Beyroth'ista kotiin.
Matkamme Palestiinassa ja Syriassa oli siis onnellisesti päättynyt. Väsyneinä, erittäinkin ratsastuksesta Schtoran ja Beyroth'in välillä, odotimme suuresti tarpeellista lepoa. Keskiviikkona Toukokuun 14 p:nä k:lo 7 illalla astuimme egyptiläiseen höyrylaivaan matkustaaksemme Portsaid'in, Suez'in-kanavan ja Ismailian kautta Egyptin pääkaupunkiin, Kairoon. Kaksi vuorokautta matkustettuamme saavuimme viimemainittuun kaupunkiin perjantaina 16 p:vänä iltapäivällä. Viivyimme Kairossa sitte lähes neljä päivää. Koko ajan aamusta iltaan asti käytimme niiden merkillisyyksien katselemiseen, joita tässä paikassa löytyy runsaasti. Ikivanhan sivistyksen jälkiä huomaa matkustaja kaikkialla. — Pappienkokouksessa Jerusalemissa tutustuimme, kuten ennen olen maininnut, pastori B:iin, joka asuu Kairossa ja on harvinaisen hauska ja ystävällinen mies. Hän teki meille joka päivän varalle uuden ohjelman, jonka avulla helposti voimme huomata kaikki, mikä ansaitsi näkemistä. Aina kun häneltä vaan riitti aikaa opasteli hän meitä matkoillamme ja käveli retkillä; ja kun virkatoimet häntä estivät, selvitti hän meille asiat ja paikat niin hyvin, että suuritta vaikeuksitta voimme omin päin suoriutua. Milloin matkustimme "Siseh'in pyramiideille," milloin ratsastimme muuleilla "vanhaan Kairoon," milloin soutelimme venheellä valtaavan, ihmeellisen Niili-virran aaltoloilla, milloin kävimme basaareissa, jossakin moskeassa, linnoituksessa, kirjastossa, taikka "kalifein haudoilla," milloin kävelimme Esbekijellä lähemmin tutustuaksemme kansan elämään j.n.e., j.n.e. Matkamuistelmani tulisivat liian laveiksi, jos tässä kertoisin kaikista niistä merkillisyyksistä, joita joka askeleella tapaa tässä maailman vanhimmassa sivistysmaassa. Matkustajat ovat kirjoittaneet suuria teoksia tämän ikivanhan sivistysmaan muinaisista vaiheista ja suurista muistomerkeistä, jonka tähden en ryhdy lainkaan niistä kirjoittamaan. Huomattavaa on että juuri täällä muhammettilaisuus kukoistaa ja vallitsee uskonnollisella alalla hyvin voimakkaana. Sillä näyttää täällä olevan oikea keskikohtansa. Se ilmenee muun muassa siitä, että yksinään Kairossa on 400 moskeaa. Ilolla saatan mainita että kristillisetkin kirkkokunnat tekevät siellä työtä milloin paremmalla milloin huonommalla menestyksellä, ja että Jesus Kristuskin on löytänyt siellä sydämmiä, jotka ovat avautuneet Hänelle. Mutta sittenkin pakanuuden pimeys, joka muhammettilaisuudessa on kauhistavampi kuin missään muussa niistä uskontomuodoista, joita ahtaammassa merkityksessä kutsutaan pakanallisiksi, peittää maan ja kansan. Jokainen kristitty, joka matkustaa täällä ja näkee noitten kapeitten, jäykännäköisten minareettein kohouvan taivasta kohti, ei voi muuta kuin toivoa ja rukoilla, että nuo sadat ja tuhannet moskeat pian, hyvin pian muutettaisiin kristillisiksi kirkoiksi, joissa julistettaisiin evankeliumia "ristiinnaulitusta" jokaiselle uskovaiselle autuudeksi, että pakanuuden pimeys hälvenisi ja Kristuksen kirkkauden loisto valaisisi pimeitä sydämmiä. Milloin tämä aika tulee, sen tietää yksin Herra; mutta jokainen rukoilkoon uskossa, että se tulisi.
Ne päivät, jotka olimme päättäneet oleksia Kairossa, kuluivat pian. Tiistaina 20 p:nä Toukokuuta oli lähtöpäivä. Helteinen aurinko oli laskeutunut ja ilta oli käynyt viileäksi ja miellyttäväksi kuuman, polttavan päivän perästä. Toverini v. R. ja minä kuljimme ystävällisen pastori B:n saattamana Kairon rautatien asemalle, matkustaaksemme yöjunalla Alexandriaan. Suuri tungos oli asemalla. Varmaankin olivat kuuman päivän takia useimmat matkustajat säästäneet matkansa yöksi. Vaunuihin ei tahtonut mahtua kaikki matkustajat. Kauvan etsittyämme löysimme vihdoin jotenkin mukavan paikan. Vielä kerran puristimme jäähyväisiksi ystävä B:n kättä. Vielä silmäsimme Kairoon, se näyttikin meistä nyt niin omituisen viehättävältä, kun oli synkkä yö ja siellä täällä tuikkeli kirkkaita valoja. — Juna lähti kiitämään Välimeren rannikkoa kohti. Päästyämme matkalle aloin lähemmin tarkastaa sitä kirjavaa seuraa, johon olimme joutuneet. Läheisin naapurini oikealla puolella oli eräs arabialainen kirjailija, joka, kumma kyllä, osasi puhua saksaa. Hän sanoi oleskelleensa Saksassa neljä vuotta ja olevansa nyt matkalla Damaskukseen, likemmin tutustuaksemme sikäläisiin oloihin, joista hän aikoi kirjoittaa tutkimuksen. Hetken kuluttua kääntyi puheemme uskonnolliselle alalle, kun kysyin, tiesikö hän mistä muhammettilaisten kuukauden pituinen paasto, joka muutama päivä sitten oli päättynyt, oli saanut alkunsa. Sanoin matkalla kuulleeni monenlaisia selityksiä, muun muassa Damaskuksessa seuraavan:
Kun Muhammed kerran oleskeli Damaskuksessa, näki hän siellä ihmeen kauniin tytön, johon hän heti rakastui. Tietysti hän tahtoi saada tytön vaimoksensa. Mutta tyttöpä ei myöntynyt hänen pyyntöönsä, hän kun jo sitä ennen oli rakastunut erääseen nuoreen mieheen. Profeetta kävi mustasukkaiseksi. Eräänä iltana, kun Ramadan — se oli tytön isän nimi — pani toimeen pidot, joihin hän kutsui Muhammedin ja muita eteviä henkilöitä, tapasi profeetta tytön ja hänen rakastajansa Ramadan'in kartanon portilla hellästi seurustelemassa; mustasukkaisuuden kiihdyttämänä hän miekallansa lävisti nuoren tytön. Tehtyänsä tämän hirmuisen työn meni hän sisälle aivan kun ei mitään olisi tapahtunut. Ihmiset, jotka myöhemmin saapuivat pitoihin, huomasivat portilla ruumiin ja kertoivat siitä sisään tullessaan. Aikaa voittaen alettiin kaivata perheen nuorta tytärtäkin. Kaikki riensivät ulos ja löysivät hänen lävistettynä portilla. Kauhistuneena ja surun valtaamana vaati Ramadan etsimään rikollista. "Sen, jonka miekka on vereen tahrattu, täytyy kuolla, olipa se vaikka itse Muhammed." Vastustamatta tunnusti Muhammed rikoksellisen työnsä ja kertoi syyn siihen sekä lisäsi: "Tästälähin pitää kaikkien naisten käydä huntu kasvoilla, jott'eivät he suloudellansa viettelisi miehiä kiusaukseen, ja tämän rikokseni tähden minä paastoon kuukauden sekä annan käskyn tunnustajoilleni, että hekin joka vuosi paastoovat kuukauden." Paastoa kutsutaan sittemmin murhatun tytön isän nimellä Ramadan'iksi. — Kuultuansa kertomukseni, joka ei suinkaan saattanut Muhammed'in uskonnon perustajaa varsin edulliseen valoon, hymyili mies pilkallisesti ja sanoi, ettei selitykselläni ollut rahtuakaan perustetta. "Paasto", sanoi hän, "on saanut alkunsa siitä luonnollisesta syystä, että se on terveellinen kuumassa ilman-alassa. En minä ainakaan tiedä muuta syytä siihen enkä ole löytänyt toista tutkimuksien kautta mainitussa asiassa."
Puhelimme yhä edelleen uskonnollisista asioista. Kerskaillen lausui hän: "Minä puolestani en luota Muhammed'iin enkä profeettoihin." Hän tahtoi omistaa itselleen kunniaa, jopa kerskata siitä, ett'ei hän uskonut Muhammedia eikä profeettoja, kuten hänen sanansa kuuluivat; Kristuksesta ei hän tahtonut kuulla puhuttavankaan. — "Te olette siis vapaa-ajattelija?" minä sanoin hänelle. "Aivan oikein, niin olenkin. Jumalan kyllä uskon löytyvän, mutta hän ei ole lainkaan hyödyttänyt minua enkä minä välitäkään hänestä", hän vastasi. — "Te ette siis tarvitse häntä?" — "En." — — "Mutta kuinkahan onkaan, eikö omatuntonne jolloinkulloin todista teitä vastaan? Eikö se sano, että olette rikkonut siveyden lain vaatimuksia?" — Tähän kysymykseen hän ei tahtonut suorastaan vastata, vaan koetti kierrellä sitä kaikenlaisilla väitteillä. Mutta kun uudistin kysymykseni, tuli hän kuitenkin sen verran myöntäneeksi, ett'ei hän ollut varsin viaton. "Ihan selvää on siis, että teidän kerran välttämättömästi täytyy joutua tekemisiin sen Jumalan kanssa, jonka olemassaolosta te olette vakuutettu. Jollette tahdo tehdä hänelle tiliä jo tässä ajassa, niin täytyy teidän tehdä ainakin tuomiopäivänä. Teidän omatuntonnehan todistaa teitä vastaan."
Puheeni johdosta rupesimme vähän keskustelemaan tulevaisesta elämästä ja ijankaikkisuudesta. Hän koetti kaikin voimin vierottaa tätä ajatusta mielestään. Selvästi huomasin, että hän kävi vähän levottomaksi. Kaikenlaisilla verukkeilla koetti hän hälventää levottomuuttaan. Onnistuiko hän siinä, en tiedä. Kaikissa tapauksissa oli nukkuvan omantunnon ääni herännyt. Tunnustin hänelle uskoni ja koetin selittää hänelle, että minä ainakin tarvitsen Vapahtajaa ja että minulla olikin Vapahtaja, Jesus Kristus, joka on minun puolustajani nyt ja tuomiopäivänä. — "Te olette siis kristitty?" sanoi mies. — "Niinpä olen ja tahdonkin olla; ilman Jesusta en voi elää, ilman häntä en voi kuolla enkä astua tuomiolle." — Tähän pysähtyi keskustelumme, sillä mies vetäytyi syrjään eikä tahtonut pitkittää puhettamme.
Tuona pimeänä yönä, jolloin kuljimme Alexandriaa kohti, tulin tämän keskustelun johdosta erittäin ajatelleeksi sitä surkuteltavaa seikkaa, että ihmiset ylimalkaan tahtovat kokonaan vierottaa sydämmestään kaikki tuomion ja ijankaikkisuuden ajatukset ja tuuditella mieltänsä makeaan, petolliseen uneen. Muhammettilaiset ja kristityt ovat siinä suhteessa aivan yhtäläisiä. Voi, kuinka hirveätä lieneekään, kun kerran täytyy herätä tuosta unesta! Oi, ett'ei olisi liian myöhäistä! — Arabialainen matkatoverini katosi ainaiseksi silmistäni Alexandrian rautatien-asemalla. Kentiesi hän joskus muistaa yöllisen keskustelumme, Suokoon Jumala, että sekin olisi auttamassa häntä kääntymään Jumalan puoleen, jota vastaan hän tässä tilaisuudessa taisteli!
Alexandriassa, joka on eurooppalaiseen malliin rakennettu suuri kaupunki Välimeren rannalla, viivyimme ainoastaan muutamia tunteja, siksi kun laiva lähti Ateenaan. Matka, joka kesti vähän päälle kahden vuorokauden, oli erinomaisen hauska, meri kun oli tyyni melkein koko ajan. Olimme siten tilaisuudessa nauttimaan raitista meri-ilmaa ja tarpeellista lepoa, mikä olikin välttämätöntä, koska pienet retkeilymme Egyptissä olivat tehneet meidät tuiki väsyneiksi.
Viivyimme Ateenassa neljä päivää, joina huomiomme oli kiintynyt kaikkeen ylevään ja jaloon, jota täällä tapaa. Eloisa Hellas vanhoine muistomerkkeineen tarjoo paljon, joka ansaitsee matkustajan tarkkaavaisuutta. Joka päivä kävimme katselemassa noita suuremmoisia jätteitä Kreikan suuruuden aikakaudelta, joita jokaisen matkustajan täytyy Ateenassa käydessään ihmetellä. Tuskin voi ottaa askeltakaan tapaamatta jotakuta vanhan sivistyksen muistomerkkiä. Toinen suuri raunio toisensa vieressä viittaa matkustajaa muistelemaan Kreikan kansan muinaista mahtavuutta. Kuumeentapaisella innolla ovat tiedemiehet ja tutkijat viime vuosikymmeninä koonneet ja järjestäneet kaikki, mitä on jäljellä muinaisilta ajoilta. Siten on voitu ja voidaan yhä paremmin saada selville muinais-kreikkalaisien maailmankatsanto, elintavat y.m. Matkustajan ajan vie kokonaan suurten museoiden katseleminen, joissa säilytetään vanhoja kapineita, taideteoksia j.n.e. — Nykyinen Ateena, joka on suurehko (90,000 asukasta) uuden-aikaisesti rakennettu kaupunki viehättää suuresti matkustajaa, ja vielä enemmän sen laajat ympäristöt.
Jätän taideteokset, rauniot y.m., huolimatta niistä tehdä tarkempaa selkoa. Huomautan vaan siitä, mikä etupäässä veti huomioni puoleensa Ateenassa, nim. että ap. Paavali kerran, 2:lla lähetysmatkallaan, kävi täällä, että hänkin jaloillansa tallasi Hellaksen herttaisia seutuja. Itse paikka, "Areopagi", jossa hän julisti elämän sanaa, on vielä jäljellä. Sen saarnan kautta, jonka hän siinä piti (Ap. T. 17:22-31), kylvi hän kristin-opin jaloa siementä ihmisten sydämmiin, siementä, joka toivottavasti kantoi hedelmiä, ainakin muutamissa, ijankaikkiseen elämään.