Pyhäkköjen paikkaa lähestyessämme jouduimme puutarhaan, jossa oli pieni pyöreä temppeli. Tämä niinkutsuttu Venus-temppeli oli sekä ulkopuolelta että sisästä kaunistettu somilla näkinkengän muotoisilla komeroilla. Muuan vanha akka kirkui meiltä almua, ja asettui puutarhanportille eikä tahtonut päästää meitä pois. Tämä tuntui minusta jo vähän liiaksi hävyttömältä. Työnsin tuon Venuksen vartiattaren syrjälle ja lähdin kumppanineni pois tuosta harmittavasta paikasta. Hetki sen purojen reunoilla harhailtuamme satuimme onneksi juuri Akropoliksen sisäänkäytävälle. Suoritettuamme virallisesti määrätyn neljän markan maksun lähdimme raunioille pitkän pimeän tunnelin läpi. Tämä kuuluu Akropoliksen alustarakennuksiin; joka on rakennettu samaan kummalliseen tapaan, kun Jerusalem'in temppeli, jossa myös moskean alitse astutaan "Salomon paikalle."
Aluksi on kovin vaikeata perehtyä paikkaan, kun aivan äkkiarvaamatta joutuu keskelle temppelipihaa ja näkee edessään jättiläiskokoisen Zeustemppelin rauniot ja kuusi suunnattoman suurta pylvästä. Mutta lopulta löysimme kumminkin tuon jokseenkin hyvin säilyneen sisäänkäytävän ja ihmettelimme sen mahtavia patsaita ja korureunuksia. Kylläpä tämä osa mahtoi olla lujasti rakennettu, koska saraseenit aivan helposti muodostivat siitä linnoituksen. Erittäin omituisilta näyttävät ampumareiät temppelin pyhissä muureissa. Muista jäännöksistä ihmettelimme hienokomeroisia ulkoseinämiä ja noita kuutta pylvästä, jotka saattavat meidät aavistamaan, kuinka suuremmoinen tuo temppeli on muinoin ollut, ja selittävät meille syyn, minkä tähden sitä aikoinaan ylistettiin maailman ihmeeksi. Aavemaisina kohoavat ne 65 jalan korkeuteen; ovatpa läpimitaltaankin seitsemän jalkaa, niin ett'ei kolme miestä käsivarsiltaan uletu ympäri. Raa'an voitonhimon vallassa ovat ihmiset olleet, kun ovat melkein puoliväliin asti lohkaisseet jokaisen pylvään saadakseen niitä yhdistävät rautakoukut itselleen kiskotuiksi. Merkillistä kyllä pysyvät ne vielä pystyssä, vaikk'ei muuta kuin lujat liitin-ansaat yhdistä niitä.
Paljoa suuremmassa määrin, kuin nämät rauniot, huvitti meitä pienempi, mutta yhä vielä hyvin säilynyt auringontemppeli, — sen pylväät ovat vaan 45 jalan korkuiset — joka on muinaisajan suuremmista rakennuksista paraiten säilynyt. Siitä saa oppimatonkin selvän käsityksen vanhan-aikuisen temppelin muodosta ja kauneudesta. Hän näkee, miten sen sekä sisä- että ulkopuolella oli ihmeteltäviä pylväskäytäviä, miten sieviä olivat ne komerot, joissa muinoin jumalainkuvia säilytettiin; hän ihmettelee miten sirosti kivenhakkaustyöt pylväiden päissä ja katoissa ovat tehdyt. Pylväskäytävien la'et tosiaan näyttämät hyvin hienolta kiveen hakatulta pitsikankaalta. Maahan syöstyt mahtavat jäännökset ovat niin kunnioitusta herättäviä, että mielellään otaksuisi koko tätä ihmeteltävää ihmistyötä käytetyksi ylevimpään jumalanpalvelukseen. Mutta tämä olikin tuon hävyttömän, tuiki kelvottoman jumalanpalveluksen pesäpaikka, jonka kauneudesta pakanallisetkin kirjailijat inhoten kertoilevat. Kuinka perin toisellaisia muistoja herättää Jerusalem'in temppelipaikka! — Ja sittenkin! Kuinka valtavilta nuo muinais-ajan jätteet näyttivät iltaruskon hohteessa, kun ravintolan eteiseltä vielä kerran silmäilimme niitä. Tuossa aivan lähellä meitä olivat nuo hohtavat marmorimuurit ja pylväät, kunnian-arvoisen ruosteen kauttaaltaan peittäminä. Hymyilevä vihannuus ympäröi niitä kaikkialla ja Libanon'in lumipeitteinen kukkula kohousi niiden takana. Ylevä, unehtumaton näky! Ateenan Akropoliksen kuva painuu kyllä lujasti herkkään mieleen, mutta tätä näkyalaa suuremmoisempana en sitä voi pitää. Edelliseen luot kyllä nöyrästi kunnioittaen silmäsi ylös, mutta tämä leviää aivan tuossa edessäsi perin mahtavana ja ihanana, kun ravintolan eteiseltä sitä katselet.
Olimme niin kerrassaan näiden suloisten vaikutusten vallassa, että unhotimme pahoinvointimmekin ja nousimme jo k:lo kuuden ajoissa vuoteilta lähteäksemme Beyroth'ia kohti. Tuo 91 kilometrin matka Baalbek'ista Beyroth'iin oli aivan liiaksi pitkä yhdessä päivässä suorittaa. Schtoraan asti sujui matka kumminkin aivan mukavasti; siellä odotti meitä dragomaanimme, Williams, hevosineen. Emme juuri paljoa hupia odottaneet jäljellä olevasta matkasta, sillä niin kurjilta näyttivät sekä hevoset että satulat. Matkakumppanini loikin sen tähden ikävöivän katseen kyytivaunuihin, jotka juuri tulivat molemmilta tahoilta Schtoraan. Kuinka mielellään olisi hän puikahtanut niihin! Kernaasti olisinkin sen suonut, sillä kovin horjui jo rohkeuteni. Olin huolissani siitä, miten itse pääsisin terveenä Beyrothiin enkä olisi tahtonut saattaa vaaraan toveriani, jonka olin taivuttanut poikkeemaan Baalbek'iin. Mutta hevoset olivat jo reilassa ja kyytivaunut täynnä ihmisiä. Rohkeutta siis. Nousimme ratsaille ja päätimme ennättää aika matkan kyytivaunujen edelle, jotka viipyivät 1/2 tuntia Schtorassa. Mutta heti ensi askeleesta huomaan, että istun viheliäisen eläimen selässä; se ei tahdo lähteä lainkaan liikkeelle. Lohduttelin itseäni arvellen, että kyllähän menee, jahka pääsee vähän alkuun ja lämpiää. Hutkin sitä vähän selkään: verkkaan liikahtaa se pari askelta eteenpäin. Mitähän tästä lopulta tulleekaan, kun tällaisella kelvottomalla konilla pitää ratsastaa 46 kilometriä! Miten riemuisaksi minä olin mielessäni kuvaillut Libanon'in yli ratsastamista, ja päiväkin oli niin herttainen! Kaikeksi onnettomuudeksi pisti vielä päähäni kulkea vanhaa karavaanitietä ja siten oikaista maantien mutkat, joita se tekee kulkiessaan jyrkkää vuoren rinnettä ylös päin. Mutta siinäkös vasta tuska tuli! Hevonen ei liikkunut paikaltakaan; tuo sorainen, kivinen tie oli sen mielestä kai liiaksi epämukava. Minun täytyi muutamin paikoin nousta seljästä ja vetää sitä perässäni. Silloin rohkeuteni melkein lannistui ja jo vähän toivotonna katselin, kuinka matkakumppanini varsin mukavasti ratsasti eteen päin kaukana minusta. Eikä Williams'iakaan, joka olisi vähän voinut auttaakin, näkynyt missään, hän kun oli, näet, taasen myöhästynyt. Vastaantulevat kameelin- ja aasin-ajajatkin eivät minua lainkaan miellyttäneet, ja muuan tien ohella oleva kameelinraatokin levitti oikein kauhistavaa löyhkää.
Vihoviimeinkin olin taasen maantiellä ja eteen päin pääsin, vaikka kyllä hitaasti. Ja saavuttaapa juuri samassa Williamskin minut ja huutaa jo etäältä: "No, eipäs hevosenne kuljekaan." Annahan olla, ajattelin, kylläpä saat vielä kärsiä siitä, että hankit minulle tällaisen kurjan konin! Nousin hevosen seljästä, annoin hänelle hevoseni ja matkalaukkunikin; kinastelematta ottikin hän ne vastaan ja antoi minulle sen sijaan hevosensa ja huonon satulansa. Uusi hevoseni käveleekin ripeästi, jopa juoksee ja hyppii iloisesti, maantiekin kun on oivallista. Hetken kuluttua on dragomaaniparka jo jäänyt kauvaksi kärsimään rangaistustaan, ja minä tunnen pelastuneeni. Mutta iloni ei kestänyt varsin kauan. Libanon'in huipulla näen rakkaan ystäväni ja matkakumppanini, H:n, istuvan epätoivoissaan erään postiaseman ääressä; hän aikoo heittää ratsastuksen sikseen ja odottaa kyytivaunua, vaikka olikin päässyt koko lailla eteen päin, tosin kyllä siten, että oli piiskansa jo poikki hakannut. Minä rohkaisin häntä, ja, kun taas yhdessä lähdemme matkalle, kävelee hänen hevosensa nytkin nopeammin. Hirmuista on ratsastaa, kun jalukset ovat huonot ja eripituiset; lopulta meni toinen poikkikin ja minun täytyi nousta hevosen seljästä sitä parantelemaan. Kun jalushihnatkin katkesivat, ei minulla enään ollut juuri paljon toivoa päästä tällä keinoin Beyroth'iin.
Kilometrin toisensa perästä pääsimme sentään eteen päin. Puolimatkassa huokasimme eräässä tien ohella olevassa ravintolassa, vahvistimme itseämme vähän — koko päivänä emme olleet, näet, syöneet lainkaan — ja odottelimme kyytivaunuja. Aivan oikein, kyytivaunut tulivatkin, mutta ystäväni H:n harmiksi, joka niitä tarkastettuaan oli luullut huomanneensa niiden olevan täpö täynnä matkustajia, hyppäsi niihin reippaasti vieressämme seisova turkkilainen ja sai, kuin saikin, niissä istumasijan. Emme kumminkaan liene ratsastaneet niinkään hitaasti, koska puolituntia myöhemmin lähteneet kyytivaunut, jotka tosin vaan hiljakseen olivat luikerrelleet vuoren rinnettä ylös, vasta tässä meidät saavuttivat. Mutta mitä vaivoja olikaan tämä ratsastus meille tuottanut! Williams'ista ja hänen kunnon konista emme tietysti vielä kuulleet hivaustakaan.
Mitäs muuta, kuin jatkaa matkaa vaan samalla tavalla! Kolme ylpeätä beyrothilaista ratsastajaa kiitää täyttä vauhtia ohitsemme ja luovat meihin raukkoihin säälivän, mutta samalla ivallisen katseen. Pian aukenee eteemme Libanon'in länsirinteellä tenhoisan ihana näkyala ja laaja rasvatyyni Välimeren pinta. Mieleni rohkaistuu katsellessani tuota suuremmoista maisemaa. Ystäväni H:n mieli lannistuu yhä, sillä jota alemmaksi laskeudumme sitä rasittavammaksi käy helle, joka ylemmässä ilmapiirissä ei meitä lainkaan vaivannut. Hänen hevosensa kävelee vielä nytkin ketterämmin: minun ei tahdo enää ensinkään kulkea eteen päin, saan vetää sitä perässäni. Muutamalla hyvin kauniilla paikalla pysähdyin vielä kerran: annan erään vanhan akan valmistaa itselleni pari lasia limonaadia ja ihantelen noita hyvin rakennettuja kukkulain rinteitä ja syvissä laaksoissa kasvavia viini- ja silkkiäispuu-tarhoja.
Vaikka väsymys olikin suuri, oli näitten maisemain viehätysvoima vieläkin suurempi; rasiintumisesta huolimatta minä nautin sydämmen pohjasta ja painoin tarkalleen mieleeni tuon viehättävän kuvan. Miten vastakkaisia maisemia näkeekään Libanon'in alueella kulkiessa! En voi edes kuvaillakaan mielessäni autiompaa ja kolkompaa seutua, kuin Antilibanon'in itäinen rinne: tuo kahden päivän matka Baniaksesta Damaskukseen kauhistavan laavakentän ja hiekka-aavikon poikki on ikävin muisto koko matkaltani. Libanon'in läntisen jyrkänteen taas voin arvelematta pitää kauneimpana, mitä koko pitkällä matkallani näin, ja ainoastaan Korfun saarta voin verrata tähän. Ahkerat ihmiskädet ovat tässä kehittäneet, niin paljon kuin suinkin mahdollista, luonnon runsasta kasvullisuutta. Kaikkialla vuoren pengermillä ja kunnailla näkee rehevän kasvullisuuden sekä kallis-arvoisten viini- ja hedelmäpuutarhojen ympäröiminä varakkaita kyliä. Maantienkin varrella oli talo talon vieressä, kahvila kahvilan kyljessä. Vähän sivummalla taasen oli varakkaitten beyrothilaisten komeita maakartanoita; näitten täytyy, näet, muuttaa kesäksi vuoristoon, jott'eivät kuumuudesta kerrassaan menehtyisi kaupungissa. Kaiserswerth'in diakonissoillakin on kesäasunto Areia-tien varrella lähellä Saksan konsulin huvilaa. — Libanon'in kiemuroivalla harjulla menevää tietä kulkiessa näkee melkein alati edessään suuremmoisia maisemia; oikein ihmetyttää, kun näkee niin laajalle eteen päin, yli mereen pistäyvän vuoren selänteenkin. Tuo oli näky, joka meidätkin, vaikka olimme onnettomia ratsastajia, pani väkisin huokaamaan.
Lopulta pääsimme kumminkin perille. Vaikk'ei Palestiinan matkamme päättynytkään juuri kehuttavasti, oli sen loppuosassakin sentään suuremmoisia maisemia ihailtavanamme. Beyroth'issa olimme astuneet "luvatulle maalle" ja jo ensi päivänä ihmetelleet kaupungin ihanuutta ja erään saksalaisen uutisasukkaan maatilalla ihailleet luonnon herttaisuutta ja tuon maan hedelmällisyyttä, jossa "maitoa ja hunajaa vuoti." Tänään ollessamme viimeistä päivää "pyhällä maalla" painamme mieliimme unehtumattoman kuvan Libanon'ista, jota jo psalmien-tekijät ylistelevät; sitä lujemmin piintyy se mieliin, kun se on vaivoin saatu. Nyt iloitsen siitä, ett'ei kyytivaunuissa ollut meille tilaa; mutta en toivoisi pahimman vihollisenikaan täytyvän ratsastaa niin huonoilla konilla, kuin meidän hevosemme olivat.