Näin varustautuneina tuli meidän nyt lähteä matkalle, joka oli meille ihan uusi. Me olimme tähän asti matkustaneet rautatiellä, höyrylaivoilla ja vaunuilla; nyt täytyi ratsastaa. Sitä jaloa taitoa olimme tosin jo eilispäivän iltapuolella koettaneet koko kolme tuntia ja siitä huvituksesta hyvin väsyneet; mutta nyt oli kolmena päivänä kunakin ratsastettava monta peninkulmaa paahtavassa kuumuudessa. Kuitenkin täytti sydämmiämme uskalluksella se suloinen toivo, että saisimme nähdä ja läheltä katsella uusia, vaikka tosin kirjoista tuttuja pyhän maan seutuja ja paikkoja.
Ensinnä kävi matkamme Betlehem'iin, johon niin likeisesti liittyy monta kristitylle jo aikaisemmasta lapsuudesta asti pyhää muistoa.
Kun kaikki oli järjestyksessä ja me istuimme satulassa, ratsastimme ulos Jaffan portista, jossa muutamia turkkilaisia sotamiehiä unisina ja unteloina poltteli sikaariansa. Tuntuipa oikein suloiselta päästä aamuhetkenä pois hälisevästä ja likaisesta kaupungista hengittämään raitista aamu-ilmaa. Senpä tähden matkakumppanini tuota pikaa aloittivatkin saksalaisen hengellisen laulun iloisen mielialansa osoitteeksi. Kaikki muistutti mieleeni matkoja, joita Israel muinoin teki tähän kaupunkiin ja sieltä pois kulkien suurissa joukoissa ja virkistäen mieltänsä pyhillä virsillä Jumalan kunniaksi, joista muutamia on vieläkin tallella psalttarissa. Matka kävi linnan ohitse, joka jäi vasemmalle puolen, rinnettä alas Hinnom'in laaksoon, jossa n.s. Sulttaanin puro juoksee, ja sen vieritse tämän hyvin syvän laakson poikki. Tässä lienee se paikka, jota raamatussa sanotaan Gehennaksi ja jossa Jesuksen aikana poltettiin kaikki lika, jonka tähden siellä paloi ainainen tuli, jota Jesus vertasi "helvetin" tuleen. Kummallakin puolen tietä, jota ratsastimme edelleen, on tuuheita lehtipuita, varsinkin öljypuita, jotka antoivat mieluista varjoa paahtavassa kuumuudessa. Tämä puoli Jerusalemin lähistöä ei suinkaan näytä autiolta, vaan päin vastoin tekee matkustavaiseen miellyttävän vaikutuksen. Oikealle puolen jää Mooses Montefioren turvakoti, valkoinen rakennusryhmä, joka matkan päästä näyttää sangen sievältä.
Jerusalemin ja Betlehemin välillä on yksi niistä kolmesta kunnollisesta, vaunuilla kuljettavasta tiestä, kuin nykyään on "pyhässä maassa", muut kaksi ovat Jaffasta Jerusalemiin ja Haifasta Nazaret'iin. Me, kuten jo mainittiin, olimme kuitenkin valinneet ratsastuksen Betlehemin matkalle. Alkumatkasta emme kulkeneetkaan maantietä, vaan ratsastimme n.s. Temppelisiirtolan kautta, jossa eräällä Saksasta tulleella lahkolla "templareilla", joiden päämiehenä on eräs Hofmann, on noin 30 kaunista rakennusta kukka- ja puutarhoineen, jotka kaikki osottavat heidän olevan toimeliasta, siistiä ja uutteraa väkeä. — Siten ratsastimme laulellen ja iloisella mielellä rakennuksen ohitse toisensa perästä, kunnes saavuimme kukkulan juurelle, jonka päällä on luostari Mar-Elias. Se on kauvas-näkyvällä paikalla ja vetää puoleensa matkustavaisen huomiota. Luostari jää vasemmalle puolen tietä. Sen kerrotaan olevan siinä paikassa, jonne mahtava parannussaarnaaja Elias vanhan liiton aikana pakeni julman Isebel'in vihaa ja jossa Herran enkeli ruokki häntä, kun hän oli väsymyksestä ja nälästä nääntymässä (1 Kor. 6:19.) Vuorelta, jossa luostari sijaitsee, on avara näköala. Taakse, pohjan puolelle, on jäänyt Jerusalem ympäristöineen, josta Nebi Samvil, Samuelin hauta, näkyy tänne korkeuteen; idässä näkyy Juudan erämaa jylhine, paljaine vuorineen ja laaksoineen; etäältä pilkottaa Kuolleen meren mustansininen vesipinta ja sen takaa Moab'in maan vuoret. Edessä, etelän puolella, kohoaa Betlehem valkoisine rakennuksineen ja vihreine pengermineen, jotka näkyvät öljypuiden tuuhean lehdistön lävitse. Kaikki yhdessä vaikuttaa, että ratsastus ei tunnu niin vaivaloiselta eikä kuumuuskaan niin rasittavalta. Ympäristö ja matkan tarkoitus täyttävät sydämmen ja ajatukset niin kokonaan, että vaiva ja väsymys ovat unhotuksissa.
Noin puolen tunnin matkan päässä Mar-Eliaksesta on kuuluisa pyhiinvaellus-paikka, jota sekä kristityt ja juutalaiset että muhammettilaiset pitävät kunniassa. Kaikkein näiden uskokuntien jäseniä vaeltelee sinne. Siellä on oikealla puolen tietä vanha, pieni rakennus, jonka valkoinen väri jo on harmaantunut vanhuudesta. Kaarikatto sen päällä muistuttaa itämaista rakennustapaa. Se on rakennettu Israelin kantaäidin Rakel'in muistoksi, jonka haudan luullaan olevan siinä; sen tähden sanotaankin sitä rakenusta Rakel'in haudaksi. Tässä johtuu matkustavaisen mieleen ajat, jotka ovat jo ammoin kuluneet, ja hän muistaa kertomuksen 1 Mos. 35 luvussa, jonka 19 värsyssä sanotaan: "Niin kuoli Rakel, ja hän haudattiin Efratin tien viereen, se on Betlehem." Hänen kuolemansa tapahtui silloin, kun hänelle oli syntynyt nuorin poika Benjamin. "Ja Jakob pani patsaan hänen hautansa päälle; tämä on Rakelin haudan patsas hamaan tähän päivään asti." Tämä paikka on erityisessä kunniassa juutalaisten kesken, jotka käyvät siellä jonkun kerran kuukaudessa itkemässä. Muina aikoina on rakennus tavallisesti suljettuna, mutta avataan niiksi ajoiksi. — Johtuu mieleen myöskin toinen raamatunpaikka, Mat. 2:18, jossa sanotaan: "Raamassa on ääni kuulunut, suuni valitus, itku ja iso parku; Rakel itkee lapsiansa ja ei tahtonut itseänsä antaa lohdutettaa, ett'eivät he ole." Tämä lausunto oli seuraus suuresta lasten murhasta, jonka Herodes pani Betlehemin seuduilla toimeen kohta Jesuksen syntymän jälkeen, saadakseen, jos mahdollista, pienen Jesuslapsenkin surmatuksi. — Koko tällä matkalla tulee epäilemättä myöskin muistiin aikaisimmassa lapsuudessa luettu, yksinkertainen, mutta ihanan kaunis kertomus tietäjäin matkasta merkillisen tähden johdolla Betlehemiin kunnioittamaan äsken syntynyttä juutalaisten kuningasta, jonka syntymä heille oli huomautettu ilmestyksen kautta (Mat. 2.)
Pyhä historia levittää siis omituista valoa yli tämän seudun. Matkustavainen mielellään viivähtääkin näissä muistoissa, jotka, mitä kauemmin niitä tarkastelee, sitä miellyttävämpinä avautuvat sielun silmäin eteen. Iloisella mielellä saapuu hän Betlehemiin, johon paikkaan liittyy suloisimpia, pyhimpiä muistoja. Niin oli ainakin meillä koko matkan, joka kesti ainoastaan noin kaksi tuntia. Tien pituus on siis peninkulman paikoilla.
Vähän jälkeen kello 10:n saavuimme perille kaupungin luo, joka on korkealla mäellä, ympärillä reheviä vainioita sekä puu- ja kukkatarhoja. Jo ensi katsauksella täytyy myöntää, että tämä kaupunki on viehättävimpiä kaikista "pyhän maan" paikoista. Itse asema ja rikas kasvullisuus kaikkialla ympärillä tekevät, että kaupungin ulkomuoto niin viehättää. Sen tähden olikin sisään ratsastaessa mielessämme mitä iloisimpia toiveita; mutta heti portilta sisään päästyä haihtuivat kaikki luulokuvat. Itämainen kurjuus tuli täälläkin heti näkyviin. Siivoton likaisuus vallitsee kaikkialla Betleheminkin ahtailla kaduilla. Tässä kaupungissa, jonka valkoisiksi rapatut huoneet enimmäkseen ovat yksikerroksiset, sanotaan olevan lähes 9,000 asujanta, kaikki kristittyjä, suurimmaksi osaksi kreikkalais- tai roomalais-katoolilaisia. Ainoastaan muutamia satoja protestantteja on, ja heillä oma kokoushuone, mutta ei tällä kertaa omaa sielunpaimenta, koska se, joka heillä oli viimeksi ollut, oli noin vuosi sitte kutsuttu Köln'iin Saksanmaalle.
Me laskeuduimme ratsuiltamme maahan lähellä Syntymäkirkkoa, saadaksemme niin pian kuin mahdollista nähdä sen merkillisyydet. Tämä kirkkohan tietysti on se paikka, joka paraiten vetää puoleensa matkustavaista. Heti kokoutui ympärillemme tunkeileva lapsijoukko, poikia ja nuoria miehiä, jotka kaikki myöskentelevät meille teoksiansa, paraastaan öljypuusta ja perlemosta tehtyjä. Heillä näytti olevan tavaton kyky kaupitella niitä, enimmäkseen arvottomia tavaroita, ja pyytää niistä moninkertaista hintaa. Mistä he ensin pyysivät koko frankkia kappaleelta, myötiin sitte kuitenkin neljännestä osasta ja vähemmästäkin. Niin tunkeilevia he olivat, että meidän täytyi väkisin pelastautua heidän käsistään ja rientää kirkkoon, jonka ovi muuten olisi kohta suljettu. Se ovi on hyvin matala ja kapea, ja muutenkin on koko sisäänkäytävä hyvin yksinkertainen. Meille kerrottiin, että ovi on tehty niin ahtaaksi sen tähden, että ei kukaan voisi ratsastaen päästä sisään saastuttamaan temppeliä. Luultavasti voisi sellaista tapahtuakin tässä maassa, jossa tuskin on mitään järjestyksen pitoa. — Astukaamme kirkkoon! Ensi silmäyksellä huomaamme sen ikivanhaksi basilikaksi, jonka rakennusmuoto on ehkä 4:ltä vuosisadalta. Siinä on viisi laivaa. Sivulaivat ovat isoilla pilareilla erotetut päälaivasta ja kuori rumalla kivimuurilla muusta kirkosta. Pilarein muodosta voidaan aavistaa niiden kerran olleen jonkun pakanallisen temppelin koristuksina. Koko sisus ei vaikuta vähääkään suurenmoisesti. Jäännöksiä mosaikkimaalauksista, joissa on ollut kuvattuina tapauksia raamatusta ja kirkkohistoriasta, on muistoina kirkon muinaisesta kauneudesta. Mainitun muurin takaa alkaa roomalais-katoolisen kirkon omistusoikeus. Fransiskaani-munkki tuli luoksemme, vahakynttilöitä kädessä, joita hän sytytti ja antoi yhden kullekin meistä, että siten tulisi valaistuksi sen paikan pimeys, johon pyrimme. Meidän oli näet astuttava alas kapeita, pimeitä rappusia siihen paikkaan, jossa Jesuksen luullaan syntyneen. Se on vaja, lattia kivestä, keskellä suuri, kallis hopeatähti osottamassa suurta tapausta. Ainiaan palavat kalliit lamput valaisevat luolan, niin että näkee lukea kultakirjaimiset sanat: "_Hic de virgine natus est Christus" (tässä Kristus syntyi neitseestä.) Ihan sen paikan vastapäätä näytetään seimeä, johon Jesus laskettiin kapaloihin käärittynä. Muiden merkillisyyksien joukossa näytetään kammiota, jossa pyhä Hieronymus (k. 30 p. Syysk. v. 420) lepää y.m. — Toisessa kirkossa, joka on näiden takana ja yleensä paljon yksinkertaisempi ja sievempi, veti huomiotamme puoleensa saarnatuoli, joka oli koristettu kaikkein kauneimmilla, katoolilaisen munkin tekemillä öljypuuleikkauksilla. Ne kuvaavat kohtauksia Jesuksen aikaisimmasta elämästä.
Käytyämme Syntymäkirkossa kävimme myöskin pienemmässä katoolilaisessa kappelissa, joka on lähellä. Siitä kerrottiin meille, että se on rakennettu erääseen paikkaan, jossa neitsyt Maria — katoolilaisen tarinan mukaan — imetti Jesus-lasta ja johon pisara maitoa putosi maahan. Ei sen ulko- eikä sisäpuolessa ole mitään huomioon pantavaa. Katoolilainen nunna myöskenteli siellä n.s. "maitokiviä", jotakin valkeaa kiveä, joita hedelmättömät vaimot ostavat ja kantavat tenhokaluina. Tuo ei meitä viehättänyt; me läksimme pois, inhoten epäpyhyyttä, joka ulkonaisesti koristautuu kristillisyydellä, Palatessamme pitkin kapeita, likaisia katuja, kerjääviä lapsia kaikkialla ympärillämme, astuimme koulun ohitse, josta juuri tuli ulos suuri joukko poikalapsia kaksittain opettajansa kanssa, joka ystävällisesti tervehti meitä. Puhtaus ja järjestys näyttivät vallitsevan siinä joukossa. Lapset olivat iloisia, terveitä ja hyvään kuriin totutettuja, joten he tekivät meihin erittäin hyvän vaikutuksen.
Ostettuamme muutamia pikku kaluja eräältä kauppiaalta, joka, merkillistä kyllä, puhui vähän saksaa, jota oli oppinut matkoillaan Euroopassa, söimme aamiaista tai päivällistä, miksikä sitä sanon, avonaisessa ravintolassa, joka monin puolin oli oikea siivottomuuden mallikuva. Se oli juuri sen säännöttömän torin laidassa, joka on Syntymäkirkon edessä. Dragomaani oli hyvin matalalle pöydälle, ehkäpä ainoalle, kuin koko ravintolassa oli, latonut kaikki, mitä oli meitä varten tuonut Jerusalemista: muutamia paistettuja kyyhkysiä, paistetun kanan, kylmiä, kovaksi keitettyjä munia y.m. Sekä suuren appelsiinin kullekin jälkiruuaksi. Lasi Betlehem'in viiniä täytyi tietysti myöskin olla ruokavarain joukossa. Aterioimistamme katselemassa oli suuri parvi kaupungin nuorisoa, jota se näytti erittäin huvittavan, jos saa päättää alinomaisesta naurusta, jolla he lyhentelivät ruokailuamme.