Syödessämme keräytyi useita beduiineja ympärillemme, jotka haluisin silmin katselivat ateriaamme. Vähän ajan perästä rupesi eräs heistä kerjäämään tupakkaa kun näki minun polttavan. Ja sitte toinen ja kolmas j.n.e., vihdoin koko seurue. Ja kuta kauemmin istuimme siellä, sitä suuremmaksi kasvoi heidän lukunsa. Näytti kuin niitä olisi kasvanut maasta. Ja kaikilla oli aseet. Kuta enemmän heitä karttui, sitä uskaliaammiksi he tulivat ja sitä lähemmäksi meitä he tunkeutuivat. Ei ollenkaan voinut tietää, mitä heillä oli mielessä. Eräs heistä rupesi tutkimaan "dragomaanin", maassa olevaa pyssyä, kenties nähdäkseen, oliko se panoksissa vai ei. Olo näiden villein keskellä rupesi tuntumaan aika kamalalta, sillä heitä oli yli kahdenkymmenen miehen, ja kaikilla oli ampumakojeet; meitä oli ainoastaan neljä, ja yhdellä vaan oli aseet. Sen tähden katsoimme parhaaksi panna lähdöksi niin pian kuin mahdollista ja jättää heidät pitämään seuraa toisilleen. Kun ratsastimme pois, seurasivat he meitä jonkun matkaa yrittämättäkään karata kimppuumme. Moniaat nuoret miehet juoksivat pitkät matkat perässämme ja kerjäsivät tupakkaa. —

Tästä eteen päin kulki tie ruohokentän poikki, jossa oli lorisevia puroja ja lähteen silmiä, ja suuret karjalaumat kävivät siinä laitumella. Tien vieressä oli beduiinitelttoja pitkissä riveissä. Eräällä kohdalla laskin niitä olleen viiteenkymmeneen. Naisilla oli suurten ruokokasain kantaminen työnä; nämä olivat sokuritopan muotoon ladotut heidän päälailleen. Etäältä katsoen olivat nämä liikkuvat olennot ruokopyramiidien näköisiä, jotka omituisesti kiikkuen kulkivat eteenpäin. Hevosemme säikähtivät heitä, emmekä tahtoneet saada niitä eteen päin menemään. Tarkemmin katsoessa huomasi parin mustia silmiä vilahtavan näiden ruokotornien alla.

Kuta lähemmäksi seuraavaa yömajaamme tulimme, sitä miellyttävämmäksi kävi seutu. Vettä oli viljalta ja puita runsaasti suomassa suloista siimestä. Kaikesta näkyi, että maa tällä tienoolla oli hyvin viljavaa. Paikka paikoin oli tie vähän ventopohjainen, ja saimme ratsastaa varovasti, ett'eivät hevoset uppoaisi liejuun, jota peitti ainoastaan ohut kuori kovaa maata. Hevosilla on tässä suhteessa usein tarkempi vaisto kuin ihmisellä, jonka tähden on parasta tämmöisissä paikoin antaa hevosen kulkea mieltään myöden. Tätä sain kokea useita kertoja tällä taipaleella. "Mukarillemme", joka tavallisissa oloissa matkusti vähän matkan päässä meistä, oli vähällä käydä sangen pahasti. Hänen hevosensa, jolla oli kannettavana sekä ratsastaja että meidän tavaramme, vajosi mahaa myöten erääseen puroon, jonka yli ratsastimme. Ei sentään ollut mitään hätää, vaikka vaaralliselta näytti. Omin voimin pääsi hevonen tukalasta asennostaan ja oli yhdellä hyppäyksellä taas kuivalla maalla.

Näin lähestyimme Baniasta, joka on tuo raamatussa mainittu Filippuksen Kesarea. Oli ihmeen suloista ratsastaa tuuheiden lehtipuiden siimeksessä, joiden juuria lirisevät ja kohisevat puroset ja ojaset runsaasti kastelivat. Lintujen sulolaulu miellytti korvaa, ja kaikkialla, minne ikinä katsahti, näki virkeyttä ja elämää koko luomakunnassa. Olisipa todella suurinta välinpitämättömyyttä, jos ei tämmöisellä tienoolla mieli kävisi iloiseksi ja raittiiksi. Täällä likitienoolla jossakin olivat Jordanin lähteet suuren Hermonin juurella, jonka hopealle hohtava, luminen kukkula tuskin kertaakaan oli kadonnut silmistämme, sitte kun läksimme Tabor'ilta.

Ennen kuin ennätimme kylään, näimme suuren, itämaalaisen karavaanin, joka oli sijoittunut muutamain paksujen tammien siimekseen. Siinä he kaikki, miehet, vaimot, lapset, kameelit ja aasit nauttivat huolettomina lepoa. Näkyä kannatti kyllä ihailla. Saadakseen levätä niin mukavasti kuin mahdollista, olivat he alleen levitelleet loistavan värisiä patjoja, tyynyjä ja peitteitä. Tuo oli oikein itämaalainen kuva! Näyttipä siltä, kun noilla ihmisillä ei olisi ollut mitään huolta maailmassa. Ja kumminkin todistivat heidän laihat naamansa, joihin elon tuskat olivat ryppyjä uurtaneet, että hekin tiesivät elävänsä surun laaksossa, jossa jokaisella on oma osansa kärsimystä ja murhetta kestettävänä.

Ensimmäinen huolemme kylään tultua oli taaskin yösijan hankkiminen, joka ei ollut kovinkaan helppoa. Dragomaani vei meidät tietysti kylän parhaimpaan taloon, jossa hevosinemme saimme seistä vähän aikaa pihamaalla, ja nyt alettiin tinkiä yömajan hinnasta. Vaatimukset mahtoivat tällä kertaa olla kovin suuria, koska läksimme sieltä pois. Muutamia askeleita ratsastettuamme tuli emäntä meidän jäljessämme ja puhui muutamia meille käsittämättömiä sanoja dragomaanille, ja tuossa paikassa oli kaupasta sovittu. Meidät vietiin yläkertaan suureen huoneeseen, jossa oli kolme ikkuna-aukkoa, tietysti lasitonta, puuluukut vaan, ja lattialla tuo tavallinen olkimatto. Toisella seinällä seisoi erittäin kaunis, matala piironki ja toisella kasa hyviä sänkyvaatteita: patjoja, tyynyjä ja peitteitä, joita meille levitettiin vuoteiksi. Kun astuimme huoneeseen, oli siellä kätkytkin ja siinä puolivuotias lapsi, jota äiti, miellyttävän näköinen ja siististi puettu nuori vaimo, hoiteli. Hän poistui kumminkin lapsineen oitis meidän huoneeseen tultua. Kaikki todisti, että tämän talon omistajat olivat tavallista varakkaampia. Kuumuuden ja väsyttävän ratsastuksen uuvuttamina heittäysimme levitetyille sänkyvaatteille siksi aikaa, kun dragomaani valmisti kahvia, joka on parhain virkistyskeino tämmöisissä oloissa. Siinä loikoillessamme ja ajatellessamme menneitä päiviä, joina olimme viettäneet tätä kovin omituista elämää, joka kumminkin aikaa myöten rupesi tuntumaan yksitoikkoiselta ja väsyttävältä, huomasimme iloksemme katossa pääskysen pesän, jota pari pääskystä huolellisesti hoiteli vuorotellen tuoden ruokaa pojillensa. Annettuaan ruo'an nälkäisille lemmityilleen, visersivät he iloisesti ja lensivät pois toista hakemaan. Tätä tehdessä olivat he niin väsymättömiä ja iloisia, että sen kautta voimakkaasti saarnasivat meille Herran hyvyyttä heitä ja kaikkia luotuja olentoja kohtaan. Näiden armaiden lintujen näkeminen johti ajatukset kotiin ja kotimaahan, jossa kenties jo nyt kotiutuvat pääskyset ilmoittivat kesän tuloa ja ilahuttivat ihmisten sydämmiä. Merkillistä on, miten kodista kaukana ollessa joka seikka, jopa pieninkin, johtaa sinne mielen. Koti, sen liesi, sen kieli, sen tavat, kas niissä lumousvoima suurempi kuin missään muussa, olkoonpa sitte olo muualla miten hupaista, hyvää ja mieluista tahansa! Ja kumminkin on maallinen koti vaan majatalo, ja vaellus maan päällä vaan toivioretki oikeata kotia kohti, sitä Jerusalemia, joka ylhäällä on. Kun jo täällä ikävöimme maalliseen kotiin, ja sinne pääseminen on ilohetki, — miten suuri lieneekään ilomme, kun pääsemme oikeaan kotiin, "hyvään maahan", jossa kaikki vaivat ja tuskat päättyvät ja jossa täydellinen onnellisuus kestää ijankaikkisesti.

Nämä mietteet piti kumminkin keskeyttää, sillä jäljestä puolenpäivän olimme aikoneet mennä katsomaan Jordan'in lähteitä, jotka ovat tämän kylän läheisyydessä. Me suuntasimme kulkumme kylän läpi suureen-Hermoniin päin. Noin neljännestunnin matkan päässä kylästä tulimme eräälle paikalle, jossa monta vesirikasta lähteensilmää kumpusi vuoren alta. Itse vuoressa, joka tällä puolella kohoaa melkein kohtisuoraan, löytyy joukko onteloita ja koloja, jotka muodostavat suuria luolia, joihin voipi mennä sisälle. Vettä pulppuaa vuoren alta joka suunnalla, ja se on vuosituhansien vieriessä uurtanut itselleen omat tiensä. Se on siellä täällä muodostanut vesisäiliöitä ja juoksee ensin liritellen pieninä puroina, kunnes nämät edempänä yhtyvät ja muodostavat Jordan'in joen, joka sittemmin eteen päin virratessaan saa vettä useilta muilta haaroilta.

Meillä oli siis edessämme tuon merkillisen joen lähteet, jonka mutkia vähä väliin olimme matkustaessamme nähneet. Suuret vesivaransa saapi se Hermonin vuorelta, joka on osa mahtavasta Antilibanon'in vuorijonosta. Seistessämme näiden kohisevien lähteiden ääressä, missä veden pauhina teki meidät melkein kuuroiksi, ei ystäväni R. malttanut olla riisuutumatta ja vielä kerran peseytymättä tässä vedessä, ikään kuin jäähyväisiksi Jordanille, joka meidän tuli jättää ainaiseksi. Nuori poika, joka oli tunkeunut meille oppaaksi, katseli tätä tointa kummastuneena ja suuresti ihmetellen. Kenties hän juuri siitä hämmästyi niin, että sitte jätti meidät rauhaan tunkeilemiseltaan. Hyvin minunkin teki mieleni seurata ystäväni esimerkkiä, mutta tyydyin kumminkin vaan siihen, että pesin silmäni ja käteni, koska pelkäsin vilustuvani, kun ilma rupesi tuntumaan viileältä. Iltaan saakka viivyimme tällä somalla, viehättävällä paikalla, milloin käyskennellen, milloin istuen tuuheiden puiden siimeksessä. Itsestään juolahtivat mieleen ne historialliset ja raamatussa kerrotut tapaukset, jotka koskevat tätä paikkaa. Banias tai Banjas, kuten nimeä myös äännetään, on tunnettu ikivanhoista ajoista; siellä lienee muinaisina aikoina ollut sivistys korkealla kannalla. Paikkaa on kohdannut monta vaihetta. Aivan varmana pidetään, että se on sama kuin Baal Gad, eräs Baal'ille pyhitetty paikkaa josta puhutaan Josuan kirjan 11:17. "Kun Kreikkalaisia oli muuttanut Baal Gad'iin, sai tämä vaihtaa vanhan nimensä nimeen Baneas, jonka se sai eräästä läheisyydessä löytyvästä vuorenrotkosta, joka oli pyhitetty Ban'ille ja varustettu lukuisilla koverroksilla, joihin asetettiin epäjumalan metsänneitojen kuvia. Tämän Baneaksen valitsi tetrarkka Filippus pääkaupungikseen; samalla nimitti hän kaupungin oman ja suojelusherransa, keisari Tiberiuksen nimellä." Sittemmin olikin se yleensä tunnettu nimellä Filippuksen Kesarea. Nimi Banjas taas, kuten paikkaa nykyään kutsutaan, on sana Baneas Arabian kielen lakien mukaan lausuttuna. — Tämä oli pohjoisin paikka, mihin Josua voittajana tunkeusi valloittaessaan luvattua maata. Seutu oli siis Kanaanin maan pohjoisessa syrjässä.

Tälle tienoolle suuntasi Herra Jesuskin kerran askeleensa, sitten kun hänen "voi"-huutonsa oli kaikunut Korazin'ille, Kapernaum'ille ja Betsaida'lle. Matkalla oli hänen sydämmensä raskaan surun vallassa; hän suri niiden ihmisten uskottomuutta ja kovuutta, järjen pimeyttä ja sokeutta, jotka olivat pakottaneet hänet jättämään seudun, joka oli hänelle niin rakas. Banjaksen paikoille tultuaan rukoili hän ensin hiljaisuudessa taivaallista isäänsä ja teki sitte opetuslapsillensa kaksi painavaa kysymystä: "Kenenkä sanovat ihmiset minun, Ihmisen Pojan, olevan? — Kenenkästä te sanotte minun olevan?" Ensimmäiseen kysymykseen sai hän jotenkin mieltä masentavan vastauksen: "Muutamat Johannes Kastajan, muutamat Eliaksen, muutamat Jeremiaksen taikka jonkun profeetoista." Jälkimmäiseen lausui Simon Pietari oikean, syvällisen ja ylevän vastauksen: "Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika." Pietarin tunnustus omasta ja toisten opetuslasten puolesta oli jaloin, mikä ikinä on lähtenyt ihmisen suusta. Sen tähden vahvistaakin Herra tämän tunnustuksen lisäämällä: "Autuas olet sinä, Simon Jonaksen poika; sillä ei liha eikä veri ilmoittanut sitä sinulle, mutta minun Isäni, joka on taivaissa. Mutta minä myös sanon sinulle: sinä olet Pietari, ja tämän kallion päälle tahdon minä raketa minun seurakuntani, ja helvetin porttien ei pidä häntä voittaman. Ja minä annan sinulle taivaan valtakunnan avaimet; ja mitä sinä maan päällä sidot, pitää sidotun oleman taivaissa, ja mitä sinä päästät maan päällä, sen pitää oleman päästetyn taivaissa." (Mat. 16:13-28; Mark. 8:27; 9:1; Luuk. 9:18-27.) — Voipi sanoa tämän olleen opetuslapsille äärettömän tärkeän ja ratkaisevan hetken. Näillä paikoin kulkiessa johtuu tämä tapaus ehdottomasti jokaisen kristityn mieleen, joka Pyhän Hengen avulla on oppinut tunnustamaan Jesuksen Jumalan Pojaksi ja palvelemaan häntä Herranaan ja jumalanaan. Sielun täyttää syvä hartaus, varsinkin kun koko luontokin kehoittaa kiittämään Jumalaa.

Palatessamme kylään vähän ennen auringon laskeumista, huomasimme erään seikan, joka teki tämän kylän muista eroavaksi. Tasaisille katoille oli tehty lehtimajoja asukasten nukkuma- ja lepopaikoiksi. Yön tullessa näkyivät he toinen toisensa perästä vetäytyvän sinne kuten simpukka kuoreensa. Luultavasti niissä on viileämpi nukkua, ja saa paremmin olla rauhassa hyttysiltä, kärpäsiltä ja muilta veren-imijöiltä. Semmoista majaa teki meidänkin mielemme, mutta täytyi tyytyä siihen, minkä olimme saaneet, vaikka pian tulimmekin vakuutetuiksi, että lepoa ei ollut ajattelemistakaan. — Illan kuluessa saimme vielä nähdä surullisen, mutta samalla hullunkurisen kohtauksen, jossa talon emännän ilkeä luonne tuli ilmiin. Koko perhe oli kokoontunut tupaan, kenties illalliselle. Yht'äkkiä kuului sieltä kiukkuisen naisen kimakka ääni, jonka omistaja nähtävästi yhä yltyi äkäsemmäksi, kuta kauemmin hän vihaansa purki. Toinen toisensa perästä pujahti säikähtyneenä ulos huoneesta; viimeksi itse isäntäkin. Tuo rakas puoliso ei ollut säästänyt häntäkään. Mikä tuon huonon tuulen syynä tällä kertaa oli, siitä tietysti en voinut saada selkoa, kun en ymmärtänyt kieltä. Vähitellen taukosi kumminkin myrsky, mutta sanottiin sen hyvin usein uudistuvan tässä talossa. — Ylimalkaan ei luulisi tuommoisen tulevan kysymykseenkään muhammettilaisten keskuudessa, jossa vaimo on miehen orja, jopa kauppatavara vaan, jonka voipi ostaa muutamilla sadoilla markoilla. Ollessamme Jerusalemissa kuulin kerrottavan, että eräs beduiini oli ostanut vaimon 16 napoleon'illa (= 320 mk.). Naisella ei luulla olevan sielua, eikä hänen arvella ikinä tulevan paratiisiin; sen tähden voidaankin häntä kohdella kuin orjaa ja käyttää kauppatavarana. Oikein värisyttää tuota ajatellessa. Siitä näkyy, miten syvälle ihminen vaipuu, kun hän kadottaa jumalallisen totuuden valon ja joutuu pakanuuden ja eksytyksen pimeyteen. Minkä urostyön on kumminkin tuo niin monen hylkäämä ja halveksima kristinoppi tässäkin suhteessa tehnyt antamalla jokaiselle ihmiselle todellisen ihmisarvon, eikä vaan ajaksi, vaan samalla myös ijankaikkisuudeksi. Kristinuskon ylevä oppi on: "Ei ole tässä juutalainen eli kreikkalainen, ei orja eli vapaa, ei mies eli vaimo; sillä te olette kaikki yksi Kristuksessa Jesuksessa. Mutta jos te olette Kristuksen, niin te olette myös Abrahamin siemen ja lupauksen jälkeen perilliset" (Ga1. 3:28-29.) Me tuskin voimme pitää kyllin suurena sitä siunausta, minkä kristinusko parantamalla naisen asemaa on tuonut mukaansa. Mies ja nainen ovat Jumalan edessä molemmat yhdenvertaisia ja vapaita, vaikka kummallakin on tässä elämässä omat taipumuksensa ja lahjansa.