Tie kävi suoraan pohjoista kohti ja oli erittäin kivinen ja vaikeakulkuinen. Kysymys, johon en ollut vielä saanut vastausta: mistä kaikki tuo kiven paljous on tullut, joka kaikkialla peittää maata, nousi taas itsestään mieleeni. Että tämä maa on kerran ollut viljeltyä, jopa hyvästikin, ehkäpä kuin kaunein puutarha, koskapa niin paljo ihmisiä voi siellä elää, se on ilmi selvä; vaan että se nyt on enimmissä paikoissa kivien, hiekan ja soran vallassa, sitä ei voitane muuksi selittää kuin Jumalan kiroukseksi, joka raskaasti painaa maata ja kansaa, joka sitä ennen vallitsi, vaan sittemmin veti päällensä Jumalan vihan. — Vasemmalle puolen tiestä jäi "Syrialainen orpohuone" majesteetillisine tornineen, jossa olimme viettäneet niin monta suloista hetkeä ystävällisten ihmisten seurassa. Samoin jäi vasemmalle Mizpa Samvil, jossa olimme eräänä iltapäivänä käyneet. Oikealle puolen jäivät Öljymäki ja Getsemane. Noin tunnin kuluttua, jonka ajan olimme vielä nähneet "taivaaseen astumisen tornin" Öljymäeltä milloin missäkin valossa, oli oikealla puolellamme Gibea, jota ei kuitenkaan juuri näkynyt. Sepä johti taas ajatukset raamattuun ja varsinkin siihen aikaan, jolloin Israel, Jumalan kansa, sai ensimmäisen kuninkaansa. Gibea oli aikoinaan Benjamin'in sukukunnan kaupunkeja (Tuom. 19:14; Hos. 5:8). Siinä syntyi Saul, jonka suuri Samuel voiteli Israelin ensimmäiseksi kuninkaaksi; se oli myöskin hänen hallituskaupunkinansa (1 Sam. 10:26; 15:34; 23:19). Tämän kaupungin asujamet antoivat kerran muille sukukunnille aihetta hävityssotaan Benjamin'ia vastaan, jolloin tämä kaupunki poltettiin poroksi (Tuom. 19:20). Siinä oli myöskin temppeli (1 Sam. 10:5: 2 Sam. 21:6). Gibea nimeen siis liittyy suuria muistoja Israelin historiasta. Nykyään on se ainoastaan pienoinen kylä, kuten niin moni muukin ennen tärkeä paikka "pyhässä maassa." — Heti sen jälkeen näkyi Er Ram eli muinainen Rama-Benjamin, joka sijaitsee kauniilla paikalla korkealla kunnaalla ja oli muinoin rajavarustus (1 Kun. 15:17), mutta nykyään samoin kuin Gibeakin pieni, mitätön kylä, jossa köyhyys ja kurjuus vallitsee. Muuten ovat näköalat näillä seuduilla hyvin avaroita, ja laskevan auringon valossa esiintyivät ihanoina monivivahtavan valonheijastuksen tähden, joka melkein jokaisessa silmänräpäyksessä vaihteli.
Ratsastettuamme noin kolme tuntia huonoa kivistä tietä myöten, jolla hevosiemme oli hyvin vaikea päästä eteen päin, saavuimme El-Bireh'in edustalle, joka lienee muinainen Beeroth (kaivot), Benjamin'in sukukuntaan kuuluva kaupunki (Jos. 9:17; 18:25; 2 Sam. 4:2; 23:37). Se sijaitsee tien oikealla puolella olevalla kunnaalla, josta avara näköala aukenee katsojan silmien eteen yli Juudan vuorten ja ympäröivän seudun. Täältä voimme vielä selvästi nähdä osia Jerusalemista, kuten esim. Öljymäen, missä "taivaaseen astumisen tornin" huippu muistuttaa matkailijaa pyhän kaupungin läheisyydestä. Paikka on vähäinen kylä, missä on muutamia savihökkeliä, eikä se missään suhteessa eroa muista arabialaisista kylistä.
Vaikka se on vain kolmen tunnin matkalla Jerusalemista, pidetään hyvin todenmukaisena, että Jesuksen vanhemmat, palatessaan pääsiäisjuhlasta Jerusalemista 12:sta vuotiaan Jesuksen kanssa, jäivät tähän yöksi. Kerrotaan, että Juutalaiset tavallisesti matkoilla ollessaan, välttääksensä liiallista rasitusta, ensi päivänä kulkivat vain vähemmän osan matkasta. Sillä tavoin totuttiin vähitellen matkan vaikeuksiin ja vaivoihin. Ja vielä tänäkin päivänä noudatetaan päänsiallisesti samaa tapaa, josta matkailijalle on se suuri hyöty, ett'ei hän heti väsy eikä työlästy matkaan, joka näillä seuduin tuottaa useita vaikeuksia. Muistellessani jo mainittua kertomusta Vapahtajan aikaisimmasta nuoruudesta heräsi minussa uusia ajatuksia. Minusta oli kuin ihmeellinen pyhyys olisi levinnyt yli seudun, jota ijankaikkisen Jumalan ainokaisen Pojan pyhät jalat olivat kosketelleet. Olin hengessä näkevinäni tuon pojan, puhtaana ja pyhänä, matkalla vanhempiensa kanssa pyhään, suurista ja jaloista muistoista rikkaaseen kaupunkiin ja sieltä takasin. Tutkimukseni esineenä oli luonnollisesti Luuk. 2 luku, kun me hiljaa miettiväisinä ratsastimme ylös ja alas näitä kunnaita. Usein on matkustavilla vieläkin tapana viipyä El-Bireh'in kylässä yötä, erittäinkin jos on teltta mukana. Me olimme kuitenkin jo päättäneet viettää yömme eräässä toisessa paikassa, jonne oli kahden tunnin matka. Pelkäsimme näet ratsastuksen seuraavana päivänä liiaksi rasittavan, jos mieli pyrkiä aina Nablukseen saakka, kuten aikomuksemme oli. Riensimme sen vuoksi eteen päin kivisellä polulla, sillä alkoi jo hämärtää. Aurinko oli jo k:lo kuuden jälkeen laskeumaisillaan ja ratsastaminen pimeässä näillä seuduin ei ole ainoastaan vaarallista, vaan myöskin vaivaloisempaa kuin päivällä. Mahdolliset päällekarkaukset ja teitten kurjuus tekevät sen niin vaaralliseksi, eikä pimeässä ole helppo välttää teitten epätasaisuuksia, joka seikka suuresti enentää matkan vaivoja. Vasemmalle kädelle jäi Ramallah'in kylä, minne opas tahtoi meitä yöksi jäämään, uskotellen sen olevan meille paljon edullisempaa, kuin yön vieton Djifnassa, minne olimme päättäneet mennä. Ennen kuin pääsimme viimeksi mainittuun paikkaan, kuljimme vielä erään raamatussa mainitun muistorikkaan paikan Beth-Elin ohi, joka jäi vasemmalle puolen tietä. Kartassa ei tällä enää ole nimenä Beth-El, vaan Betin. Syyttä eivät ajatukseni hetkistä viihdy tapauksissa, mitkä niin läheisesti liittyvät tähän paikkaan, joka raamatussa on saanut hyvin etevän sijan. Betin eli Beth-El on sangen korkealla seudulla, jota useat laaksot ympäröivät. Kaikkialla rajoittavat näköalaa vuoret. Etelässä eivät ne kumminkaan ole korkeammat kuin, että Omar-moskean korkeudelta Jerusalemista voi nähdä paikan. Muinainen Beth-El on raunioina, muistuttaen meitä vain sen entisestä merkityksestä. Paikalla oli merkitystä entis-aikoina asemansa ja lähteittensä sekä senkin vuoksi, että Israelin esi-isät siellä usein oleskelivat. Pyhä raamattu todistaa selvästi, että uskonsankari Abraham siellä sangen usein kävi karjaansa juottamassa. Rehevät laaksot ja vesirikkaat lähteet olivat varmaankin houkutelleet suurta patriarkkaa siellä viipymään. Siellä, Herran huoneessa, hiljaisuudessa seurusteli hän varmaankin Jumalan kanssa. Todenmukaisesti Herra myöskin tässä paikassa ilmestyi hänelle ja vahvisti häntä uskossa, jossa hän yhä enemmän ja enemmän kehittyi ja tuli siten kaikkein sekä vanhan että uuden liiton uskovaisten isäksi.
Mutta erittäinkin patriarkka Jakobin historiasta on paikka tunnettu. Kun tämä mies, joka isältänsä Isakilta oli perinnöksi saanut lupauksen tulevasta Messiaksesta, oli tehnyt suuren synnin, puhunut valhetta ja pettänyt isänsä, ja hänen sen vuoksi täytyi paeta kodistansa veljensä Esaun vihaamana, vietti hän yönsä tässä paikassa, "kun aurinko oli laskenut." Unessa näki hän tikapuut, jotka ulottuivat maasta taivaaseen saakka; tikapuilla liikkuivat Jumalan enkelit ylös ja alas, Herra itse seisoi ylinnä ja sanoi: "Minä olen Herra, Abrahamin, sinun isäs, Jumala, ja Isakin Jumala: tämän maan, jonka päällä sinä makaat, annan minä sinulle ja sinun siemenelles. Ja sinun siemenes on oleva niin kuin maan tomu, ja sinun pitää leviämän länteen ja itään, pohjoiseen ja etelään päin. Ja sinussa ja sinun siemenessä pitää kaikki sukukunnat maan päällä siunatuiksi tuleman. Ja katso minä olen sinun kanssas, ja varjelen sinua, kuhunkas ikänä joudut ja saatan sinun jälleen tälle maalle; sillä en minä hyljää sinua siihen asti, että minä kaikki teen, mitä minä olen sinulle puhunut." Herättyänsä täytyi Jakobin tunnustaa: "Totisesti on Herra tässä paikassa, enkä minä sitä tiennyt." Äkillinen pelko valtasi hänet, herännyt omantunnon ääni soi hänen sydämmessään, tehdyn rikoksen paino tuntui nyt niin raskaalta ja hengessä näki hän Herran pyhyyden. Kaikki tuo saattoi hänet huudahtamaan: "Kuinka peljättävä on tämä paikka! ei tässä muu ole, kuin Jumalan huone ja taivaan ovi." Pois lähtiessään pyhitti hän kiven muistopatsaaksi ja kutsui sen paikan Beth-El'iksi. (1 Moos. 28.)
Enemmän kuin kolmekymmentä vuotta oli Jakob viettänyt vaiherikasta elämää, ennen kuin hän taas saapui samalle paikalle. Kun hän ensi kerran tuli sinne, oli hän yksinäinen pakolainen ja tunsi itsensä kaikkien hylkäämäksi, mutta toisella kerralla oli hänellä mukanansa vaimoja, lapsia, suuri joukko palvelijoita ja karjaa. Jumala oli täyttänyt lupauksensa, siunannut häntä runsaasti ja varjellut elämän vaikeuksissa. Täällä hautasi hän, kuten 1 Moos. 35 kertoo, Deboran, Rebekan imettäjän erään tammen alle, jonka hän kutsui "kyynelten taimeksi." Täälläkin ilmestyi Jumala ja antoi hänelle toistamiseen nimeksi Israel, täällä hän myöskin rakensi lupauksensa mukaan alttarin Jumalalle.
Vielä mainittakoon jotakin, joka välttämättä kuuluu kertomukseemme Beth-El'istä. Kuten tiedämme, jakaantui Salomon kuoleman jälkeen Jumalan omaisuuden kansa kahteen valtakuntaan: Juudan ja Israelin. Tämän jaon kautta sai Beth-El suuren merkityksen rajalinnoituksena molempien valtakuntien välillä. Sitä paitsi pidettiin sitä paikkaa pyhänä. Israelin kuningas, Jerobeam, rakensi sinne alttarin, valmisti kultaisen vasikan ja vietteli kansan uhraamaan tuolle epäjumalalle, vierottaen sen siten pois elävästä Jumalasta. Hän tahtoi estää kansaa menemästä Jerusalemiin uhraamaan Israelin liiton Jumalalle. Eräänä päivänä pani hän toimeen suuren uhrijuhlan Beth-El'in vasikan kunniaksi. Juuri kun Jerobeam seisoi alttarin vieressä, aikoen sytyttää uhria, tuli eräs Jumalan mies Juudasta. "Ja hän huusi alttaria vastaan Herran sanan kautta ja sanoi: alttari, alttari! Näin sanoo Herra: katso, Davidin huoneelle on syntyvä poika, Josia nimeltä: hän on uhraava sinun päälläs korkeuden pappia, jotka sinun päälläs suitsuttavat, ja on polttava ihmisen luita sinun päälläs. Ja hän antoi sinä päivänä ihmeen ja sanoi: Tämä on se ihme, jonka Herra on puhunut: katso, alttarin pitää halkeeman, ja tuhka, joka on sen päällä, pitää hajoitettaman." Kuningas vihastuen profeetan sanoista ojensi kätensä ja käski vangitsemaan hänet. Mutta ojennettu käsi kuivettui eikä hän sitä enää voinut vetää takasin. Jumalan tuomio oli kohdannut häntä, joka aikoi koskea Jumalan silmäterään. Se todisti liiton-Jumalan voimasta ja vanhurskaudesta. Ainoastaan Jumalan miehen rukousten kautta tuli käsi jälleen terveeksi. Se taas todisti liiton-Jumalan armosta ja laupeudesta. Alttarille ja tuhkalle kävi, kuten Jumalan mies oli ennustanut (1 Kun. 12:26-33. 13:1-6. 2 Kun. 23:15, 16, 20.) Itse linnoitus ja alttari ovat nyt raunioina ja eläimet käyvät siellä laitumella; kaikki muistuttaa jälkimaailmalle, kuinka ihmistyöt ovat katoovaisia. Ainoastaan se, mitä Herra tekee ja puhuu, pysyy ijankaikkisesti, ainoastaan Hänen teoillansa on ijankaikkisuuden luonto.
Jos vielä muistamme, että Israelin suuri profeetta Elia, josta vasta enemmän, viimeisellä matkallaan Jordanille (2 Kun. 2:23) kulki yli tuon korkean seudun, missä Beth-El sijaitsi, läpi sitä ympäröitsevien laaksojen, olemme mieleemme johdattaneet pääasiat siitä, mitä pyhä raamattu kertoo Beth-El'istä ja sen merkityksestä. Kulkiessaan noilla pyhillä seuduilla herää matkailijassa syvä tarve muistella tapahtumia, jotka ovat vaikuttaneet Jumalan kansan elämään. Sen kautta helpottuvat matkan vaikeudet ja katoomatoin kuva seuduista jääpi muistiin; Jumalan kaikkivalta, vanhurskaus ja laupeus vaikuttavat sen kautta niin valtavasti mielialaan, ettemme koskaan elämässä sitä unhota.
Äänettöminä riensimme eteen päin, jätimme Beth-Elin muistoineen suorittaaksemme sen päivän matkamäärän. Aurinko laskeutui ja iltarusko levitteli yli vuoriseudun punertavaa hohdettaan, joka loi esineisiin omituisen lumousvoiman. Lukemattomissa vivahduksissa vaihtelivat värit auringon viimeisten säteitten valaistessa vain korkeimpia paikkoja ympärillämme. Päivän loiste heikkoni heikkonemistaan, kunnes kuun ja tähtien kelmeä valo sen viimein voitti. Lopuksi valaisi tuona hiljaisena iltahetkenä vaan kuu polkuamme ja ympäristö näytti meistä niin ihmeellisen juhlalliselta ja omituiselta. Lukemattomat tähdet kirjailivat taivaankantta ja lisäsivät pilkkinällään seudun ihanuutta. Kuta lähemmäksi tulimme kylää, sitä tiheämmässä näkyi molemmin puolin kivistä tietä viljeltyjä peltoja ja puita, mikä seikka oli todistuksena asukasten uutteruudesta ja vireydestä. Ratsastaessamme alas vuoren rinnettä näimme kaukana siellä täällä valoja tuikkavan; siellä asui ihmisiä ja valmistivat luultavasti illallistaan päästäkseen sitten levolle. Pyhässä maassa asukkailla on, näet, tapana mennä aikaiseen levolle ja nousta varhain aamulla työhön. Lähellä kylää kuulimme vasemmalla puolella tietä pienen puron lorisevan, joka teki minuun kummallisen vaikutuksen tuona hiljaisena iltahetkenä. Mieleeni juohtui kotimaa kohisevine koskineen, lirisevine puroineen, joita matkustaja siellä kaikkialla kohtaa. Tultuamme ensimmäiseen asuntoon, joka oli harvinaisen suuri, meni opas sisään kysymään yösijaa, mutta se olikin autiona. Se kuului kauvempana kylässä olevaan luostariin, joka siellä omisti vieläkin suuremman rakennuksen. Suuntasimme matkamme sinne varmasti toivoen edes siellä saavamme suojaa yöksi, joka alkoi tuntua niin kostealta ja kolkolta. Ovathan luostarit niin hyvin Palestiinassa kuin muuallakin maailmassa yleensä tunnetut vieraanvaraisuudesta. Mutta turhaan pyysimme yösijaa, ei edes ovea avattu vieraille, ainoastaan eräs munkki eli palvelija avasi akkunan ja lausui äreästi muutamia meille käsittämättömiä sanoja. Vaikea on tietää syytä tällaiseen tylyyteen. Kenties vaikutti siihen se seikka, että me olimme protestantteja, mutta luostari oli katoolilainen. Opas ja mukari menivät kylään hakeakseen yösijaa muualla; me sillä välin istuimme luostarin portailla ihanassa kuutamossa ihmetellen tähtitaivasta. Yön viettäminen taivasalla ei tuntunutkaan niin kamalalta, kuten voisi luulla. Mieli, ajatus oli kiintynyt suurenmoiseen luontoon, joka meitä ympäröitsi. "Yksi yö taivasalla tuossa ihanassa luvatussa maassa, mitäpä se! Ottihan Mob kiven pään-alaisekseen ja nukkui rauhallisesti hätävaraisella vuoteellaan; Jumala ja Jumalan enkelit häntä suojelivat. Voipihan meillekin käydä samalla tavalla." Niin ajattelin ainakin minä, sydämmeni täytti pyhät ajatukset ja muistot. Ne pian keskeytti kumminkin oppaan tuttu ääni: hän oli saanut meille yösijan erään likellä asuvan arabialaisen luona. Tämä ystävällinen mies oli luvannut majoittaa meidät niin mukavasti kuin mahdollista. Seurasimme opasta ja pian olimme ensi kerran arabialaisessa tuvassa, joka eurooppalaiselle ja erittäinkin sivistyneelle sellaiselle näyttää hyvin omituiselta. Tutustaakseni lukijaa asuntoihin näissä kylissä, joihin matkailija itämailla joutuu, koetan antaa jonkinlaisen kuvauksen arabialaisen tuvasta. Siihen johti suuri ovi kartanon puolelta, missä oli kaikellaista likaa, joista ohi töin tuskin voi kulkea. Tuvassa oli kolme akkuna-aukkoa ilman lasia, sillä ne suljettiin yöksi ja päivälläkin, kun aurinko kovin paahtoi, puisilla luukuilla. Lattia oli savesta, kuten seinätkin ja katto, joka usein on kupulakinen tai tasanen. Mitään, jota huonekaluksi voisi kutsua, ei tuvassa ole, ei ainoata tuolia, ei sänkyä, sohvaa, pöytää eli muuta sellaista. Uunista ei tietysti voi olla puhettakaan, onhan se tarpeetoin tässä ilman-alassa, missä sadeaika korvaa talven. Lattialle levitetään tavallisesti olki- eli korsimatto, jonka päällä syödään ja levätään yö. Iltasilla valaistaan tupa jonkinlaisella öljylampulla tai kynttilällä, jos sellaista löytyy, monessa tapauksessa istutaan pimeässä, — ruvetaan nukkumaan, kun päivä on laskenut, päivän valjetessa noustaan ylös ja mennään työhön. Köyhemmillä on vain yksi tupa, minne paitsi ihmistä myöskin eläimet ja välttämättömät tarviskalut sijoitetaan. Rikkaammilla on vähintäinkin kaksi tupaa, toisessa asuu talonväki, toisessa palvelijat (orjat), eläimet y.m. Meidän yömajassamme, jonka omisti eräs rikkaampi mies, oli kaksi tupaa, joista parempi annettiin meidän käytettäväksemme. Paitsi tavallista olki- eli ruohomattoa toi emäntä tupaan suuren joukon kauniita tyynyjä ja useita patjoja ja peitteitä, tehdäksensä olomme niin mukavaksi kuin mahdollista. Kaikki todisti omistajan varallisuutta. Hyvästi olisimmekin toimeen tulleet, kun vain turkkilaisten, arabialaisten ja muitten itämaalaisten tavoin olisimme oppineet istumaan jalat ristissä alla tai maan asukasten tavoin tottuneet noihin monenlaisiin veren-imijöihin, jotka nyt verrattomalla raatelemishalulla, kävivät kimppuumme. Mutta näissä suhteissa puuttui meiltä vielä alkuperusteetkin, jonka vuoksi yömajamme mukavuuden kannalta katsoen ei ollut liioin kehuttava. Istuimiksi asetimme useampia tyynyjä päällekkäin ja koetimme sillä tavoin toimeen tulla, kunnes veren-imijät alkoivat ilmoittaa läsnäoloansa. Illallisen söimme lattialla, ja mukana olevalla veitsellä ja kahvelilla koetimme sitä saada suuhumme niin sievästi kuin mahdollista. Maan asukkaat käyttävät siihen tarkoitukseen tavallisesti sormiansa ja tekevät he sen varmaankin yhtä taitavasti, kuin me syömme veitsellä ja kahvelilla. Isäntä ja emäntä katselivat käytöstämme hämmästyneinä, kenties surkutellen taitamattomuuttamme; luultavasti ei heillä usein ollut sellaisia vieraita. Muitten sivistyneitten ihmisten tavoin pitivät he velvollisuutenaan istua kanssamme tuntikaudet. Otsallaan oli emännällä jonkinlainen diadeemi (pääside), johon kuului kaikellaisia koristeita, ja rinnoillaan kantoi hän joukon erilaisia kauniita esineitä. Tämäkin vahvisti meidän luuloamme, että he olivat hyvin varakkaita ja että me vierailimme kylän rikkainten ja enin sivistyneitten ihmisten luona. Emmekä tässä luulossamme ollenkaan pettyneet, kuten jälkeen päin saimme kuulla. Kun tarjosin isännälle ja emännälle tupakkaa, oli ystävyyden liitto solmittu heidän ja kutsumattomien vierasten välillä. Todistukseksi siitä kannettiin sisään vielä useampia tyynyjä, peitteitä ja patjoja, tahdottiin tehdä yön viettoa vielä mukavammaksi. Mutta silloinpa lisääntyi myöskin veren-imijöitten luku ja pian olimme kokonaan heidän vallassaan. Sillä aikaa kantoi mukari sisään kaikki matkavehkeet, satulat y.m. hevoset jätti hän kuitenkin ulkopuolelle. — Jonkun aikaa tulkin avulla keskusteltuamme kohteliaan talonväen kanssa, jonka vilkasta huomiota ja osan-ottoa meidän oli onnistunut herättää, aloimme valmistautua levolle tuolle pehmoiselle, patjoista, peitteistä ja tyynyistä rikkaalle vuoteelle. Ensiksi ripotimme kumminkin vuoteellemme hyönteismyrkkyä, jota ystäväni R. oli runsaasti ottanut mukaansa. Tällä keinolla taisteli ystäväni R. matkalla aina väsymättä veren-imijöitä vastaan. Kaikesta huolimatta eivät hyönteiset kumminkaan suoneet rauhaa ratsastuksesta ja vaivoista väsyneille ruumiillemme. Noin puoleksi tunniksi poistuivat ne luotamme, peljäten myrkkyä, jota olimme ympärillemme sirotelleet, mutta pianpa ne siihenkin tottuivat ja nyt ei auttanut muu kuin turha taistelu noita vihollisia vastaan, jotka eivät pitkään aikaan suoneet meille vähääkään rauhaa. Viimein väsymys sai voiton ja me nukuimme hetkiseksi, mutta jo aikaisin, ennen kuin aurinko säteillään ehti valaista seutua, heräsimme rientääksemme taas kohti uusia kohtaloita, näkemään uusia, tuntemattomia seutuja, jolloin uudet tapahtumat, uudet muistot herättävät uusia ajatuksia ja tunteita.
Herättyäni juohtui mieleeni, että olihan nyt toukokuun 1 päivä. Heti olin ajatuksissani kotona, mistä en vielä ollut tietoja saanut. Kuinka erilaisissa olosuhteissa olinkaan nyt kuin kotimaassani tänä päivänä. Siellä vaelsivat ylioppilaat valkoiset lakit päässä Alppilaan tai Kaisaniemeen. Oli kuin ylioppilaslaulu olisi soinut korvissani; olin näkevinäni tuon ihmispaljouden: siinä varmaankin monta tuttavaani, jotka nyt seuraten nnorisojoukkoa, vaelsivat tervehtimään kevättä, sanomaan kesää tervetulleeksi. Mutta — ei ollut aikaa heittäytyä näiden mielikuvitusten valtaan; meillä oli suoritettavana vähintäinkin 8 tunnin matka, jos mieli saapua seuraavaan lepopaikkaan. Oli sen vuoksi välttämätöntä lähteä tielle niin aikaiseen kuin mahdollista. Lähteissämme vahvistimme voimiamme kahdella kupilla kakaota ja kahdella keittämättömällä munalla. Ennen kello viittä olimme jo satulalla. Ihana ja viileä aamu-ilma virkisti meitä suuresti ja olimme iloisella mielellä. Lauloimme lauluja Jumalan kunniaksi, kiittäen häntä siitä, että niin ihmeellisesti oli meitä eteen päin auttanut. Puolen tunnin perästä saavuimme erääseen kylään, nimellä Yebrud. Ulkopuolella sitä oli hautauspaikka, jossa kasvoi ääretön joukko valkoisia lempikukkia. Opas kertoi asukasten näillä kukilla ja niiden mehulla parantavan silmätauteja. Kuta edemmäksi tulimme, sitä rikkaammalta näytti kasvullisuus. Kaikkialla oli viljeltyjä ketoja ja kaikenlaisia ihania puita. Kaikki teki meihin erittäin miellyttävän vaikutuksen. Tähän asti olimme matkustaneet läpi kolkkojen, viljattomien, metsättömien seutujen, nyt oli luonto ympärillämme ikään kuin kokonaan muuttunut. Nyt voimme ihmetellä laaksoja, joissa kasvoi toisissa öljy, toisissa viikunapuita. Kaikkialla nautti silmä vihannasta, ihanasta luonnosta. Tie oli tosin monin paikoin kivistä ja epätasaista, usein saimme kulkea jalkaisin ja taluttaa hevosiamme. Kuta pohjoisemmaksi tulimme, sitä rehevämpänä esiintyi kasvullisuus, sitä vihannampana luonto. Täällähän juuri oli raja muinaiselle Efraimin sukukunnalle, josta sanottiin: "Josef on hedelmällisen puun oksa, tuore hedelmäpuu lähteen tykönä, jonka oksat nousevat yli muurin. On kuitenkin hänen joutsensa vahvana pysyvä ja nopsat hänen käsivartensa. Kaikkein väkevimmän kädestä Jakobista, häneltä, Israelin paimenelta ja kalliolta, siis Jumalalta, joka sinua on auttava, siltä kaikkivaltiaalta, joka sinua on siunaava, tulkoon sinulle taivaan siunaus ylhäältä ja syvyyden siunaus alhaalta, kuin myös nisäin ja kohtuin siunaus. Sinun isäs siunaukset olkoot minun isäni siunauksia voimallisemmat: ne ylettykööt hamaan ijäisten kukkulain ihanuuteen; ne tulkoot Josefin pään yli, Nasirin päälaelle veljeksistä." (1 Moos. 49:22, 24-26). Tuo siunaus ei ole vieläkään täydellisesti hävinnyt, vaan ilmestyy se siellä täällä, joskin kirouksen tuomio vuosisatoja on ikeellään sortanut hänen jälkeläisiänsä, joka sai siunauksen.
Sen jälkeen herätti huomiotamme tuo n.k. "ryövärien lähde" (Ain Haramîje), eräs kallioon hakattu lähde vasemmalla puolen tietä. Me pysähytimme hevosemme, sillä ystäväni R. tahtoi maistaa lähteen vettä, jota hän sitten kehuikin erittäin raittiiksi ja hyvänmakuiseksi. Se, joka ei ole matkustanut näillä seuduin, voipi tuskin mielessään kuvailla, kuinka suloisten vaikutusten alaisena retkeilijä on noina raittiina aamuhetkinä, jolloin ilma on viileänä vielä eikä aurinko ole noussut niin korkealle, että sen säteet tekisivät kuumuuden sietämättömäksi ja rasittavaksi. Joka laaksossa on kätkeyneenä vähäinen maailma. Oi jos ihminen voisi johtaa mieleensä kaikki muinaiset tapahtumat noissa laaksoissa, jos saisi tietää kaiken, mitä on puhuttu noitten lähteitten vieressä, missä omaisuuden kansan jäsenet kauvan, hyvin kauvan sitten juottivat karjaansa! Kaikkialla tarjoovat suuret puut viileää varjoansa väsyneelle matkustajalle, ne ovat kuin ystäviä, joiden vieraanvaraisuuden myöhään unhottaa. Suuret tutut nimet raamatusta juohtuvat mieleen, sellaiset kuin Samuel, Debora, Elia y.m. ja heidän elämäntyönsä esiintyy elävänä etehemme. Ne ovat nimiä, jotka maailma mielellään tahtoo unhottaa, mutta elämäntyöt, joihin ne kuuluvat, ovat Jumalan armontaloudessa paljosisältöisiä.