Oli tullut pimeä, ja aika oli mennä levolle. Tämä yö oli mitä tukalampia koko matkalla; sillä ruumis oli arka, ja hyttysten ja syöpäläisten matkaansaattamia ajettumia kirvelti ja pakotti hirveästi. Unettomina hetkinä, jotka kuluivat hitaasti, en voinut muuta kuin väännellä käsiäni ja toivoa, että aamu kerran koittaisi. Mutta tieto siitä, että meillä nyt oli jäljellä vaan kahden päivän matka Damaskukseen, tuotti kumminkin lohdutusta tässä kurjassa tilassa. Lähtö tapahtui jo ennen kello 5, ja tietä, joka ensiksi vei muinaisen "Filippuksen Kesarean" raunioiden sivutse, oli jotenkin vaikea kulkea sillä vuoren kalteet olivat hyvin jyrkkiä. Hermonin lumenpeittämä huippu näkyi yhä vasemmalla kädellä. Kun olimme ratsastaneet noin kahden tunnin ajan, rupesi tiellä näkymään runsaasti laavaa, joka selvästi osotti tulenpurkauksen joskus maailmassa täällä tapahtuneen. Kenties on Hermon, jota nyt lumi ja jää paksulta peittää, ennen muinoin sisuksestaan syössyt kaiken tämän laavan paljouden, jonka yli nyt saapi matkustaa tuntikausia. Vuoristossa löysimme pienen kylän eräässä laaksossa, jossa "druseja" asui. Kylän ympärillä oli reheviä peltoja, joilla ahkeraa työkansaa, miehiä ja vaimoja, työskenteli. Druseja pidetään ylimalkaan vihamielisinä kristityille, mutta nämä olivat ystävällisiä meille.
Monta vaivaa ja vastusta kestettyämme ja kerran eksyttyämme oikealta suunnaltakin, saavuimme seuraavaan yöpaikkaamme, Kafr-Hauvar'iin. Mutta voi, miten kurja ja likainen tämä kylä oli! Olimme kyllä tähänkin asti saaneet kärsiä ruo'an puutetta ja maata huonoilla vuoteilla, mutta mitään senkaltaista, joka nyt oli kestettävänämme, emme vielä olleet kokeneet. Huone, jonka saaminen oli tiukassa, oli kurjin savihökkeli, mitä ajatella saattaa, ja sen eteen kokoontui iltasella joukko hevosia, lehmiä, aaseja, koiria ja kissoja. Heti sisään astuessamme löyhähti meitä vastaan kauhea katku, joka oli saastuttanut ilman ja teki olon huoneessa mahdottomaksi. Asukkaat olivat sinne — muka ilman puhdistamiseksi — ripustaneet erään pajulajin oksia, jolla on hopeankarvaiset lehdet. Meistä oli kumminkin niiden haju niin paha, että tahtoi ruveta oksettamaan. Eikä haju haihtunut, vaikka heti annoimme dragomaanin ja mukarin viedä pois oksat. Koko yön täytyi meidän pitää ovea auki. Mutta siitä oli seurauksena, että kissoja ja koiria tuli huoneeseen, eikä aikaakaan, niin niiden välillä syntyi hirveä taistelu, joka teki kaiken nukkumisen mahdottomaksi. Niitä ei saanut pois ajetuksi, sillä pimeässä ne piiloutuivat pieniin koloihin, joita oli huoneen seinässä. Vaikka kylä olikin köyhä ja sen rakennukset pahanpäiväisiä savimökkiä vaan, teki kaunis ympäristö sen kumminkin tavallaan miellyttäväksi. Lähellä kylää kasvoi tiheä metsikkö, jonka lehtipuiden suloisessa siimeksessä lähteet pulppuelivat ja purot lirisivät.
Lähtöä tehdessä aamulla Toukokuun 10 p. emme paljon muuta ajatelleet, emmekä muusta olleet iloissamme kuin siitä, että erämaan matkamme toki pian oli päättyvä. Seitsemän tunnin ratsastus vaan, ja sittenhän olimme Damaskuksessa. Kaikeksi onnettomuudeksi olivat dragomaani ja mukari riitautuneet keskenään, jonka tähden matka kävi hyvin hitaasti. Tie oli hyvänpuoleista, mutta silmää ei ollut mikään huvittamassa. Kulkumme kävi melkein koko matkan alhaalla laaksossa. Hermon'in vuori oli yhä vaan vasemmalla puolella ja vähän kauvempana Antilibanonin vuorijono. Maa näytti olevan hedelmällistä, mutta vähän viljeltyä. Siellä täällä näki pieniä, kurjannäköisiä kyliä. — Ratsastettuamme melkein neljä tuntia tulimme erääseen kylään, jonka läpi virtasi kaunis joki. Joen äyräillä saimme me taasen istuskella ja levähtää komeitten lehtipuitten varjossa. Mutta tämä lepo oli vähällä tulla meille kovin kalliiksi. Mukari ei viitsinyt ruveta nostelemaan tavaroitamme hevosen seljästä, mikä oikeastaan olisi ollut tehtävä joka syöttöpaikassa, vaan jätti hevosen kuormineen päivineen oman onnensa nojaan. Elukka meni joelle juomaan ja vajosi meidän suureksi kauhuksemme siihen mahaa myöten. Ei ollut suinkaan helppoa saada sitä taasen ylös. Matkalaukkumme uiskentelivat jonkun aikaa vedessä, mutta onneksi ei sentään tullut suuria vahinkoja.
Tästä vastuksesta suoriuduttuamme, joka teki dragomaanin ja mukarin välin entistä kireämmäksi, jatkoimme matkaa, vaikka olikin kauhean kuuma kulkea. Saavuimme laajalle hieta-aavikolle, josta ei tahtonut, loppua tullakaan. Etäällä näimme komeita puutarhoja, mutta ne näyttivät alati pysyskelevän yhtä kaukana. Ei ainoatakaan puuta ollut koko tällä loppumattomalla aavikolla suomassa siimestä; ei ainoakaan tuulenpuuskaus vilvastuttanut hiestyneitä ruumiitamme. Kiiruhdimme hevosiamme, mutta sittenkin näytti ikävöity päämäärämme olevan kaukana saavuttamattomissa. Ehdottomasti muistui mieleen rakas Paavali, joka kerran matkusti saman polttavan hiedikon poikki Damaskukseen, siellä vangitakseen Herran opetuslapsia ja viedäkseen heidät Jerusalemiin. Hänen lähestyessään kaupunkia leimahti äkisti valkeus taivaasta. Ristiinnaulittu Herra Jesus itse ilmestyi Saulukselle. Tämä lankesi maahan ja kuuli äänen sanovan: "Saul, Saul, miksi vainoot minua?" Kysymykseensä: "Kuka sinä olet, Herra?" sai hän vastaukseksi: "Minä olen Jesus, jota sinä vainoot; työläs on sinun potkia tutkainta vastaan." Tuo ihmeellinen ilmestys ja nuo sanat vaikuttivat niin valtavasti Saulukseen, joka oli täydestä sydämmestä vihannut Herran opetuslapsia ja murhannutkin niitä, että hän vapisi ja värisi. Hämmästyksissään kysyi hän: "Mitä tahdot, että minun pitää tekemän?" Herra vastasi hänelle: "Nouse ja mene kaupunkiin; siellä sinulle sanotaan, mitä sinun pitää tekemän!" "Mutta ne miehet, jotka hänen seurassansa olivat, seisoivat hämmennyksissä: he kuulivat tosin äänen, mutta eivät he ketään nähneet. Niin Saulus nousi maasta ja ei nähnyt ketään avoimilla silmillä, mutta he taluttivat häntä kädestä ja veivät Damaskukseen. Ja hän oli kolme päivää näkemättä, ja ei syönyt eikä juonut" (Ap. T. 9:1-9).
Jo kaukaa siintävät Damaskusta ympäröivät tuuheat puutarhat; mutta itse kaupunkia ei näy paljon ollenkaan, joll'ei ota lukuun muutamien minareettien (tornien) huippuja. Kaupunkia lähestyessämme oli sitä paitse ilma täynnä auerta, joka esti näkemästä. Halumme kerrankin päästä puiden suloiseen siimekseen yhä yltyi. Noin k:lo 12 aikaan tulimme vihdoinkin komeiden puutarhojen suojaan, joita ympäröivät korkeat, rumat savi-aidat. Kului melkein tunti ratsastaessa kapeata tietä näiden savi-aitojen välitse, jotka monin paikoin estävät näkemästä puutarhoihin. Kun saapuu autiolta tasangolta, jossa ei mitään kasva, näihin tuuheisiin puutarhoihin, tekee tuo äkkinäinen muutos niin omituisen ja valtavan vaikutuksen, ett'ei voi olla ihmettelystä huudahtamatta. Vastakohta on niin jyrkkä, että semmoista tuskin missään löytyy. Arabialaiset kutsuvatkin Damaskusta "itämaitten helmeksi", ja moni luulee paratiisin sijainneen juuri täällä.
Olimme siis yksitoista vuorokautta matkustettuamme saapuneet Syrian pääkaupunkiin. Kello 1 pysähdyimme "Dimitri-ravintolan" edustalle ja laskeusimme satulasta jättäen hevoset, joilla nyt olimme ratsastaneet viime kerran, "mukarille." Tuntuipa vähä ikävältä erota uljaista ratsuistamme. Tällä hetkellä opin johonkin määrin ymmärtämään, miksikä esim. arabialainen niin suuresti rakastaa hevostaan. Hän elää alituisesti yhdessä ratsunsa kanssa, joka piammiten on hänelle kaikki kaikessa, ja sen tähden hän pitääkin sitä parhaana ystävänään. Vielä viimeisen kerran taputtelin kelpo eläintä, ja sitte talutettiin se pois. — Lihava ja näöltään pöyhkeä ravintolan-isäntä, kreikkalainen synnyltään, otti meidät vastaan ikään kuin ainakin mahtava mies alhaisempiaan; siihen luultavasti oli syynä meidän kurjannäköinen vaatteuksemme ja ulkomuotomme. Kun on ratsastanut yksitoista vuorokautta seuduilla, joihin ei sivistyksen hienous ole tunkeunut, käypi tietysti itsekin jotakuinkin metsittyneen näköiseksi. Asuttavaksemme annettiin ravintolan toisessa kerroksessa oleva suuri, valoisa huone, jonka ikkunat olivat kadulle päin.
Ennen kuin päätän tämän luvun, tahdon tehdä muutamia pieniä huomautuksia, jotka läheisesti koskevat Palestiinassa oleskelua.
Vuosittain matkustaa tuhansittain pyhiinvaeltajia "pyhään maahan", ihmeitten maahan. He vaeltavat sinne ilomielin ja antauvat kärsimään puutetta, vaivoja ja vastuksia, koska toivovat siellä löytävänsä Jesuksen, Pietarin, Paavalin, Johanneksen, y.m. jälkiä. Ihastuksella suutelevat he sitä maata, jota "Jumalan Pyhä" kerran on jaloillaan polkenut. Helposti löytävät he nämä jäljet. Jerusalem, Betlehem, Nazaret, Tiberias j.n.e. ovat nimiä, joihin Jesuksen muisto on lähtemättömästi juurtunut. — Mutta Herraa Jesusta ei tule hakea sillä taikka tällä paikalla, koska hän elävänä, taivaaseen astuneena Vapahtajana on kaikkialla läsnä. "Katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti", todisti hän (Mat. 28:20), ja tämän todistuksen järkähtämättömyys on osottautunut joka paikassa. Herran ainaisesta läsnäolosta todistaa moni seutu Palestiinassakin. Etempänä olen viitannut siihen, kuinka paljon tässäkin maassa tehdään rakkauden työtä. Rakkaus Kristukseen pystyttää toisen muistopatsaan toisensa perästä, ja — kumminkin on vielä paljon tekemättä. Pakanuuden pimeydessä vaeltaa vielä suurin osa sitä kansaa, joka asuu tässä maassa, pimeydessä, jonka ainoastaan evankeliumin taivaallinen valo voipi haihduttaa. "Pyhän maan" matkaa ei siis voi päättää hartaasti rukoilematta, että Herra antaisi sanansa valon tunkea näiden ihmisten sydämmiin ja johdattaisi heidätkin totuuden tietoon.
Muistellessani Palestiinan matkaa en voi olla ottamatta päiväkirjastani seuraavia sanoja, jotka johonkin määrin kuvaavat matkan vaikeuksia. Vastukset, jotka voivat kohdata vaeltajaa, ovat monet ja monellaiset. Pahimpina vihollisina pidetään beduiinejä, jotka kuljeskelevat maassa ryövärin tavoin ja usein hätyyttävät rauhallisia matkustajia. Meille eivät he kumminkaan saattaneet mitään hankaluuksia; päin vastoin olivat kaikki, joiden kanssa olimme tekemisissä, ystävällisiä meitä kohtaan. Rasittavampia vihollisia, joista ei päässyt edes lahjoillakaan, olivat kärpäset, hyttyset ja syöpäläiset, joita vastaan sai taistella sekä yöllä että päivällä. Ne jättivät jäljet, jotka eivät niinkään helposti haihtuneet: ruumista kirvelytti ja särki vielä useita päiviä jäljestä päin. Vaarallisin vihollinen on kumminkin kuumetauti, joka useinkin huomaamatta, aavistamatta käy kimppuun ja joko korjaa tuonelaan tai ainakin panee moneksi kuukaudeksi vuoteen omaksi. Tämä juohtuu mieleeni nyt varsinkin siitä syystä, että Damaskuksessa tapasimme saksalaisen tiedemiehen, tohtori Stübel'in, jonka oli täytynyt keskeyttää tutkimustyönsä ja rientää Kuolleen meren rannoilta Damaskukseen, kun ankara vatsakipu oli yllättänyt hänet. Damaskuksesta vietiin hän Beyrothin diakonissalaitokseen, jossa sai sitte olla vuoteen omana useita kuukausia, ennen kuin parani. Kaikkea tätä ajatellessani täytyy minun sydämmeni pohjasta kiittää kaikkivaltiasta Jumalaa, joka piti meidät terveinä ja varjeli kaikista vaaroista.