyynyjä, joita sopi yöllä käyttää pään-aluksena. Väsymystämme ensi päivän ratsastuksesta ei käy sanoin kuvaaminenkaan. Hetkiseksi ojentauduimme noille houkutteleville sohville, joilla luultavasti monikin "pyhiinvaeltaja" ennen meitä oli levännyt, edes hiukan virkistämään uupuneita voimiamme. Eipä lepo kuitenkaan pitkä ollut, sillä vielä ennen auringon laskua oli tarkemmin katseltava tätä merkillistä luostaria.
Luostari on Juudan erämaan (korven) synkimmässä, jylhimmässä osassa, säännöttömäin vuorien keskellä, erillään kaikista muista ihmis-asunnoista. Omituisesti, suurenmoisesti vaikuttaa se katselijaan. Kalliojoukot nousevat huimaavaan korkeuteen Kidronin laaksosta, noin 6-800 jalkaa ylähälle, ja vuoren huipulla on kallioon kiinnitettynä luostarin muuri, "kuin kukka varren päässä." Kirkot ja muut rakennukset ovat mestarillisimmalla tavalla sovitellut kiinni näihin paljaihin kallioihin. Luostarin vieritse juoksee puro, jonka sanottiin sadeaikaan olevan hyvin virtava, mutta jossa nyt ei ollut yksistään vettä. Kun sen toisella puolen, jonne meitä auringon laskiessa munkki opasti kaikenmoisten salaovien ja käytävien kautta, katselee itse luostaria, näyttää se varsin linnoitukselta. Ja sinä se on ollutkin sekä myöskin monta vuosisataa turvapaikkana pyhiinvaeltajoille. Usein ovat vihamieliset beduiinit hyökkäelleet sitä vastaan; usein on sodan pauhu seoittunut hurskasten munkkien rukouksiin ja ylistysvirsiin. Kävellessämme kopeissa, joista moni on enemmän vuorenluolan, kuin tavallisen huoneen kaltainen, näytettiin meille kuvia sotatapauksista, joissa munkit olivat käsikahakassa villien laumojen kanssa, uhraamassa henkensä ja verensä. Eräässä tuollaisessa luolassa on asunut pyhä Saba, josta luostari on saanut nimensä. Tarina kertoo hänen ensin täytyneen taistella luolan isännyydestä leijonan kanssa, jonka toverina hän sitte monta vuotta eli aivan hyvässä sovussa ja rauhassa. Täällä muuten usein kuuluu shakaalein, hyeenain ja muiden petojen ulvontaa yht'aikaa kellojen helinän ja rukous- ja veisuuäänen kanssa.
Luostarin historia johtaa kauas taa päin. Muutamia piirteitä siitä pantakoon tähän. Pihassa seisoo yksinäinen palmu, jonka latva nytkin nuokkui hiljaisessa iltatuulessa. Sen palmun on Saba omin käsin istuttanut, ja sen tähden sitä pidetään pyhänä. Siitä munkit mielellään kertoelevat ja siten helposti johtuvat itse luostarin perustajaan. Saba oli erakko (eremiitti), syntynyt v. 439 j.Kr. Kappadokiassa, josta hän vaelsi Palestiinaan. Matkalla häntä eivät Galilean viljavat, hymyilevät kedot pysäyttäneet, ei Samarian hedelmälliset laaksot, vaan hän kulki yhä edelleen jylhään Judeaan ja etsi sieltä yksinäisimmän, autioimman seudun, juuri sen paikan, jossa luostari nyt on. Ja hän viihtyi hyvin siinä paikassa, josta kaikki kasvullisuus oli kuollut kokonaan, noissa kallionkoloissa ja luopääsemättömissä rotkoissa, petojen keskellä, joiden hirvittävä ääni seoittui hänen rukouksiinsa ja virsiinsä. Kauan ei hän kuitenkaan ollut yksin synkässä olinpaikassaan; hänen pyhyytensä maine levisi laajasti joka taholle ja houkutteli hänen luoksensa 3-400 erakkoa, jotka rakensivat itselleen majoja Kidronin laakson viereisten vuorten rinteille. He oleksivat hänen ympärillään, kuin lapset isänsä ympärillä, ja osottivat hänelle lapsellista kunnioitusta. Hän rakensi luostarin sen luolan päälle, jonka hän oli valinnut asunnokseen, teki luostarinsäännöt, istutti palmun, siunasi opetuslapsensa ja läksi pois 95 vuoden ijässä v. 534. Siinä hänen historiansa.
Nykyään tämä kreikkalaiselle kirkolle kuuluva luostari ei ole suuri: siellä on nykyänsä ainoastaan 50 munkkia, joista se, joka meitä palveli, osasi muutamia sanoja venättä. Yksinäisen asemansa tähden pidetään luostaria jonkinlaisena rangaistuslaitoksena; sinne lähetetään sellaisia munkkeja, jotka jollakin tavalla ovat rikkoneet luostarisääntöjä vastaan tai muuten olleet kovakorvaiset. Illan suussa tulivat he ulos kopeistansa ja näyttivät erittäin unteloilta ja välinpitämättömiltä. Syrjäinen, laiska elämä oli painanut leimansa koko heidän olemukseensa. Ikävä ja köyhyys kajasti heidän kasvoistaan, jotka ruumiillisesti kyllä osottivat hyvää vointia. — Meidän palatessamme kävelyltä luostarissa ja sen ympäristössä oli eräällä hurskaalla isällä koko kauppatavara-varastonsa levitettynä pihalle; hän kaiketi toivoi saavansa meistä hyvätkin ostajat. Oli siinä karkeatekoisia keppejä, helminauhoja, jumalankuvia, y.m. Ainoastaan "maantuomari", jolta keppi hukkui kukkain urkinnassa Betlehemin luona, ryhtyi kaupan tekoon hänen kanssansa ja sai uuden kepin.