Vähän matkaa itään päin Kapernaum'ista ovat muinaisen Korazin'in rauniot, jonka häviöstä Herra myös on puhunut sanoja, jotka ovat käyneet toteen. Lähiseudulla, vähän itään päin on se paikka, "erämaa", jossa Jesus ruokki 5,000 miestä viidellä leivällä ja kahdella kalalla, josta Matteus kertoo 14:13-21. — Länsipuolella Kapernaum'ia, noin puolen tunnin matkan päässä, luullaan pienoisen kalastajakylän Betsaidan sijainneen, tuon paikan, josta Pietari, Andreas ja Filippus olivat kotoisin. Tälle paikalle ohjasimme aluksemme. Vähää ennen kuin tullaan perille, nähdään vesimylly; sen panee runsas lähdevesi liikkeelle, joka kuohuen virtaa vuorelta alas järveen. Vanhaa Betsaidaa ei enää ole olemassa: tuo pieni kalastajakylä on kuin pyyhkäisty pois maan päältä, niin ett'ei siitä näy jälkeäkään. "Voi sinua, Betsaida", oli Vapahtaja sanonut, ja tämä "voi" on sitä kovasti kohdannut. Viime vuosina on kaksi katoolin-uskoista saksalaista siihen perustaneet pienen uudisasunnon, jolle ovat antaneet muinaisen nimen. Kun astuimme näiden kahden suoran yksinkertaisen miehen kerrassaan alkuperäiseen asumukseen, jossa oli vaan pieni tupa ja hiukan suurempi etehinen, ja lausuimme tervehdykseksi "hyvää päivää" Saksan kielellä, ottivat he meidät ystävällisesti, jopa sydämmellisesti vastaan. Tuntui kuin olisimme tulleet vanhain tuttavain ja ystäväin luo. Dragomaani valmisti täällä yksinkertaisen ateriamme, jossa pääruokalajina oli järvestä pyydetty kala. Se olisi ollut mainiota, jos sen olisi voissa paistanut; mutta voin puutteessa täytyi käyttää öljyä, joka teki sen paljoa vähemmän maittavaksi. Nuo ystävälliset, sydämmelliset miehet tarjosivat meille viiniä, jota he olivat pusertaneet rypäleistä, joita itse viljelivät; se olikin hyvää ja huokeata. Olipa heillä mukanaan jonkinlaisia "vatsantippojakin", joita tarjosivat meille; niistä helpottikin ystäväni R:n kuume melkoisesti. — Aterioituamme lähdin minä, nuori reipas beduiini mukanani, lyhyelle kalastusretkelle, josta tässä pari sanaa. Kun olimme päässeet kalastuspaikalle, nosti beduiini vaatteensa polviin asti, vyötti itsensä lujasti ja pisti kalapussin riippumaan vyölleen. Verkko, joka riippui hänen olallaan, oli pyöreä, ulkoympyrän täyttivät pienet raudan kappaleet, jotka painoivat sen pohjaan. Hiljalleen, aivan rauhallisena alkoi hän astuskella pitkin meren rantaa tarkkaan tähystellen, missä näkisi kaloja. Hän näytti olevan tarkkasilmäinen mies ja hyvin tottunut toimeensa. Aivan pian huomasi hän jo etäältä, missä kaloja liikkui, ja varsin odottamattani heitti hän voimakkaasti verkkonsa "apajalle." Luulin ensin, että hänen ponnistuksensa olivat aivan turhia, sillä minun mielestäni olisi se aivan kummallinen kala, joka niin helposti antaisi itsensä kiinni. Mutta minä petyin luulossani, sillä verkon luo astuskeltuaan noukki mies kalan toisensa perästä ja heitteli niitä sitten hymyillen minun eteeni rannalle. Hän heitti verkon vielä kerran, toisen, kolmannen, j.n.e., kulkien yhä eteen päin pitkin laitoa rantaa. Tunnissa sai hän 30 toista korttelia pitkää kalaa.

Kalastustapa on siis hyvin yksinkertainen; varmaankaan ei siten ainoatakaan kalaa saisi kiinni, jollei niitä löytyisi niin runsaasti. Kyllä täytyy kalastajankin taitavasti heittää verkkonsa, ja niin tarkkaa silmää, kuin hänellä pitää olla, ei saakaan vähällä harjotuksella. Genezaret'in järvessä löytyy ainakin kolmellaisia kaloja. Yleisimpiä ovat n.k. Paavalin kalat, joilla on suomukset. Ne ovat hyvänmakuisia kaloja, johonkin määrin meidän säynävän kaltaisia, mutta eivät ole niin ruotoisia. Niitä saadaan tavallisesti päivällä matalissa paikoissa. N.k. Pietarin kaloja, jotka ovat suuria ja suomuksettomia, saadaan yöllä; ne oleksivat, näet, enimmäkseen syvällä vedessä. Yhden semmoisenkin saimme nähdä luostarissa; se oli lähes kaksi kyynärää pitää. Miltä se maistuu, en voi sanoa, koska emme sitä maistaneet. Onpa vielä kolmaskin laji kaloja, jotka ovat pieniä ja jokseenkin ahvenen näköisiä. — Kun näin miehen heittävän verkkonsa apajalle, muistui mieleeni, kuinka Jesuksen apostolit olivat juuri näillä paikoin kalastelleet muinoin ja saaneet toisinaan runsaastikin saalista.

Saksalaisten vähäisen uudistalon ranta oli mainion sopiva tämällaiselle kalanpyynnille. Minäpä vielä kävin uinnillakin virkistäymässä, ja sitten lepäsimme hetkisen ystävällisten uudisasukasten etehisessä, jossa sekä omat venhemiehemme, että koko joukko muita sinne kokouneita beduiinejä, meitä ympäröivät. Seurusteleminen heidän kanssaan ei ollut niinkään ikävää. He olivat kaikki meille hyvin ystävällisiä ja iloitsivat suuresti, kun erään "Arabian kielen sanaston" avulla saimme heidät vähänkin tajuamaan, mitä tarkoitimme.

Sillä aikaa oli tuuli kääntynyt länteen, ja idästä tuleva "sirokko" ei siis enää rasittanut. Kello 1/2 3 aikaan heitimme hyvästit vieraanvaraisille isännillemme, joiden täällä autiolla tienoolla, monestikin vihamielisten beduiinein keskellä on onnistunut saada useita peltotilkkuja viljellyiksi, ja suuntasimme kulkumme takaisin Tiberiasta kohti. Me kuljemme sen paikan ohi, jossa arvellaan Jesuksen pitäneen veneessään tuon saarnan, josta Luukkas puhuu evankeliuminsa 5:1-11, ja jossa Simon sulki suuren kalain paljouden, kun hän Vapahtajan käskystä heitti "verkkonsa syvälle." Alussa meillä oli kova vastatuuli, jota vastaan miehet saivat taistella kaikin voimin saadakseen veneen kulkemaan eteen päin. Mutta kun tulimme "Chan Minijen" läheisyyteen, jossa jotkut otaksuvat Kapernaumin raunioiden olevan, saimme levittää purjeet, ja väkevä tuuli kiidätti meitä aimo vauhtia toista rantaa kohti. Tuuli oli niin ankara, että jotkut — niiden joukossa dragomaanimmekin —, kuten Herran opetuslapset muinoin (Mat. 8:23-27), pelkäsivät meidän hukkuvan; kyllä tottunut purjehtija sentään näki, ett'ei mitään vaaraa ollut. Vaan sen me huomasimme, että tällä järvellä ankarat tuulenpuuskaukset ja valtavat laineet voivat nousta äkkipikaa. Kahdessakymmenessä minuutissa olimme jo päässeet Tiberiaksen rantaan luostarirakennuksen alapuolelle, vietettyämme koko päivän hauskalla matkalla. Ennen kuin venemiehet ja ystäväni R. läksivät veneestä, valokuvasin minä koko seurueen muistoksi tästä hauskasta retkestä. Siitä, että istuivat muutamia minuuttia kauemmin veneessä, tahtoivat beduiinit kaikin mokomin "bachschischeja"; luultavasti he uskoivat minun kuvallani aikovan saada voittoja. —

Ilta ennen auringon laskua oli erittäin ihana; järvi, jonka laineet äsken kuohuelivat, oli taas rasvatyyni. Lukemattomia kalaparvia uiskenteli ilakoiden siellä täällä lähellä rantaa. Auringon kirkkaat, kultaiset säteet loivat kauniin hohteen sinisille lahdelmille, joilla monissa paikoin nuo ennen mainitut heleän punaiset kukkaistarhat olivat reunuksina. Kaihomielin jätimme tämän kauniin maiseman, joka koko päivän oli meitä niin suuresti viehättänyt. Vielä kävimme uimassa tuossa kirkkaassa vedessä ja sitte riensimme levolle, jotta huomisaamuna jaksaisimme lähteä matkalle muistorikkaasta Tiberiaksesta pohjoiseen päin.

Yö oli muutoin rauhallinen, paitsi että jo keho 2 aamulla eräs mies muhammettilaiskirkon tornista herätti meidät, kun kutsui seudun väkeä aamuhartauteen. Tämän teki hän niin kovalla ja läpitunkevalla äänellä, että se kuului pitkät, pitkät matkat, varsinkin kun ilma oli aivan selkeä. Kutsuminen kävi jonkummoisen rytmillisen laulun muodossa, jossa samoja sanoja taukoamatta kerrottiin, ja sitä kesti vähintään tunnin ajan. [Laulun sanat olivat Arabian kieltä: "La ilaha illallah", joka suomeksi on: "Ei ole muuta jumalaa paitsi (Allah) Jumala.">[ Hänellä tuntui olevan aika mahtava ääni, joka ei ollenkaan painunut, ja vahvat keuhkot, joiden voimat olivat loppumattomat. Hiukan kadehtien kuuntelin tuota selkeää, vahvaa ääntä aamuhetken hämärässä, joka yhä valjeten ennusti uutta päivää, joka oli meidät viepä uusia vaiheita ja uusia kokemuksia kohtaamaan.

Kello oli 4 aamulla Toukokuun 7 päivänä, kun nousimme vuoteiltamme valmistaumaan lähtöön, jonka piti tapahtua viimeistään kello 5. Olimme huomanneet, että oli sitä parempi, kuta aikaisemmin tuli matkalle hankituksi. Siten taisi parhaiten nauttia raittiista aamu-ilmasta. Päivemmällä kävi kuumuus aina sietämättömämmäksi. Dragomaanin hitaisuuden tähden pääsimme kumminkin vasta kello 1/2 6 liikkeelle. Ikävöiden, emmekä aivan vähääkään, jätimme rauhaisan luostarin, jossa meidän oli ylipäänsä ollut varsin hyvä oleksia. Kahden tunnin ajan kuljimme pohjoiseen päin pitkin tuon ihanan järven rannikkoa, jonka vedenpinta päilyi tyyneenä edessämme. Lumoava näky kohtasi silmää kaikkialla. Suuret kalaparvet leikkivät ylt'yleensä vedenkalvossa; sorsalaumoja sekä muita vesilintuja uiskenteli sinervällä selällä. Ihmeellinen hiljaisuus vallitsi koko luonnossa. Juhlatunne valtasi meidänkin mielemme. Tuntui kuin koko luonto ympärillämme olisi viettänyt jumalanpalvelusta. Sisimmät tunteemme toi ilmi hengellinen laulu, jonka viritimme Luojan ja Sovittajan kunniaksi. — Noin puoli tuntia kauniilla rannalla kuljettua saavuimme pieneen, yksinäiseen Medjbel-kylään, jossa Maria Magdaleea, eräs Jesuksen uskollisimmista seuraajista, oli syntynyt (Mat. 15:39). Nykyään siinä on vähäpätöinen, likainen kylä, jossa moniaita satoja beduiinejä elää köyhyydessä ja kurjuudessa. Tiellä tapasimme muutamia sen asukkaista, joiden sanotaan ylimalkaan olevan vihamielisiä vieraille. Meille he kumminkin olivat hyvin ystävällisiä ja antoivat meidän mennä eteen päin, sitten kun olivat minulta kerjänneet muutamia paperosseja. Merkillistä on, että juuri tämä kylä on säilynyt, kun tuho on kohdannut saman järven rannalla olleita muita kaupunkeja ja kyliä, Kapernaum'ia, Betsaidaa y.m., jotka ovat melkein jäljettömiin hävinneet. "Magdala on jäänyt", sanoo Orelli, "todistamaan hartainta alttiutta Herraa kohtaan; se on muistomerkkinä kiitollisen vaimon rakkaudesta pelastajaansa kohtaan", rakkaudella, joka kesti koetuksen Vapahtajan kuolemankin jälkeen. (Mark. 16:11; Joh. 19:25). Olihan Jesus tästä Maria Magdaleenasta ajanut seitsemän perkelettä (Mark. 16:9), ja näyttihe Marialle ylösnousneena, kun tämä pääsiäisaamuna istui haudan ääressä ja itki Herransa kuolemaa (Joh. 20:11-18; Mark. 16:9). Magdalan läheiset rannikot ovat hyvin hedelmällisiä ja viljeltyjä, ja niillä kasvaa paljon puita, mutta kuta kauvemmaksi järvestä tullaan ja kuta ylemmä vuorille päin kohotaan, sitä kolkommaksi käy seutu. Ei enää näy viljavainioita eikä puita, mutta tavallisesti vaan kiviä, soraa ja hiekkaa. Vasemmalla, noin kahden tunnin matkan päässä rannasta, kohoaa tuo korkea, majesteetillinen vuori, Kirn Hattin, jolla Jesuksen luullaan pitäneen vuorisaarnansa. Kuljettuamme melkein kolme pitkää, työlästä tuntia kivisellä, vaivalloisella tiellä jouduimme eräälle paikalle, nimeltä "_Chan Djubb Yusef", jossa, kuten kerrotaan, Josef'in myivät hänen veljensä, mutta tuolla tarulla ei mahtane olla historiallista perustusta. Melkein koko tämän taipaleen oli dragomaani tuiki tietämättömissä, ja me saimme tulla toimeen "mukarin" avulla, joka kyllä tunsi seudut. Mutta olisimme olleet pahassa pulassa, jos beduiinit olisivat meitä hätyyttäneet, kun ei ollut aseita puolustukseksi. Ainoa aseellinen oli dragomaani, joka nyt, jostakin työlästyneenä, ei välittänyt velvollisuudestaan. Yllämainitulla paikalla tapasimme muutamia tällä yksinäisellä tienoolla asuvia beduiiniperheitä, jotka kohtelivat meitä ystävällisesti; heille annoimmekin vähän "bachschischeja." — Matkan jatkuessa jäi Safed vasemmalle. Tämä kaupunki on hyvin korkealla paikalla; vuori, jolla se sijaitsee, on 845 metriä eli melkein 2,800 jalkaa yli Välimeren pinnan. Siihen voipi siis syystä sovittaa sanat: "vuorele rakennettu kaupunki." Valtavalla paikalla kohoten se varmaankin tarjoaa monta kaunista näköalaa. Sen asukasluku, josta ainakin puolet on juutalaisia, nousee noin viiteentoistatuhanteen. Ani harvoja kristityitä on asettunut sinne. Tässä kaupungissa ovat, kenties enemmän kuin missään muussa "pyhän maan" kaupungissa, juutalaiset herroina. Kuudennellatoista vuosisadalla kukoisti siellä Talmud'in tutkiminen. Monta rikasta juutalaista muuttaa sinne joka vuosi ulkomailta. Vuonna 1837 hävitti kaupunkia hirveä maanjäristys, jossa 5,000 henkeä sai surmansa. — Kun paikka ei raamatun tutkijalle tarjoa mitään mieltä kiinnittävää, ja kun dragomaani sanoi tien sinne olevan huonon ja sitä olevan vaikea matkustaa, päätimme kernaammin matkustaa erääseen kylään noin kahden tunnin matkan päässä Safed'ista ja jäädä sinne yöksi. Sinne saavuimme jo 11 aikaan edellä puolenpäivän, ja meillä oli siis hyvää aikaa tutustua kansaan ja sikäläisiin oloihin.

Kylä on oikeastaan eräs muutamia vuosia sitten perustettu juutalaissiirtokunta, nimeltä Roschpinah. Se sijaitsee ihanalla paikalla saman vuoren rinteellä kuin Safedkin. Juutalaiset, yhteensä noin 40 perhettä, ovat vuokranneet pieniä maatiloja ja viljelevät maata. Maa siirtokunnan tienoolla onkin viljavaa; sitä todisti rehevä kasvullisuus kaikilla viljellyillä aloilla. Kun ajattelee, että siirtokunta on vaan muutaman vuoden ikäinen, täytyy tunnustaa, että tänne asettuneet juutalaiset ovat ahkeria ihmisiä. Sitä paitse näyttävät he elävän rauhassa ja sovinnossa toistensa kanssa ja pitävät likeistä yhteyttä sama-uskoisten kanssa Safedissa. Viininviljelyskin onnistunee tällä tienoolla; ja jo saattoi nähdä useita viinitarhoja, joissa istutukset menestyivät. Siirtokunnan maan on alkuaan lunastanut Turkin sultanilta rikas ylimys Rotschild, ja hän antaa nyt huokeasta hinnasta sen vuokralle uskonheimolaisilleen, jotka siten ovat löytäneet turvapaikan, johon voivat paeta vainoomista, mikä heitä viime vuosikymmeninä on kohdannut. Siirtokunnan asujamet ovat muuttaneet sinne eri maista ja puhuvat useita eri kieliä. He viettävät täällä hiljaista, suuresta maailmasta erotettua elämää. Hekin ikävöivät ennustusten toteenkäymistä ja uskovat, että juutalaiset vielä joskus pääsevät maailman hallitsijoiksi. He odottavat ja toivovat, että kirouksen tuomio kerran otetaan pois, vaikka he eivät tahdo tunnustaa Jesusta Messiaksekseen ja kuninkaakseen. Tämän toivonsa lausui isäntämme useita kertoja keskustellessaan meidän kanssamme.

Eräs näistä Abraham'in jälkeisistä, nimeltä Jehosua Ben-Ari, antoi meille asunnon. Hän oli 35 vuoden vanha, oli ollut naimisissa kolme vuotta, mutta lasta ei hänellä ollut. Hilpeä ja ponteva oli Jehosua luonteeltaan sekä hyvin lahjakas. Hän oli ahkeralla työllä saanut peratuksi pienen viinitarhan ja viljelykselle voittanut pieniä peltotilkkuja; olipa rakentanut sievän huoneustonkin, jossa oli kaksi pientä kamaria sekä keittiö toisessa päässä ja talli lehmälle ja aasille toisessa. Hän keskusteli mielellään kanssamme, ja se kävikin hyvin päinsä, sillä hän puhui jotenkin selvää saksaa. Koska häntä ennen kaikkia miellytti kuulla sitä, mikä koski hänen uskonveljiään Euroopassa, otti hän kohta keskustelu-aineeksi juutalaisvihollisen liikkeen, jolle hän oli kovasti suutuksissa. Hänen puheestaan huomasi selvästi, että hän oli asiaa harkinnut ja sen kulkua seurannut; hän tiesi henkilöiden nimiäkin, jotka olivat ottaneet osaa tähän taisteluun. Muun muassa kysäsi hän minulta tunsinko hovisaarnaaja Stöder'iä Berliinistä. Kun vastasin myöntävästi, lausui hän: "Jos tapaatte hänet, niin sanokaa, että Palestiinankin juutalaiset vihaavat häntä." Tuli puheeksi myös juutalaisten asema yleensä, ja hän lausui teeskentelemättä ja vaatimattomasti mielipiteensä siitä. Kaikesta näkyi, että hän oli lukenut mies ja oli seurannut aikaansa paremmin kuin useimmat hänen uskolaisistaan. Hän sanoi olevansa erään hebrealaisen sanomalehden kirjeenvaihtaja ja lupasi kirjoittaa lehdellensä meidänkin käynnistämme. Sen tähden pyysi hän käyntikorttejamme voidakseen tarkoin mainita nimemme. Olen sittemmin nähnyt eräässä meidän maan sanomalehdessä mainittuna hänen kirjoituksensa sisällyksen; hän täytti siis lupauksensa. Hupaisesti kului koko iltapäivä hänen kanssansa keskustellessa. Koska meidän seuraavana päivänä oli ratsastettava ainakin kahdeksan tuntia, menimme aikaiseen levolle uusia voimia kokoamaan. —

Levosta ei kumminkaan tullut paljon mitään, sillä vuode oli hyvin kova, tavallinen puulavitsa vaan, ja lukemattomat veren-imijät, joita täälläkin oli yllin kyllin, kiusasivat minua koko yön ja tekivät nukkumisen aivan mahdottomaksi. Sen tähden nousimme ylös ani varhain tekemään lähtöä. Meni kumminkin enemmän aikaa, kuin mitä olisimme suoneet, ennen kuin jouduimme taipaleelle. Aurinko nousi jo ja loi vienon purppuravalonsa viehättävälle seudulle. Pohjoiseen päin menevä tiemme kulki rehevien peltojen ja kaunisten rinnemaiden poikki. Kaikkialla näimme ahkeria työmiehiä, jotka jo niin varhain aamulla olivat joko kyntämässä peltoa "ikeen-alaisilla", härjillä tai leikkaamassa ohraa, joka siellä täällä jo oli tuleentunutta. Etäällä vilahteli Meroe-järven välkkyvä pinta, jossa toivoimme muutaman tunnin perästä, kun kuumuus on käynyt rasittavammaksi, saada virkistykseksi kylpeä. Mutta tämä toivo petti, sillä tiemme ei ollenkaan vienyt järven luo, ja sitä paitse sanoi dragomaanimme sen rantoja niin suoperäisiksi, että uppoaa liejuun heti kun niille astuu. — Noin 1 1/2 tuntia ratsastettuamme jouduimme pienen järven tai, oikeammin sanoen, lammikon luo, jonka rannoilla kauniit, suuret lehtipuut tarjosivat toivomaamme siimestä. Me päätimme siis siinä syödä aamiaista. Paikan nimi oli Emballah. Pieni lammikko oli hyvin matala, ja sen rämeisillä rannoilla näkyi suuret joukot sammakoita väsymättä kurnuttelemassa. Kaloja ja kalanmaimaa oli siinä myös yltäkyllin. Vesi oli kumminkin kirkasta ja viileää, jonka tähden viskasimme vaatteet pois ja heittäysimme uimaan. Ainakin 10 minuuttia viivyimme vedessä kun paahtava aurinko teki olon maalla hyvin tukalaksi. Vilvastuneina nousimme vedestä; hyvän ruokahalun oli uinti myös tuottanut. Dragomaanimme olikin meidän uidessamme valmistanut aamiaisen ja mainiota kahvia, jota ahnaasti joimme. Uupuneet jäsenemme olivat taasen virkistyneet, ja rauenneet elinvoimat elpyivät.