Hyvin vaivaantuneita olimme, kun auringon laskun aikaan jouduimme vuoren kukkulalle. Siinä on suurenlainen pinta-ala, jolla kaksi luostaria, toinen kreikkalainen, toinen roomalais-katoolinen, sijaitsee. Tiellä oli opas jäänyt kauvas jäljelle meistä, hänen hevosensa kun ei ollut niin tottunut vuorta kiipeämään kuin meidän ratsumme. Koska emme tietäneet, kumpaanko luostariin meillä oli "suosituskirje", ratsastimme kreikkalaiseen, jonka portit ystävällisesti avattiin meille, kenties syystä siitä, että tervehdimme vastaan tulevaa munkkia venäjän kielellä. Ainakin kymmenen minuuttia odotimme luostarin pihamaalla opasta, jota ei kuitenkaan kuulunut. Työlästyneinä turhaan odottamiseen ratsastimme takasin samaa tietä, jota olimme tulleet, ja löysimme oppaan, joka ilmoitti, että meillä toisessa luostarissa, joka olikin aivan lähellä, "suosituksen" takia oli odotettavissa vieraanvarainen vastaan-otto. Ilomielin ratsastimme sisälle portista, ja eräs munkki, syntyisin hollantilainen, joka puhui murteellista saksaa, otti meidät hyvin ystävällisesti vastaan. Onneksi olivat kaikki "pyhiinvaeltajat" päivää ennen lähteneet luostarista, jotta olimme aivan yksinämme ja saimme valita parhaimmat makuusijat luostarin tilavassa vierashuoneessa. Lasillinen voimakasta viiniä, jonka luostarin-esimies itse, syntyisin saksalainen, tarjosi meille, vahvisti meitä sanomattomasti tukehduttavassa kuumuudessa, jonka "sirokko" oli tuottanut. Mutta huoneessa emme malttaneet viivähtää. Ystävällinen "hollantilainen", josta täällä oli tullut katoolilainen munkki, tarjoutui hyväntahtoisesti opastamaan meitä ihanalla Taborilla. Hän vei meidät vanhoille raunioille, joilta hän sanoi näköalan olevan mitä suurenmoisimman ja laajimman. Siinä hän olikin aivan oikeassa. Kiivettyämme raunioille ja jouduttuamme korkeimmalle kohdalle oli meillä maisemat mitä kauneimmat joka taholla. Lännessä näimme Välimeren, jonka pinta nyt illan tullen, samoin kuin edellisenäkin päivänä, oli aivan rasvatyyni. Sen ääressä kohosi majesteetillinen, muistorikas Karmel, jonka historian jo ennen olen kertonut. Aivan ikään kuin jalkaimme alla, etelässä päin, näkyi Jesreelin laaja keto ja vähän matkan päässä siitä huomasimme n.k. pienen-Hermon'in. Tämän vuoren pohjoisella rinteellä saatoimme nähdä Endor'in ja Nain'in, joita kumpaakin pyhä raamattu kuvaa ihmeellisessä valossa. Ne ovat nyt vaan pieniä kyliä. Jälkimmäisen asema on hyvin kaunis: se on tuuheiden puiden ja vihertävien viljavainioiden ympäröimä.

Endor'in nimi herättää kammoa uskovaisessa raamatunlukijassa, se kun on niin likeisesti yhtyneenä tuon onnettoman, Jumalasta luopuneen Saul kuninkaan liikuttavaan historiaan. Siihen aikaan kun Israel, Saulin hallitessa, kävi sotaa filistealaisia vastaan, asui Endor'issa noitavaimo, jonka puoleen Saul hädissään kääntyi, kun pelko valloitti hänen sydämmensä, ja vaimo kutsui Saulin pyynnöstä esiin Samuelin hengen, jotta Saul saisi kysyä häneltä, miten sodassa oli käypä (1 Sam. 28). Tämä Saul, jonka sama Samuel oli voidellut Israelin kuninkaaksi, oli kadottanut uskon elävään Jumalaan, ja nyt hänen täytyi turvautua semmoiseen keinoon, jonka Jumala nimenomaan oli kieltänyt, nimittäin kuolleitten hengiltä kysymiseen. "Ei yhtäkään pidä sinun seastasi löytymän, joka poikansa eli tyttärensä käyttää tulen lävitse, eli joka on ennustaja, päivän valitsija, eli tietäjä, eli velho, eli lumooja, eli noita, eli merkkein tulkitsija, eli joka jotakin kuolleilta kysyy", oli Herra sanonut (5 Moos. 18:10, 11). Mutta kun Saul oli hyljännyt Herran Jumalan tahdon ja neuvon, ja Herran Henki oli luopunut hänestä, horjui hänen sydämmensä sinne ja tänne, ja hän haki epätoivossa jotakin muuta tukea, mutta ei löytänyt.

Nimi Nain sitä vastoin johtaa mieleemme erään uuden testamentin suloisimmista kertomuksista, jossa ajatus kernaasti viivähtää. Evankelista Luukkas on säilyttänyt meille sen kertomuksen evankeliuminsa 7 luv. Herra Jesus oli opetuslapsineen matkalla Kapernaum'ista, hän kulki siis pohjoisesta etelään päin. Koska hän Nain'in kaupungin porttia lähestyi, kannettiin sieltä hautapaarilla nuorta miestä, joka oli äitinsä ainoa poika, ja äiti oli leski. Paaria seurasi sureva leski ja suuri joukko kansaa, joka, saattamalla kuollutta hautaan, osotti myötätuntoisuuttaan. Kaikki itkivät, nyyhkivät ja valittivat, kuten on tapana siinä maassa, silloin kun kuollutta kannetaan viimeiseen leposijaan. Ruumissaaton lähtiessä kaupungin portista tulee sitä vastaan miesjoukko, jonka etupäässä kulkee henkilö, joka sanojensa ja voimallisten töittensä takia jo on tullut laajalta kuuluksi. Tässä miehessä asuu elämä, ja hän voipi paljaalla sanalla, joka lähtee hänen suustaan, hallita kuolemaa. Hänen käskystään seisahtuu ruumissaatto. Hän puhuttelee ensiksi erinomaisen ystävällisesti ja lempeästi murheellista, huolen painamaa äitiä, sanoen: "Elä itke", ja sitte virkkaa hän kuolleelle nuorukaiselle: "Nuorukainen, minä sanon sinulle, nouse ylös!" Kuollut nouseekin ja rupee puhumaan. Ja tuo henkilö antaa hänet äidille. "Pelko tuli kaikille ja he kunnioittivat Jumalaa, sanoen: suuri profeetta on noussut meidän sekaamme ja Jumala on hänen kansaansa etsinyt. Ja tämä sanoma kuului hänestä kaikkeen Judeaan ja kaiken sen likimaakunnan ympäri."

Mutta palatkaamme taasen Tabor'ille katselemaan maisemia.

Etäällä kaakossa näkyy Gilead'in vuori sekä Gilboan selänne toisella puolella Jordania, joka suikerrellen kuin käärme rientää Kuollutta merta kohti. Pohjoisessa nähdään osa Genezaretin merta ja vielä tuonnempana suuren Hermonin hopealle välähtelevä lumikukkula. Ja vielä kauvempana haamottaa ihanan Libanonin uhkea vuorijono. Tuskin missään koko pyhässä maassa näkee ihanampia näkyaloja, kuin tältä vuorelta; ne ovat niin suuremmoisia ja laajoja, että eräs tanskalainen taiteilija, joka oli ollut siellä vähää ennen meitä, ei ollut sanonut saattavansa maalata mitään, koska kaikki, mitä hän näki, oli niin hurmaavaa, ett'ei hän voinut kiinnittää huomiotaan mihinkään määrättyyn kohtaan, jonka hän olisi saattanut ottaa lähtökohdaksi kuvatessaan maiseman kankaalle. Vielä hämärän tullessa seisoimme vanhan luostarikirkon raunioilla, vaikka ilma, vielä auringon laskettuakin, oli tuskastuttavan lämmin tuon kuuman sirokkotuulen vaikutuksesta, jota yhä vielä kesti. Koko ajan olimme kuin hikikylvyssä. Emme siis saaneetkaan vuorella nauttia toivomaamme viileyttä.

Olihan aivan luonnollista, että Taborilla oleskellessamme muistui elävästi mieleemme kertomus Kristuksen kirkastamisesta (Mat. 17, Mark. 9 ja Luuk. 9), jonka erään, ainakin kolmannelta vuosisadalta johtuvan, muinaistarun mukaan luullaan tapahtuneen täällä. Ei ollenkaan kummastuta sitä, joka kerran on käynyt tällä vuorella, että taru juuri sinne sovittaa tuon ihmeellisen tapahtuman, jolloin Kristuksen jumaluus tunki läpi ruumiillisen, inhimillisen verhonsa, Mooses ja Elia ilmestyivät ja puhuivat Jesuksen kanssa, ja opetuslapset kuulivat äänen taivaasta. Itse paikka on erittäin sopiva siihen. Ajatuksissa voipi aivan asettautua heidän tilaansa silloin, kun innokas, tulevan elämän voimalla täytetty Pietari huudahtaa: "Herra! Meidän on tässä hyvä olla; jos tahdot, niin me teemme tähän kolme majaa: sinulle yhden, Moosekselle yhden ja Elialle yhden." Tuskin tarvinnee huomauttaakaan, että tähän muinaistaruun ei ole historiallista perustusta. Se on vaan varmaa, että kirkastaminen tapahtui korkealla vuorella. Paljon on väitetty sitä vastaan, että kirkastusvuori olisi ollut Tabor, ja erittäinkin sen nojalla, että Tabor Jesuksen aikaan luultavasti oli tiheästi asuttu eikä siis lainkaan yksinäinen paikka, jommoista tilaisuus sellainen, kuin kirkastaminen, ehdottomasti vaatii. Miten tämän asian laita oikeastaan lienee, siitä väitelkööt tiedemiehet. Sen verta lausuttakoon vaan, että mainittuun muinaistaruun myös on syitä; luopihan se sitä paitse kauniin valon vuorelle.

Vasta hämärtäessä palasimme retkeltämme luostarirakennukseen, jossa iltanen jo odotti. Kun juuri olimme aikeissa käydä ruo'alle, tuli kolme katoolilaista pappia, synnyltään ranskalaisia, jotka olivat matkalla Damaskuksesta Jerusalemiin ja tietysti toivoivat saavansa yösijaa luostarissa.

He olivat keski-ikäistä, iloista väkeä, ja keskustelu illallispöydässä meidän kanssamme näytti heitä miellyttävän. Kieli teki kumminkin haittaa, sillä he puhuivat ainoastaan ranskaa, eikä kumpikaan meistä ollut niin perehtynyt siihen kieleen, että puhelu oli sujunut vaikeudetta. Oppaamme, joka näytti osaavan aivan helposti vaikka mitä kieltä, esitteli meidät oikeauskoisiksi katoolilaisiksi, ja se meitä kovasti harmitti. Ja katoolilaisiksi hän luultavasti sanoi meitä joka kerta, kun vierailimme katoolilaisessa luostarissa. Illallispöydässä kilistelivät papit useita kertoja kanssamme ja toivottivat onnea matkalle. He pitivät meitä rakkaina uskolaisinaan kaukaisesta maasta, ja siihen luuloon he jäivät, kun erosimme toisistamme ijäksi päiväksi. Kun tuli puhe Damaskuksesta, jonne meillä oli matka, kertoivat he kamalan ja suurta tuomiota herättäneen tapauksen sattuneen siellä päivää ennen heidän lähtöään: juutalaiset muka olivat uskonvimmassa murhanneet kristityn lapsen. Me emme kumminkaan Damaskukseen tultuamme kuulleet mitään tuosta hälinätä herättäneestä tapauksesta. — Heitettyämme jäähyväiset kättä lyöden ja toivottaen toisillemme Jumalan siunausta menimme levolle kokoomaan uusia voimia kestääksemme seuraavan päivän vaivat.

Mutta minulle kävi yö rasittavaksi, vaikka vuode oli mitä parhaimpia koko matkalla. Jo illallispöydässä olin huomannut, ett'en voinut oikein hyvin, ja levolle mentyä sain kärsiä kovia tuskia. Ne olivat tuon Palestiinan ilman-alassa tavallisen kuumetaudin oireita, joka tähän vuoden aikaan on hyvin vaarallinen. Monta kertaa yön kuluessa, kun kuvat karkoittivat unen silmistäni, tuli pelottavia ajatuksia mieleeni. "Entäpä, jos sairastuisin, niin että minun täytyisi jättää matkani kesken! Entäpä, jos kuolisin täällä vierasten joukossa kaukana omaisistani ja kotimaasta!" Kun sellainen ajatus tunkee sydämmeen, tuottaa se tuskaa. Vaan Jumala on semmoisinakin hetkinä vahva turva; Hän ja yksin Hän voipi tuottaa lepoa levottomuudessa. "Koska minä Herraa etsin, kuuli Hän minun rukoukseni ja pelasti minut kaikista vavistuksistani. Joka raadollinen huusi, kuuli Herra häntä ja autti hänet kaikista tuskistansa. Herran enkeli piirittää niitä, jotka häntä pelkäävät, ja pelastaa heitä." (Ps. 34:5, 7, 8). Nämä tuon kuninkaallisen runoilijan sanat hädän aikana olivat minun lohdutukseni yön pitkinä hetkinä, kun taudin tuskat runtelivat ruumistani. Herra on aivan lähellä hädässä, sillä hän sanoo: "Että hän minua halasi, niin minä hänet päästän; hän tuntee nimeni, sen tähden minä varjelen häntä. Hän avuksi-huutaa minua, sen tähden minä kuulen häntä; hänen tykönänsä olen minä tuskassa; siitä minä hänet tempaan pois ja saatan hänet kunniaan." (Ps. 91:14, 15). Nämä sanat toteutuvat aina, lieneepä ihminen sitte missä paikassa ja missä tilassa tahansa. Luottamus lupaukseen ei koskaan joudu häpeään. Herra rauhoitti minunkin levottoman mieleni, josta Hänelle olkoon kiitos ja ylistys ijankaikkisesti! Ijankaikkisuuden rauha laskihe minun sydämmeeni, niin että uskon varmuudella saatoin sanoa: "Jos minä elän, niin minä Herralle elän; jos minä kuolen, niin minä Herralle kuolen; jos minä elän eli kuolen, niin minä olen Herran oma." Vähitellen lievenivät ruumiinkin tuskat ja aamupuoleen sain hetkisen lepoa, ennen kuin vielä oli aika nousta.

Jo kello 5 maanantai-aamuna, Toukokuun 5 p:nä, täytyi meidän lähteä Tabor'ilta, sillä meillä oli vähintään viiden tunnin taival edessämme, ja se oli kuljettava ennen päivän kuuminta aikaa. Matkamme päämäärä oli Tiberias Genezaret'in järven rannalla. Samaa jyrkkää vaivalloista ja kivistä tietä, jota päivää ennen olimme kivunneet ylös, oli nyt mentävä alas. Oli aivan mahdotonta, ainakin meidän tottumattomien, ratsastaen kulkea alas päin tätä tietä. Meidän täytyi sen tähden mennä jalkasin ja taluttaa hevosiamme, joiden oli ratsastajattakin vaikea päästä eteen päin äkkijyrkillä penkereillä, kivien keskellä ja liukkailla kallioilla. Nämä hevoset ovat erittäin tottuneet ja mieluiset kulkemaan ylös päin korkeimpiakin rinteitä, mutta alas päin meneminen näytti olevan paljon vaikeampaa. Kesti viisikymmentä minuuttia, ennen kuin taas olimme vuoren juurella. Viileässä aamu-ilmassa oli tämä laskeuminen hyvin hauskaa, ja ajatukseni veivät minut kauvas entisille ajoille, jolloin Jesus ja hänen kolme opetuslastaan kirkastuksen jälkeen laskeusivat tätä samaa vuoren rinnettä puhellen siitä, mitä ylhäällä oli tapahtunut.