Kun kuumin aika oli kulunut, alkoi dragomaani kiirehtiä lähtemään, koska meillä vielä oli noin kahden tunnin matka seuraavaan yöpaikkaamme Jerikoon. Tie kävi nyt suoraan länteen, poikki Jordanin lakeuden, joka on lähes peninkulman levyinen ja 1,300 jalkaa alempana merenpintaa, rajoina 1,000 tai 1,300 jalan korkuisia vuoria. Vielä oli lämmin oikein rasittava. Alussa meillä oli vähä suojaa varjostavista puista; mutta etäämpänä olimme aivan alttiina auringon säteille, jotka melkein pystysuoraan paahtoivat meitä. Ei tuntunut edes pientäkään tuulenhenkäystä virkistämässä, sillä sattumalta oli aivan tyyni. Tällä lyhyelläkin matkalla, kun väsymys, kuumuus ja jano vaivasivat minua sanomattomasti, opin joksikin osaksi paremmin ymmärtämään monenkin raamatunsanan syvällistä merkitystä. Jesus sanoo: "Kuka ikänä juottaa yhden näistä vähimmistä kylmällä vesipikarilla ainoastaan, opetuslapsen nimellä, totisesti sanon minä teille, ei hänen pidä palkata oleman" (Mat. 10:42; Mark. 9:41). Kylmällä vesipikarilla ei ole kovinkaan suurta arvoa, varsinkaan meidän pohjoismaalaisten mielestä, jotka emme juuri tiedä mitään oikeasta kuumuudesta emmekä janosta; mutta etelän hehkuvassa ilmassa, jossa kuumuus rasittaa niin, että suulaki kuivaa ja kieli tarttuu siihen kiinni, on kylmä vesi arvaamattoman kallis lahja. — Herra luvatessaan profeettain Mikan ja Sakariaksen kantta Israelille maallista onnea, puhuu näin: "Jokaisen pitää viinapuunsa ja viikunapuunsa alla pelkäämättä asuman. Silloin, sanoo Herra Sebaot, kukin kutsuu kumppaninsa viinapuunsa ja viikunapuunsa ala" (Mika 4:4; Sak. 3:10). Viinapuun ja viikunapuun vilpoisessa varjossa oli Israel omassa maassaan saava nauttia siunauksen hedelmiä, auringon paahtamatta ja vaivaamatta heitä. — Matkalla näimme siellä täällä syrjemmässä luostareja, jotka muistuttivat, mitenkä näissäkin seuduissa tehdään työtä Jumalan valtakunnan levittämiseksi.
Nykyinen Jeriko, köyhä, viheliäinen, likainen kylä, nimeltä Erika eli Riha, ei ensi silmäyksellä näyttänyt viehättävältä eikä puoleensa vetävältä. Ensinnä huomasimme muutamia viheliäistä, varvuista ja savesta tehtyjä töllejä, joissa asuu beduiineja. Monta heitä tuli, meidän lähestyessämme kylää, vastaan repaleisissa pukimissa, kantaen ruukkua tai muuta tavaraa maan tavan mukaan päälaellansa. Köyhyys ja kurjuus näyttivät heidän keskensä vallitsevan. Päästyämme lähemmäksi näimme kylässä muutamia parempiakin rakennuksia, joista mainittakoon kreikkalais-katoolinen luostarirakennus. Sen ympärillä on erittäin ihana puutarha, jossa paitsi monenlaisia kukkia kasvaa myöskin muutamia palmuja muistuttamassa Palmukaupunki-nimeä, joka Jerikolla muinoin myöskin oli. Me saimme yösijan vanhanpuoliselta kristityltä vaimolta, jolla täällä oli kaksi kaunista kartanoa, ympärillä puutarha, johon satoja lintuja kokoutui illoin ja aamuin pitämään laulajaisia, joiden vertaista en ollut koskaan ennen kuullut. Ympäröivässä luonnossa vallitsi muutenkin kaikkialla elämä ja liike koko yön. Monenmoisesti vaihdellen kaikui laulu tuossa rehevässä puutarhassa, jonka kukat täyttivät huumaavalla tuoksullaan koko ilman. — Hyvin kuuman päivän jälkeen oli ilta ja yö verraten vilpoinen, kuten yleensä tavallista noilla seuduin. Sellaisissa suurissa lämmön vaihdoksissa täytyy olla hyvin varovainen puvussaan, jos tahtoo säilyä vilustumiselta ja kuumeelta, johon hyvin helposti voi sairastua. — Vaikka nyt olimmekin perin uuvuksissa tavattoman pitkästä ratsastuksesta, joka oli kestänyt vähintään yhdeksän tuntia, sekä omituisista uinneista ja kuumuudesta, joka oli tavallista enemmän voivuttanut meitä, oli tämä ilta kuitenkin suloisimpia hetkiä koko matkallamme. Syötyämme illallisen, jonka dragomaani oli meille laittanut miellyttävään vierashuoneeseen, istuimme siellä kauan viettämässä erään merkillisen päivän muistoa ystävä R:n elämässä. Syödessä hän näet ilmoitti, että se oli hänen syntymäpäivänsä, ja että oli tietysti vietettävä ilolla. Onnen malja juotiin Jerikon viinillä, jota tilattiin pullo. Juhlapuheen piti iloinen, leikillinen "maantuomari" monella eri kielellä, eikä siitä suinkaan puuttunut ainetta. Olivathan koko ympäristö ja sen erikoiset olot aivan sopivat saattamaan meitä kaikkia runollisimmalle mielelle. Täytyi runollisen Suomen kielenkin kaikua seurassamme. Tietysti oli se puhe minun pidettävä. Ilossa kului koko ilta; väsyksissämmekin oli meidän vaikea erota ja käydä levolle kokoamaan voimia seuraavan päivän ponnistuksiin. Iloisina ja kiitollisina Jumalalle, joka oli armollisesti auttanut meitä voittamaan kaikki vaikeudet ja pitänyt meitä terveinä, kävimme vuoteelle nukahtamaan muutamia tunteja.
Mutta en huoli jättää kertomatta niitä muistoja pyhästä historiasta, jotka taas täällä kohoavat uskovaisen raamatunlukijan mieleen. Jerikokin on sellainen paikka, johon likeisesti liittyy merkillisiä tapauksia. Ne kuitenkin tarkoittavat sitä Jerikoa, joka jo ammoin on rauennut raunioiksi, jotka ovat noin puolen tunnin matkan päässä siitä kylästä, jossa yötä vietimme. Muinainen Jeriko oli ensimmäinen kaupunki, kuin Israel Josuan johdolla voitti Kaanaanmaassa. Sen muurit kukistuivat ihmeen kautta; koko kaupunki hävitettiin; ei mitään muuta säästetty, kuin Rahab ja hänen huoneensa. Siitä, joka tahtoi jälleen rakentaa tämän kaupungin, lausuttiin tämä kirous: "Kirottu olkoon se mies Herran edessä, joka nousee ja rakentaa tämän Jerikon kaupungin! Koska hän laskee siihen perustuksen, niin kadottakoon esikoisensa, ja koska hän rakentaa sen portit, kadottakoon nuorimman poikansa!" (Jos. 6:26.) Tämä kirous kohtasi monen sadan vuoden päästä Ahabin aikana Hiel nimistä miestä, joka oli kotoisin Beth-Elistä ja yritti rakentamaan kaupunkia (1 Kun. 16:34.) sen lähelle näkyy kuitenkin jo sitä ennen syntyneen uutisasutus (Tuom. 3:13), jolla oli sama nimi Jeriko eli myöskin Palmukaupunki luultavasti sen johdosta, että siellä runsaasti kasvoi palmuja. Silläkin oli kukoistus-aikansa. Muun muassa oli siellä profeettakoulu, jota johtivat suuret miehet Elia ja Elisa (2 Kun. 2.) Kaupungin kaivon karvaan veden muutti prof. Elia ihmeen kautta makeaksi. Tämä kaupunki oli sen kedon (nummen) laidassa, jolla kaldealaisten sotajoukko tavoitti Jerusalemista pakenevan kuningas Zedekian, hajoitti koko hänen sotajoukkonsa, otti hänet itsensä vangiksi ja vei Babelin kuninkaan luo (2 Kun. 25:5, 6.) Vankeuden jälkeen asettui siihen asujamia (Esra 3:34; Neh. 7:36), ja Jerikon miehet "auttoivat Jerusalemin muurien rakennustyössä" (Neh. 3:2.) Syrialainen Bakides linnoitti kaupungin (1 Matt. 9:50), joka sittemmin näyttää joutuneen ryöstetyksi ja hävitetyksi. Sen historia ulottuu kuitenkin Kristuksen aikaan asti ja vielä myöhemmäksikin. Evankeelisessa historiassa mainitaan myöskin Jerikon nimeä moniaita kertoja. Viimeisellä matkallansa Jerusalemiin paransi Jesus sen lähellä kaksi sokeata (Mat. 20:30.) Siellä hän oli publikaani Sakeuksen vieraana (Luuk. 19:1-10.) — Roomalaisten vallan aikana oli Jeriko erään toparkian pääkaupunkina ja Vespasianus kävi siellä vähän ennen lähtöänsä pyhästä maasta (Josefus, Juut. Sota, III: 3, 5; IV: 8, 1. 9, 1; V: 2, 3). Kun Titus hävitti Jerusalemin (v. 70), tuli Jerikokin hävitetyksi, mutta sittemmin rakennettiin se jälleen. Sen jälkeen mainitaan Jerikoa hyvin harvoin, ja jo 7:nen vuosisadan lopulla lienee se tullut viimeisen kerran hävitetyksi. Ristiretkien aikana mainitaan sen läheisillä hedelmällisillä vainioilla kasvatetun sokuriruokoja.
Keskiviikkona 23 p. Huhtik., joka oli retkemme kolmas ja viimeinen päivä, heräsimme taas hyvin aikaisin. Niin kuin tähän asti ennen, oli nytkin taivas kirkas ja päivä uhkasi tulla hyvin kuumaksi. Piti siis saada kuuden tunnin matka Jerikosta Jerusalemiin kuljetuksi ennen päivän kuuminta aikaa, joka on k:lo 12 ja 3 välillä. Sen tähden läksimme liikkeelle jo k:lo 5 aamusella. Iloinen "maantuomari", joka aina oli valmis laulelemaan ja laskemaan leikkiä, oli maannut huonosti ja valitteli pahoinvointia. Tiellä kuitenkin selvisi, ett'ei tuo tauti ollut vaarallista laatua, sillä hän vähitellen virkosi sen verran, että saattoi silloin tällöin koettaa kilparatsastustakin meidän kanssamme, milloin vain tien laatu sitä salli. Tämä tie muuten on kolkoimpia. Sitä viittaa myöskin ihan selvään evankeelisen historian kertomus laupiaasta samarialaisesta (Luuk. 10), joka aivan välttämättä johtuu mieleen, ratsastaessa näitä autioita seutuja. Jesuksen aikoina oli matka Jerusalemista Jerikoon hyvin vaarallinen, koska sillä helposti voi joutua ryövärein käsiin. Niiden oli vallan mukava piileskellä noissa pimeissä kammottavissa vuorenrotkoissa, joita on molemmin puolin tiestä ja jotka eivät suinkaan miellytä matkustajaa. Vielä nykyäänkin katsotaan tätä matkaa monin tavoin vaaralliseksi muukalaiselle; rosvojen päällekarkaukset eivät ole mitään harvinaisia tapahtumia. "Pyhiinvaeltajat", jotka juuri tätä tietä vaeltavat Jordanille, kulkevatkin sen tähden suurissa joukoissa ja vartijain saattamina. Me tapasimme matkallamme monta joukkoa venäläisiä pyhiinvaeltajia, jotka laulaen palasivat Jordanilta, jossa olivat uineet, ja josta heillä arvattavasti oli paljo pyhiä muistokaluja muassa. Kun minä tervehdin heitä venäjäksi ja kysyin, miten he voivat, vastasivat he tervehdykseeni iloisesti. Eräälle herralle, joka venäläisen papin seurassa ratsasti aasilla, oli vähällä käydä hyvin huonosti, kun aasi juuri syvän rotkon partaalla rajustui ja heitti herran pois seljästään. Onnellisemmin se kuitenkin kävi, kuin ensin näytti, sillä hän sai vain kovan täräyksen ja muutamia mitättömiä raamuja.
Neljä pitkää tuntia ratsastimme hiljakseen tätä autiota tietä, joka ei voi herättää montakaan raamatullista muistoa matkustavaisen mieleen. Ainoastaan yksi tässä mainittakoon, Krith'in oja, joka jäi oikealle puolen meistä. Tämä oja on tuttu prof. Eliaan historiasta. Hänen, mahtavan miehen, jolle Herra oli antanut tavattoman suuret lahjat, täytyi oleskella tässä kolkossa seudussa ja elää sillä leivällä ja lihalla, jota karneet aamuin illoin toivat hänelle, sekä puron vedellä (1 Kun. 17). — Päivä oli hyvin lämmin ja rasittava kuumuus saattoi halajamaan lepoa ja virvoitusta. Sitä saimme nauttia n.s. apostolein kaivolla, jossa suloista vilvastuttavaa limonaadia ja suojaa avonaisessa majapaikassa oli tarjoaa matkamiehille. Lähteellä eli kaivolla, jonka vesi juoksee kalliosta, lienee nimensä siitä, että Jesuksen apostolien arvellaan hyvin luultavasti juoneen siitä jollakin tai joillakuilla vaelluksillaan. Meidän istuessamme yksinkertaisessa majapaikassa ja nauttiessamme silloista limonaadiamme kokoutui sinne yhä useampia matkustavaisia, jotka olivat joko paluumatkalla Jerikosta tai menossa sinne. Apostolein kaivo näytti olevan tavallinen levähdyspaikka, johon kaikki mielellään pysähtyivät virkistymään.
Me emme saattaneet kauan levähtää, kun halusimme niin pian kuin mahdollista päästä Jerusalemiin. Tien loppuosa, jonka muistettavat paikat olen jo edellä maininnut, kävi Betanian (El-Azarijen), Getsemanen, Öljymäen ohitse ja Kidronin ojan poikki ja oli hyvin vaivaloinen. Voimat tuntuivat olevan ainakin minulta ihan lopussa. Paahtava aurinko oli korkeimmillaan, kun ratsastimme sisään kaupungin portista kiitollisina Jumalalle, joka oli auttanut meitä niin hyvin päättämään ensimmäisen matkamme "pyhässä maassa." Minä olin niin väsyksissä, että en oikein tiennyt, miten päästä alas satulasta. Täytyi kuitenkin päästä. Minä irroitin oikean jalkani jalustimesta, nostin sen hiljaa ratsuni lautasten ylitse, päästin sitte irti vasemmankin jalkani, pidin molemmin käsin kiinni satulasta ja luistin niin varovasti alas, kuin olisin ollut lasista. Koko ruumista pakotti ja vihavoitti; olipa vähä kuumettakin. Ystävällinen majatalon isäntä koetteli valtimotani ja sanoi rohkaisten: "Iltapäivän ja yhden yön lepo parantaa Teidät kokonaan; ei mitään vaaraa." Niin kävikin. Seuraavana aamuna olin ihan terve. Ikävä kyllä, meidän täytyi samana päivänä, kuin palasimme tältä matkalta, erota iloisesta kunnon "maantuomaristamme", joka läksi Egyptin ja Ateenan kautta paluumatkalle kotiin. Kahdesta yksissäolon viikosta jäi hänestä meille katoomaton muisto. Monesti me perästäkin päin hänestä puhelimme ja suurella kaipauksella muistelimme häntä.
IV.
Jerusalemista Tiberiakseen.
Oleskelimme kaikkiaan kymmenen päivää Jerusalemissa, jossa olimme ehtineet hankkia ja saada monta ystävää, ja jossa meillä oli ollut monta mieluista hetkeä muistellessa siellä kerran tapahtuneita, ainiaan unhottumattomia tapauksia. Täytyypä tunnustaa, että se aika tavallaan oli liian lyhyt; mutta tarkkaan käyttäen sitä saatoimme sentään edes joinkin määrin oppia tuntemaan pääkohdat ja pääasiat tästä merkillisestä paikasta. Koska vuodenaika, joka tosin tänä vuonna oli erittäin suotuisa, ei sallinut kauemmin viipyä, päätimme lähteä 30 p:nä Huhtikuuta maitse Damaskukseen. Sitä varten olimme jo edellisellä viikolla tehneet sopimuksen ja todistajilla vahvistetun välikirjan dragomaani Williams'in kanssa, joka oli ollut saattajanamme matkalla Betlehemiin, Mar-Sabaan, Kuolleelle merelle, Jordanille ja Jerikoon; hän suostui rupeamaan saattajaksemme tällekin matkalle, jonka oli arvattu kestävän 11 päivää. Määräpäivänä, joka oli keskiviikko, kävimme aamupäivällä vielä hyvästeillä muutamien ystävien luona, ostelimme minkä mitäkin, kirjoitimme kirjeitä omaisille kotimaahan y.m., y.m. Vielä viimeisen kerran kävimme "pyhän haudan kirkossa", hyvästelemässä sen paikan, joka olikin meille tullut oikein rakkaaksi; vielä kerran astuskelimme sen monia sokkeloita, oikein juurruttaaksemme mieleen koko sen merkillisen rakennuksen. Silloinkin oli se melkein typö tyhjä; ainoastaan muutamat pyhiinvaeltajat siellä juuri paraillaan laskeutuivat hyvin kunnioittavasti ja hartaasti polvilleen ja suutelivat pyhän haudan edessä olevaa kiveä. Olivatpa tunteeni omituisen risteilevät, kun taas läksin ja nyt ainiaaksi tästä paikasta. — Viime kerran söimme sitte päivällistä ystävällisen isäntä Bayerin luona, ollaksemme valmiit pitkälle, vaivalloiselle ja vaaralliselle matkalle. Määrähetkenä seisoi kolme satuloitua ja yksi satuloimaton hepo Johanniittein vierasmajan rappusten edessä odottamassa. Satulattoman hevosen selkään ladottiin ja nuoritettiin kiinni matkakapineet, jotka olivat vähän lisäytyneet ostoksista täältä Jerusalemista. Mekin olimme jo rappusilla valmiina nousemaan satulaan, mutta dragomaani Williams'ia ei näkynyt. Hetkikautisen odotuksen päästä selvisi meille, että hän ei ollut varsin tarkka ajasta, joka asia meitä alkoi vähän huolettaa, ja monesti se pelko sitte matkalla huomattiinkin oikeaksi. Levottomina, kun häntä ei ruvennutkaan näkymään, aloimme jo ajatella, että hän ehkä ihan viime hetkenä pettää meidät, hän kun jo etukäteen oli saanut puolen sovitusta summasta. Koko dragomaani-joukko on yleensä tuttu petollisuudesta, valheellisuudesta ja säännöllisyyden puutteesta. Heidän ammattinsa näyttää painaneen heihin jonkinlaisen leiman tavallisimmista sen kansan synneistä, jonka keskuudessa he ainiaan oleskelevat. Ja ystävämme Williams oli aivan ammattiveljiensä kaltainen. Viimein hän kuitenkin tuli täysin tajuavana suuren arvokkaisuutensa, ja pyytämättä vähintäkään anteeksi viipymistänsä kysyi hän, olimmeko valmiit lähtemään, vaikka hän ihan selvään näki meidän jo odottelevan häntä. Kolmen neljännestunnin viivähdyksen jälkeen olimme sitte kaikki viimein valmiina ja pudistimme viimeisen kerran ystävällisen majatalonisännän Bayerin kättä jäähyväisiksi ja sydämmestämme kiitimme häntä kaikesta vaivastaan sekä ystävällisyydestään, jota hän oli osottanut meille koko oloaikanamme hänen kattonsa alla. Ajatus, että luultavasti emme koskaan enää tässä elämässä saa nähdä toisiamme, teki eron tavallista vakavammaksi. Toisessa elämässä jälleen näkemisen toivo oli sentään tässäkin tilaisuudessa elävänä mielessäni. Olihan hänellä sama usko ja toivo, kuin meidänkin sydämmissämme eli; hänhän eli myöskin kanssakäymisessä saman Herran Jesuksen Kristuksen kanssa, jonka kanssa mekin joka päivä seurustelemme. Siispä, vaikka paikan rajat nyt erottavatkin meitä, olemme kuitenkin hengessä toistemme yhteydessä. Hän toivotti sydämmestään ja kyynelsilmin meille onnea ja Jumalan siunausta matkalle. Jo sitä ennen olimme itse huoneessamme langenneet polvillemme Herran, kaikkivaltiaan ja laupiaan Isän, eteen ja palavassa rukouksessa avanneet sydämmemme hänelle ja anoneet suojelusta, apua ja armoa tuleviksi päiviksi, joiden arvaamattomia vaiheita vähän peljäten läksimme kokemaan.
Damaskus-portille astuimme jalkaisin, koska ei ole varsin hauska ratsastaa alas viettävää katua suuressa ihmistungoksessa. Kun portilla nousin satulaan, ojensi arabialainen mies, jonka oma hevonen oikeastaan oli, jalustimesta kiinni pitäen minulle kätensä jäähyväisiksi ja sanoi jotakin, jota minä tosin en ymmärtänyt, vaan josta kuitenkin selvään huomasin, että hän sydämmestään toivotti meille Jumalan siunausta pitkälle ja monin puolin vaivaloiselle matkallemme. Sitte ratsastimme hiljakseen eteen päin: ensinnä dragomaani pyssyineen, revolvereineen ja patrooneineen, hänen jäljestään ystävä v. R., sitte minä ja viimeksi "mukari", jonka asia oli hoitaa hevosia ja kuljettaa meidän tavaroitamme. Päivä oli kirkas ja lämmin, vaikka pahin kuumuus oli ohitse, kun kello oli jo 3 iltapuolella. Monesti vielä kääntyivät silmämme taa päin katselemaan muistorikasta kaupunkia, jossa olimme viettäneet viime päivät ja josta olimme saaneet niin paljon muistoja, jotka luultavasti eivät koskaan hälvene.