Kappaleen matkaa edempänä sijaitsee muinainen Silo, jota nykyään kutsutaan Selun'iksi. Se on oikealla puolen tiestä, siis itään päin. Matkustajilla on usein tapana poiketa tähän paikkaan, mutta meistä ei siihen ollut mitään syytä. Sillä voimmehan me muutenkin muistella tämän paikan merkitystä. Se oli aikoinaan Efraim'in sukukunnan hallussa ja oli liiton arkilla ensin paikkansa siellä. Sodassa filistealaisia vastaan sen kumminkin tästä säilöpaikasta anastivat pakanain voittoisat laumat. Todistuksen majassa, joka Josuan ajoista Eli'n aikaan asti oli täällä Silossa, jakoivat Israelin lapset luvatun maan arvalla eri heimokuntien kesken (Jos. 18). Tässä kaupungissa eleli myös pappi Eli, joka kuullessaan, että Jumalan arkki oli ryöstetty ja hänen molemmat poikansa tapetut, lankesi maahan taakse päin istuimelta ja kuoli (1 Sam. 4). Silon temppeliin vei hurskas kansa pienokaisen äskensyntyneen poikansa Samuelin, pyhittääksensä tämän kaikeksi elin-ajaksi Herralle, joka oli lahjoittanut hänelle lapsen, jota hän niin sydämmellisesti oli rukoillut. Hurskaasta, yksinkertaisesta lapsen sydämmestä lähti tuo hänen rukouksensa, jota vieläkin voimme pitää mallirukouksena (1 Sam. 1, 2). Kun valtakunta jaettiin kahteen osaan, tuli ilo kuulumaan Israelin valtakuntaan (1 Kun. 11:29; 14:2). Se sijaitsee jotenkin ylhäällä vuoriseudussa, mutta ei sanota paikan olevan erittäin kauniin. Muuten onkin se nykyään vaan pieni, vähäpätöinen kylä, jossa asuu arabialaisia ja beduiineja.
Ratsastettuamme herkeämättä neljä tuntia, pysähdyimme tien vieressä olevaan vähäiseen kylään, nimeltä Lubban, jossa oli rikasvetinen lähde. Kuumuus ja ratsastus olivat saattaneet hevoisemme aika janoisiksi niin, että ripein askelin syöksyivät lähteelle. Dragomaanimme huomautti, että kylässä matkustajat tavallisesti viipyvät aterioimassa; tätä varten olikin siellä varpukatolla varustettu pieni vaja, jonka lattialla olkimatto oli levitettynä, mitä ei koskaan saa puuttua. Mekin levitimme lattialle matkapeitteemme ja panimme matkatyynyjä pään-alaiseksi nauttiaksemme hetken lepoa, joka olisi ollut hyvinkin tarpeellista tuon rasittavan ratsastuksen jälkeen, johon emme edes olleet vielä oikein tottuneet. Huone olisi ollut hyvinkin sopiva tuohon tarkoitukseen, koska siellä vallitsi miellyttävä viileys; mutta lukemattomat kärpäset, jotka siihen vuoden-aikaan ovat oikeana maanvaivana niillä seuduin, tekivät nukkumisen mahdottomaksi. Ruoka maittoi hyvinkin, vaikk'eivät laitokset täälläkään olleet suurenmoisia eivätkä vaihtelevia. Pysyväisenä ruokalajina matkallamme olivat munat; joskus saimme sentään ostaa kanan tai kyyhkyläisen; ei siis juuri ruokalajia vaihdeltu. Heti k:lo 11 jälkeen suoriuduimme taasen matkalle. Kulku kävi suoraan muinaista Sikem'iä, nykyistä Nablusta kohti. Tien laadusta en voi muuta sanoa kuin, että se on väliin hyvää ja väliin hyvinkin huonoa. Mutta kaikkialla huomaa kasvullisuuden enenevän ja kylienkin luvun kasvavan todistukseksi, että maanlaatu on näillä seuduin parempaa. Kuta enemmän kello lähestyi kahtatoista, sitä sietämättömämmäksi kävi kuumuus. Niin helteisessä ilmassa emme olleet tähän saakka olleetkaan. Päässämme oli Jerusalemista ostettu korkkihattu, mutta sittenkin tuntui kärsimättömän lämpöseltä; tuskanhiki vieri otsalta. Oli vaikeata, mahdotontakin suojata itseään auringon säteiltä, jotka tunkeutuivat polttavina läpi kaiken. Eivät puutkaan voineet suoda meille varjoa, sillä aurinko oli korkeimmillaan ja sen säteet lankesivat melkein pystysuoraan päällemme. Olimme sitä paitse jotenkin lavealla kentällä, jossa ei siis juuri monta puuta ollutkaan. Etäällä näkyi kylä, jonne kulkuamme suuntasimme. Aluksi luulin sen olevan mahdollisesti määräpaikkamme, koska korkea vuori, jonka otaksuin olevan Garizim, näytti olevan aivan kylän vieressä. Luulossani erehdyin suuresti; raskaan matkamme perille emme vielä isoon aikaan tosiaan voineet päästä. Lisäksi vaivasi minua kovasti jano, joka näin kuumassa ilman-alassa on vaikeimpia tuskia, joiden rasitettavaksi ihminen voi joutua. Tulin taasen ajatelleeksi Vapahtajan sanoja: "Kuka ikänä juottaa yhden näistä vähimmistä kylmällä vesipikarilla ainoastaan, opetuslapsen nimellä, totisesti sanon minä teille, ei hänen pidä palkata oleman." Eikä meitä ainoastaan janottanut vaan alkoi hirveästi väsyttääkin; jäsenetkin kävivät niin aroiksi, että jo alkoi tuntua ratsastaminen taakalta, vieläpä sietämättömältä taakalta. Useampia kertoja kysyin dragomaanilta, emmekö jo pian saavu edes Jakob'in kaivolle, jonka tiesin olevan vaan hiukan matkaa Nabluksesta. "Pian, pian", kuului aina vastaukseksi, mutta tämä "pian" kesti minusta liian kauan.
Olimme jo sen korkean vuoren juurella, jonka etäältä olimme nähneet, ja dragomaani ilmoitti sen olevan Garizim. Kaksi tietä oli valittavanamme tullaksemme kaupunkiin: toinen kulkee suoraan vuoren yli, toinen taas sen vieritse Jakobin kaivon ohi ja on vähän pitempi edellistä. Luonnollisesti valitsimme jälkimmäisen, koska halusimme nähdä tuon merkillisen kaivon, vähän huoahtaa sen vierellä ja virkistykseksi juoda sen "eloisaa vettä." Mieleemme ja sydämmeemme oli syvästi painuneena tuo kaunis ja opettavainen kertomus Jesuksen keskustelusta Samarian vaimon kanssa Jakob'in kaivolla. Kertomus tuosta heidän kohtauksestaan on ihanimpia evankeelisessa historiassa. Kaivolle kulkiessamme palautinkin muistiini tämän kertomuksen eri kohdat. Varmaankin oli Herra Jesus kulkenut opetuslapsinensa juuri samaa tietä, jota me nyt tulimme, kun hän aikoi Judeasta Galileaan. Saman lavean, polttavan lakeuden poikki, jonka juuri olimme jättäneet, oli hän tullut päivän kuumimpana aikana, nim. k:lo 12, koska sanotaan, että hän "liki kuudetta hetkeä" tuli Jakobin kaivolle. Matkasta väsyneenä istahti hän levähtämään tuon vilvastuttavan, eloisan veden luo. Sillä välin käväsivät opetuslapset läheisessä kaupungissa ostamassa ruokaa. Kun he olivat poissa ja Jesus istui siellä yksinänsä, tuli eräs Samarian vaimo vettä ammentamaan. Jesus alkoi puhella hänen kanssaan. Väsymyksestä välittämättä oli ihmiskunnan Vapahtaja nyt, kuten aina, kun tilaisuus tarjoutui, valmis johtamaan syntisraukkoja autuuden tietoon, antamaan heille ijankaikkisen elämän vettä. "Anna minun juodakseni", sanoi Jesus vaimolle. Mutta vaimopa ei heti täytäkään hänen pyyntöänsä, vaan viitaten siihen vihamielisyyteen, joka vallitsi juutalaisten ja samarialaisten välillä, ja siihen ylenkatseeseen, jolla edelliset kohtelivat jälkimmäisiä, lausui: "Kuinka sinä minulta juoda tahdot, joka olet juutalainen, ja minä olen samarialainen?" Jesus, joka rajattomasti rakastaa ihmisraukkoja, tarjoo nyt vaimolle, joka ei tahdo antaa hänelle edes Jakobin kaivon vettä juoda, elämän vettä s.o. Jumalan armahtavaa armoa, joka yksin sammuttaa sielumme ijankaikkisuuden-janon. Ennen kuin vaimo kumminkin voi tätä vettä juoda, täytyy hänen tuntea janoavansa, tuntea hengellistä janoa. Tätä herättää Jesus paljastamalla hänelle hänen syntinsä ja syvän lankeemuksensa. Hän tuo salatun asian päivän valoon ja osottaa olevansa profeetta, joka voi nähdä peitetytkin synnit. Tämä seikka sekä Vapahtajan puhe tuosta merkillisestä vedestä, joka sammuttaa janon ijankaikkisesti, saivat vaimon vakuutetuksi siitä, että hän oli tekemisissä profeetan kanssa; sen tähden sanookin hän: "Herra, minä näen, että sinä olet profeetta." Ja tämän keksittyään alkaa hän kysellä Jesukselta ylevämpiä asioita; tuo salassa, sydämmen syvyydessä uinaileva tarve oli herännyt. Ijankaikkisuuden jano polttaa tätäkin synnin ja hengellisen li'an syvälti haavoittamaa ja tahraamaa sydäntä. Vaimo alkaa puhua rukouksesta, jumalanpalveluksesta, jonka suhteen hän oli erhetyksessä, josta ainoastaan Hän voi päästää, joka oli taivaasta tullut ilmoittamaan Isän pyhää neuvoa ja tahtoa meidän autuudestamme. Hyvä, että hän kääntyi luottaen Jesuksen puoleen, sillä ainoastaan siten voi hän saada vastauksen ja selvikettä syntisille muuten selviämättömiin, tajuamattomiin kysymyksiin. "Meidän isämme ovat tällä vuorella (Garizim'illa) kumartaneet ja rukoilleet, ja te sanotte: Jerusalemissa on se sija, jossa pitää rukoiltaman." Tällä tavoin esittää hän suoraan, mitä tietää Jumalan palveluksesta, päästäkseen selvemmälle ja saadakseen enemmän tietoja tästä tärkeästä kysymyksestä. Hän saakin. Jesus sanoo: "Vaimo, usko minua: se aika tulee, ettette tällä vuorella ettekä Jerusalemissa Isää rukoile. Ette tiedä, mitä te rukoilette, mutta me tiedämme, mitä me rukoilemme; sillä autuus on juutalaisista. Mutta hetki tulee, ja jo nyt on, että totiset rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa; sillä Isä tahtoo myös senkaltaisia, jotka häntä rukoilevat. Jumala on henki, ja jotka häntä rukoilevat, niiden pitää hengessä ja totuudessa häntä rukoileman." Näiden yksinkertaisen ja samalla syvämielisten sanojen johdosta vastaa vaimo "Minä tiedän, että Messias on tuleva, joka kutsutaan Kristus: koska se tulee, niin hän ilmoittaa meille kaikki." Hän tietää siis Messiaksestakin, ja näistä sanoista kentiesi voimme huomata hänen aavistaneen, että mies, jonka kanssa hän puheli, oli juuri tuo Messias, jolta hän odotti tietoja kaikesta, mikä vielä oli salattua ja peitettyä. Samoin kuin salama, joka äkkiarvaamatta kirkastaa synkän pilvitaivaan, paljastaa valollaan esineet, selkenee hänellekin totuus, kun Jesus sanoo: "Minä olen se, joka sinun kanssas puhun." Mutta nyt, kun opetuslapset palasivat kaupungista ruokavaroineen, ei vaimolla enää ollut aikaa viipyä. Hän jätti vesiastiansa ja kiiruhti kaupunkiin levittämään tietoa tuosta merkillisestä miehestä, jonka hän oli tavannut kaivolla. "Tulkaat katsomaan sitä ihmistä, joka minulle sanoi kaikki, mitä minä tehnyt olen: olleeko hän Kristus?" Suuri joukko kaupunkilaisia noudattikin hänen kehoitustaan ja läksivät katsomaan. Ihmisjoukkoja toisensa perästä kiiruhti Jakobin kaivolle; he eivät menneet kumminkaan juomaan sitä vettä, joka ainoastaan hetkeksi sammuttaa janon, vaan elämän vettä, jota oli niissä sanoissa, jotka tulvivat tuon lähteen luona istuvan miehen suusta. He löysivät lähteen, josta todella eloisaa, oikeata elämän vettä pulppusi. Vielä hämärtäessä istui Jesus kaivolla tuo kuunteleva joukko ympärillään. Jäipä hän pyynnöstä kahdeksikin päiväksi heidän kaupunkiinsa täyttämään Isän tahtoa, joka oli hänet lähettänyt. Ja useat uskoivat häneen vaimon puheen tähden; mutta vielä useammat sen tähden, että he itse kuulivat ja tiesivät, että hän oli totisesti Kristus, maailman Vapahtaja. — Sydän ja ajatukset näihin tapahtumiin suunnattuina me saavuimme perin väsyneinä ja janoisina tuolle kaipaamallemme kaivolle, josta toivoimme virkistäytyvämme. Toivo petti kumminkin kokonaan, sillä, vaikka kaivo oli 25 metriä (84 jalkaa) syvä, ei siinä kumminkaan ollut vettä. Lähellä sitä tapasimme erään fransiskaani-munkin, joka ystävällisesti tarjoutui opastamaan meitä kaivolle, joka on muutamia askelia tiestä, heti vuoren jyrkänteen alapuolella. Tämä ystävällisyys näytti lähtevän toivosta saada meiltä vähän rahaa palkkioksi. Kaivon yli on rakennettu kurjannäköinen, rikkinäinen pieni kivirakennus, joka kentiesi on aikoinaan ollut jollekulle pyhimykselle pyhitetty.
Kaivo itse on syvemmällä rakennuksen alla. Ystäväni R. astui heti munkin avulla alas, toivoen saavansa sieltä vettä, ja olin minäkin juuri aikeissa ryhtyä tähän vaivaloiseen yritykseen; mutta kun huomasin, ett'ei vettä ollut lainkaan saatavissa, luovuin aikeestani, koska muutenkin voin selvästi nähdä kaivon ympyriäisen aukon. Muutamia pikku kiviä pudottelimme sinne saadaksemme tietää, oliko se syvä. Ja omasta kokemuksestani voin todistaa, että se tosiaan, kuten vaimokin Jesukselle sanoi, on hyvin syvä, koska viipyi useita silmänräpäyksiä, ennen, kuin kuulimme pudottamamme kiven paiskahtavan pohjaa vasten, joka tuntui olevan lujaa kalliota. Heti kaivon ulkopuolella näkee oikealla puolen laveita vainioita, joiden takana voi erottaa kaksi kylää, joista toinen lienee muinainen Sikar, nykyinen Askar, josta äskettäin mainitsemamme vaimo oli tullut kaivolle vettä noutamaan. Katsellessani näitä kenttiä, joilla nytkin hiljaisen tuulen tuudittama vilja kypsyi leikattavaksi, muistui ehdottomasti mieleeni, että nämät varmaankin olivat ne vainiot, joilla kypsynyt vilja odotti leikkaajia silloin, kun Vapahtaja puhui tässä opetuslapsilleen ja vaimolle. Kenttä muistuttaa myös sitä tapausta, kun Jakob'in pojat paimensivat laumaansa ja myivät veljensä Josef'in, joka sittemmin oleskeli Egyptissä (1 Moos. 37:12-36).
Olimme siis pettyneet odottaessamme saavamme virkistävää vettä. Janon ja ylellisen ponnistuksen väsyttäminä käännyimme lähintä kaupunkia kohti, joka oli noin 1/2 tunnin matkan päässä. Emme enää viivytelleet tarkemmin katsellaksemme Josef'in hautaa, joka on muutaman minuutin matkan päässä pohjoiseen Jakob'in kaivosta. Se on vähäinen neliskulmainen valkeaksi sivuttu rakennus, joka muistuttaa muhammettilaista rakennustapaa. Todennäköistä on ja niin oletetaankin, että tämä on sama paikka, johon Josefin, Jakobin pojan, luut asetettiin, kun Israelin lapset olivat tuoneet ne Egyptistä luvattuun maahan. Kuolinvuoteellaan antoi, näet, Josef Israelin lapsille käskyn: "Jumala on totisesti teitä etsivä, viekäät pois minun luuni täältä" (Moos. 50:25). "Ja Josefin luut, jotka Israelin lapset olivat tuoneet Egyptistä, hautasivat he Sikemiin, siihen pellon kappaleeseen, kuin Jakob osti Hemorin, Sikemin isän, lapsilta sadalla penningillä. Ja se tuli Josefin lasten perinnöksi" (Jos. 24:32).
Kaupunkiin matkustaessa jää Garizim'in vuori vasemmalle ja Ebal-vuori oikealle. Kaupunki, jonka nykyinen nimi on Nablus, muinoin oli se Sikem, sijaitsee näiden korkeiden vuorien välillä vesirikkaassa ja hedelmällisessä laaksossa, jossa joka suunnalla on puu- ja hedelmätarhoja silmää viehättämässä. Kun ratsastimme kaupunkiin, kuljimme ensin ohi erään sotilaskasarmin, jonka vieressä ulkopuolella on rikasvetinen lähde. Aioimme ensin kulkea kasarmin puolelta lähdettä, mutta eräs sotilashenkilö tuli uhkaavin liikkein käskemään meitä ajamaan toista tietä kaupunkiin. Kaupunkiin tulijaan tekevät nuo rehevät öljy-, viikuna-, ja oranssipuutarhat, jotka seppeleen tavoin ympäröivät sitä, oikein hurmaavan vaikutuksen. Joka taholla näkee moskeoita kupukattoineen ja minareetteineen. Moskeoita lienee luvultaan 5. Kaupungin asukasluku nousnee noin 13-14 tuhanteen, joiden joukossa on muutamia satoja kristittyjä ja noin 150 samarialaista, jotka ovat jäännöksiä siitä kansasta, joka jo muinoin asui tässä pyhän maan osassa. Muut asujamet ovat muhammettilaisia; löytyypä joitakuita juutalaisiakin. Kaupunki on myös erään pashan asuntopaikkana. Villakauppansa ja silkkitehtaidensa tähden on Nabluksella suuri merkitys: lähinnä Jerusalemia on se maan sisäosassa olevista tärkein. Vilkkaan kaupan sekä viljavien ja vesirikkaiden lähiseutujen avulla ovat sen asujamet päässeet oikein hyvään varallisuustilaan. Näytti ainakin siltä, kuin köyhyys ei täällä olisi ollut niin silmiinpistävä, kuin monella muulla seudulla. Kokonaista kaksikymmentä lähdettä sanottiin löytyvän kaupungin alueella ja porinaa kuuluikin joka taholta, minne vain kääntyi. Asukkaiden ei siis tarvitse koota sadevettä säiliöihin, kuten Judeassa. Ratsastaessamme englantilaiseen lähetyshuoneistoon, jonne Jerusalemissa tapaamamme saksalainen lähetyssaarnaaja F. oli kutsunut meitä asumaan, kuljimme ohi hautausmaan, joka sijaitsi kaupungin luoteisessa laidassa. Tämä muistutti meille siitä levosta, johon ne ovat tulleet, jotka ovat Herrassa nukkuneet. Puitten ja yrttitarhain viehättävä tuoksu muistutti elosta ja kukoistuksesta tässä elämässä ja nuo meluavat, reuhaavat ihmisjoukot taasen, jotka karsain silmin katselivat meitä, siitä levottomuudesta, joka vallitsee tässä maailmassa. Tuntui tosiaan oikein suloiselta astua lähetyshuoneeseen, jonka yksikerroksisessa kivirakennuksessa täkäläisellä seurakunnalla on kirkkonsakin. Huoneiden sisustus oli yksinkertainen, mutta kauneuden aistia osottava. Saimme taasen nähdä pöytiä, tuolia, sohvia ja sänkyjä, niin kuin sivistyneessä Euroopassa. Täällähän olimme saavat rauhassa levätä seuraavana yönä. O, mikä ero edellisen yösijamme ja tämän välillä! Ehdottomasti tulimme tehneeksi vertauksia, vaikka se olikin aivan tarpeetonta. Lähetyssaarnaajan rouva, jolle meillä oli mukanamme kirje hänen mieheltään, joka oli vielä jäänyt Jerusalemiin, otti meidät vastaan oikein harvinaisen ystävällisesti, eikä hän ainoastaan sanoin osottanut ystävällisyyttään, vaan myöskin työssä ja toimessa. Hän tunsi hyvin sikäläiset olosuhteet, vuosikymmeniä kun oli jo elänyt niissä, ja arvasi heti, että jano ja väsymys rasitti meitä. Sen tähden valmisti hän paikalla kylmästä vedestä, sokerista ja sitruunamehusta suloista limonaadia ja tekipä heti vuoteenkin, johon saimme asettua lepäämään. Kaikki sujui häneltä hiljaan ja tyynesti, mutta kumminkin huolekkaasti. Hän osottautui tosikristityksi, joka on tottunut palvelemaan muita Herransa tähden.
Hetkisen levähdettyämme lähdimme tarkemmin katselemaan kaupunkia ja sen ympäristöä. Itse kaupungissa ei ole juuri mitään huomattavaa: rakennukset ovat kivestä, kadut ahtaita ja likaisia, kuten tavallista itämailla. Kaikesta huomaa, että runsaasti on sillä jo ikää. Kerta kävellessämme kaupungilla, poikkesimme basaariinkin, joka yleensä on itämaalaisille lempipaikka, mutta Nabluksessa ei kumminkaan ollut suuressa arvossa. Jotenkin kevyesti puettu lapsijoukko ympärillämme pysähdyimme erään basaarissa olevan lähteen reunalle, jossa oli runsaasti vettä. Meidän siinä seisoessamme ammensi lähteestä eräs mies vettä nahkasäkkiinsä, sitte tuli toinen, joka kaikkien nähtävissä otti kylvyn ammeessa, vähintäkään välittämättä katselijalaumasta, joka seisoi lähteen vierellä. Kaikki näytti käyvän aivan luonnollisesti: samaa vettä, jota käytettiin ammeessa huuhtelemaan lian ruumiista, samaa vettä vietiin nahkasäkeissä kotiin juomavedeksi. Puhtaudesta ei täällä näytetty muutenkaan juuri suurta huolta pitävän.
Kaupungin ympäristö herättää eloon paljon muistoja muinaisilta ajoilta ja tekee pysyväisen vaikutuksen matkustajaan. Garizim'in ja Ebal'in vuoret kohoavat jyrkästi taivasta kohti kaupungin molemmin puolin. Molempien nimet pakottavat jokaisen ehdottomasti ajattelemaan aikoja sitten vierineitä tapauksia. Samassa laaksossa, näet, jossa nykyinen Nablus on, sijaitsi muinoin Sikem'in kaupunki. Luokaamme hetkeksi katseemme kaupungin muinaisuuteen, ennen kuin jätämme sen. Raamattu antaa siitä ihmeen selvän kuvan. Paikan historia ulottuu Abraham'in, tuon suuren uskonsankarin, aikoihin saakka. Herran käskystä oli tämä jättänyt Mesopotamian lähteäksensä sille maalle, jonka Herra oli hänelle osottava. Hän vaelsikin "hamaan Sikem'in paikkakuntaan, Moren lakeuteen asti" (1 Moos. 12:6). Siellä näkyi Herra Abraham'ille ja antoi hänelle merkillisen lupauksen: "Sinun siemenelles annan minä tämän maan." Tämän ilmestyksen johdosta rakensi Abraham alttarinkin Herralle.
Sittemmin mainitaan Sikem'iä pyhässä historiassa, kun kerrotaan, että patriarkka Jakob palatessaan maanpaosta Mesopotamiasta "tuli rauhoitettuna siihen kaupungin Sikem, joka on Kanaan maalla, ja sijoitti itsensä kaupungin kohdalle." Hänkin "rakensi sinne alttarin ja rukoili väkevätä Israelin Jumalan nimeä" (1 Moos. 33:18, 20.)
Tärkein tapahtuma Sikem'in historiassa on epäilemättä kumminkin se, josta kerrotaan Moos. 27 ja Josuan kirjan 8:30-34. Edellisessä paikassa kerrotaan, kuinka Herra Mooseksen välityksellä käski, että Israelin kansa, mentyään Jordan'in ylitse pyhään maahan, kokoontuisi juuri tähän laaksoon, ja että puolet sukukunnista nousisi Garizim'in vuorelle ja toinen puoli Ebal'ille. Näillä vuorilla seisoen saisivat he kuulla Herran käskyt ja kiellot ja vahvistaa ne sanoen: amen. Jälkimmäisessä raamatunkohdassa mainitaan, että "Josua rakensi Herralle, Israelin Jumalalle, alttarin Ebalin vuorella, niin kuin Mooses, Herran palvelija, Israelin lapsille käskenyt oli, niin kuin Mooseksen lakikirjassa kirjoitettu on. Ja he uhrasivat Herralle sen päällä polttouhria ja kiitos-uhria. Ja hän kirjoitti siellä kiviin sen lain muodon, jonka Mooses Israelin lapsille kirjoittanut oli. Ja koko Israel heidän vanhempainsa, päämiestensä ja tuomareinsa kanssa seisoivat molemmilta puolin arkin tykönä pappein Leviitain edessä, jotka kantoivat Herran liiton arkkia, niin muukalaiset kuin kotonakin syntyneet, puoli heistä Grifim'in (Garizim'in) vuoren kohdalla ja toinen puoli Ebal'in vuoren kohdalla, niin kuin Mooses, Herran palvelija, käskenyt oli, ensisti siunaamaan Israelin kansaa. Sitte kuulutti hän kaikki lain sanat, siunauksen ja kirouksen, kaiken sen jälkeen, kuin kirjoitettu on lakikirjassa." Tuo hetki mahtoi tosiaan tuntua sanomattoman suurenmoiselta kansasta, joka oli juuri valloittamassa maata, jonka Herra oli luvannut heidän isilleen, heille ja heidän jälkeläisilleen. Molemmista joukoista kajahti yksimielinen "amen", johon kaiku vastasi kummastakin vuoresta, jotka ikään kuin sisarukset toinen toisensa vieressä kohosivat kohti korkeutta. — Sivumennen olkoon tässä mainittuna, että Garizim'in vuorelta (870 metriä korkea), joka on hiukan korkeampi kuin Ebal, on lavea näköala: idässä kohoaa Gilead'in vuori, pohjoisessa Ebal ja Hermon, lännessä pilkottaa Välimeren pinta.