Mutta kauneimmatkin hetket ihmiselämässä häiriytyvät jostakin vastenmielisyyden tunteesta, joka myrkyn tavalla hiipii turmelemaan ja hävittämään. Eheän täydellistä nautintoa ei ole tässä syntisessä maailmassa, tässä murheen laaksossa. Niin kävi nyt meillekin. Me halusimme rauhassa nauttia kaikkea tätä ihanuutta, kuin Luoja oli runsaalla kädellä kylvänyt luontoon; mutta pianpa meidän täytyi herätä muistamaan, että vielä elimme synnin ja pahuuden maailmassa. Kuin lähestyimme kuuluisaa suurvaltojen riitakapulaa Konstantinopolia, Turkin vallan pääkaupunkia, jonka mielivallan ja julmuuden alla kauneimmat maat ja monet kansat huokailevat, näimme matkan päässä mustan jonon veneitä eli n.s. "kaikeja", väestönä kiljuvia ja pauhaavia ihmisiä, jotka olivat tuota pikaa tulevat vaivaamaan meitä perin vastenmielisellä tunkeilevaisuudellaan. Ja jo ennen, kuin höyrylaiva vielä oikein pysähtyikään, takertuivat ne kiinni sen sivuihin ja kiipesivät uskomattoman notkeasti ylös laivan kannelle joka puolelta. Tuossa tuokiossa olimme noiden kiusanhenkien ympäröiminä, jotka pakkautuivat joka taholta luo. Väkisinkin olivat ne riistää matkatavarat ihan käsistämme. Kaikki tarjoutuivat meille kantajiksi ja oppaiksi. Tuossa tunkeilussa täytyi käyttää kaikkea kykyään, voidakseen pidättää heitä edes hiukankaan erossa ja säilyäkseen heidän ryösteliäisyydeltänsä, joka näytti olevan vallan rajaton. Tässä saimme siis ensi kerran vähän tutustua itämaiden satamatapoihin ja näihin sellaisen kansan hurjiin poikiin, johon sivistys on vielä hyvin vähän päässyt leviämään, ja jonka keskuudessa raaka voima vaikuttaa enimmän. Sama näytelmä uudistui sitte jokaisessa seuraavassakin satamassa. Senpä tähden niitä lähestyessä aina tuntuikin sisällistä levottomuutta; olihan jo edeltä päin tietty, miten suuria hankaluuksia aina oli maalle menossa.
Viimein onnistui meidän saada toimeen sopimus erään oppaan eli "dragomaanin" kanssa, joka osasi vähän saksaa ja näytti hiukan rehellisemmältä kuin toiset. Hän suostui määrä maksusta viemään meidät sille höyrylaivalle, joka oli samana päivänä iltapuolella lähtevä Smyrnaan, ja muuten opastella meitä kaupungissa. Hänen "kaikiinsa" kannettiin matkatavaramme ja me siis jätimme "Asofin" turkkilaisineen, tatarilaisineen, siipikarjoineen ja porsaineen, jossa laivassa jo olimme jotenkin ruvenneet viihtymään, vaikka seura siinä olikin niin kirjava. "Diana," se itävaltalainen laiva, jossa meidän tuli jatkaa matkaamme, oli aivan lähellä, niin että muutamassa minuutissa pääsimme sen sivulle. Kuitenkin oli meidän käytävä tullissa ennenkin saimme toimittaa matkatavaramme uuteen laivaan. Tulliin nähden mainittakoon tässä huvittava tapaus kuvaamaan Turkin valtakunnan tullioloja. Kuin jo aioimme nostattaa kapineitamme Dianaan näimmekin pienen veneen eli "kaikin", jossa istui kaksi miestä, kiiruhtavan luoksemme. Opas selitti niiden olevan tullimiehiä, jotka tahtoivat tutkia tavaroitamme, mutta lisäsi heti: "jos annatte heille 5 piasteria (noin 1 mk. 10 p:iä), niin kyllä he tyytyvät ja menevät tiehensä." Ryhtymättä aukomaan katseltavaksi tavaroitamme, joissa ei mitään kiellettyä ollut, ja siten hukuttamaan muutenkin niukkaa aikaa, annoimme ennemmin mielellämmekin dragomaanille 5 piasterin rahan, jota hän sormiensa välistä näytti tullimiehille. [Sittemmin saimme kokea monestikin, että aina täytyy lahjomalla selvittää tullitarkastukset, vaikka ei olekaan mitään kiellettyä tavaraa. Jos ei mitään anna, purkavat tullimiehet tavaroita moneen kertaan, lausuen ehtimiseen "bachschisch" sanaa.] Toinen heistä ensin teeskenteli inhoavansa sellaista tullaamistapaa, ehkäpä rahan pienuuden tähden; mutta kuin dragomaani, pitämättä siitä lukua, heitti sen hopearahan heidän veneeseensä, käänsivät he nopeasti "kaikinsa" ja sousivat tiehensä, nähtävästi hyvin tyytyväisinä saaliiseensa. Tullauksen puolesta oli tällä kertaa selvitty, vaikka kyllä sellaisella tavalla, josta saimme huonot ajatukset koko Turkin vallan tullilaitoksesta. Hyvässä rauhassa saimme sitte toimittaa tavaramme laivaan ja lähteä maalle katselemaan kaupunkia.
Rannassa täytyi meidän näyttää matkapassimme vartiavirkamiehelle. Onneksi olivat ne näytetyt Turkin konsulille Odessassa; muuten olisimme ehkä saaneet kääntyä pois tyhjin toimin, pääsemättä Konstantinopoliin tai koko Turkin valtakuntaan. Juotuamme dragomaanin neuvosta ensin kahvia turkkilaistapaan varsin mitättömässä kahvilassa, kiiruhdimme nyt pitkin lokaisia katuja Galatan tornille, jossa muukalaiset tavallisimmasti ensinnä käyvät, ihailemassa sieltä käsin kauneita, laveita näköaloja ja saamassa yhteiskuvan kaupungista. Torni on keski-ajalta, byzantinilaiselta aikakaudelta, ja sanotaan sitä rakennusta "Kristuksen torniksi" (poru s tou Hristou eli tou staurou). Se on muodoltaan pyöreä ja keski-aikaisten linnantornien kaltainen, 100 metriä korkea meren pinnasta lukien. Sen juurella on vielä jälkiä vanhoista muureista, jotka ovat nähtäväsi kuuluneet linnoitukseen. Luultavasti on siinä aikoinaan ollut linna, josta torni on jäännöksenä. Ylös torniin noustaan jyrkkiä, hyvin epämukavia rappusia, joissa on 181 porrasta, jonka tähden nouseminen sinne on hyvin rasittava. Mutta vaiva tuleekin runsaasti palkituksi, sillä päästyä kerran ylös on silmäin edessä ihanimpia näköaloja. Tornin joka sivussa on aukenevia ikkunoita, joista pääsee tornia ympäröivälle ulkoparvekkeelle kävelemään ja ihan vapaasti näkemään kaikkea. Mitä kaikkea sillä kävelykierroksella on nähtävänä, mitä kauneita näköaloja avautuu eteen, on minun mahdoton kuvata. Siihen olisi tarpeen tarkempi tutustuminen kaupunkiin, kuin minulla on. Katsojan huomiota kuitenkin heti vetävät puoleensa suuret majesteetilliset moskeat (muhammettilaisten kirkot) kaikkine minareetteineen (torneineen), joita siinä kaupungin-osassa, jota sanotaan Stambuliksi, kaikkialta kohoelee kohti taivasta. Kaikkialla näkyy, sieltä korkealta katsellen, myöskin ihmiskihermiä, jotka mitä kummallisimmissa puvuissa lakkaamatta ovat liikkeessä. Kaikki näyttää levottomasti aaltoilevalta mereltä. Tornista katsellen vasta oikein osataan myöskin arvostella tälle kaupungille suodun, ihmeellisen ihanan aseman suurenmoista kauneutta. Enempää kuin noin tuntikausi ei meillä kuitenkaan ollut aikaa kuluttaa tässä paikassa, sillä meidän täytyi kiiruhtaa Venäjän konsulin luo saamaan taas passeihimme näyttökirjoitus matkamme jatkamista varten. Likaisia katuja myöten, jotka olivat täynnänsä ihmisiä ja joilla ryysyiset kerjäläiset julkeimman hävyttömästi tunkeutuivat päällemme, kävi matka konsulinvirastoon, mutta turha oli tavoitella nyt sitä korkeaa herraa. Hänen sanottiin olevan vasta klo 10 aikaan tavattavana virkahuoneessaan, joka oli eräässä palatsimaisessa rakennuksessa. Tämän väliajan käytimme toisen kaupungin-osan, Peran, katselemiseen, joka on vähän siistimpi ja paremmin rakennettu sekä korkeammalla kuin Galata, ensimmäinen kaupunginosa. Aina klo 12:teen asti täytyi meidän odotella ennen, kuin saimme passeihimme konsulin kirjoituksen, eivätkä passit vielä sittekään olleet valmiit, vaan piti ne välttämättä viedä vielä Turkin konsulille. Monen vaivan ja vastuksen sekä maksun jälkeen päättyi tämä varsin proosallinen historia siten, että me saimme käsiimme Turkin kielellä, kummallisimmilla salaperäisillä merkeillä kirjoitetun paperin, jossa sanottiin olevan merkittynä meidän ikämme, näkömme ja kenties mitä kaikkea muuta. Muiden merkillisyyksien joukossa oli meistä paperissa myöskin, että me olimme näöltämme valkoveriset. Ja verraten turkkilaisiin ja etelämaalaisiin, jotka ovat mustia ja vaskenkarvaisia, olikin tuo oikein. Meitähän nyt katseltiin turkkilaissilmillä — tai oikeastaan ei katseltu, sillä mies, joka kirjoitti passin, ei ollenkaan nähnyt meitä, vaan ainoastaan dragomaanimme; mutta hänestä se oli itsestään selvä asia, koskapa me olimme pohjolasta.
Vielä meillä oli kaksi tuntia aikaa; ne jäivät kaupungin merkillisimmän osan varalle. Astuttuamme "Kultaisen sarven", poikki kolmanteen kaupungin-osaan Stambuliin, jossa majesteetilliset moskeat ovat, otimme hevoset ja vaunut päästäksemme sukkelammin paikasta paikkaan, jotka vielä tahdoimme nähdä ennen lähtöä. Merestä syvälle kaupunkiin pitävän lahdekkeen "Kultaisen sarven" poikki on silta, jossa ei ole mitään muuta merkillistä kuin että se tavallisesti, mutta varsinkin iltapäivillä, on täynnä ihmisiä mitä moninaisimmissa kirjavissa puvuissa. Suurella vaivalla pääsimme tämän huutaman ja pauhaavan parven läpi. Vapaus on siellä hyvin suuri, jonka tähden epäjärjestys ja vallattomuus ovatkin vallalla. Mitään kieltoa ei kuulunut mistään päin; yhtään järjestyksen valvojaa ei näkynyt. Jokainen näytti elävän miten mielensä teki. Melkein ihan sillan päästä kohoaa juhlallisena ja majesteetillisena eräs suurimmista moskeoista, nimeltä Sultan Validé. Sen korkeilla, kaunisrakenteisilla rapuilla istui nyt melkoinen joukko väkeä, paraastaan miehiä ja lapsia, jotka joutilaisuudessaan näyttivät suuresti nauttivan olemassa olon suloutta. Kaikki näyttivät erittäin iloisilta ja tyytyväisiltä. Me riensimme sen ohitse toiselle Hagia Sophia nimiselle moskealle, joka on Konstantinopolin arvokkain kirkko Se on alkuaan vanha kreikkalainen kirkko, Justinianuksen rakentama, mutta sittemmin muutettu muhammettilaiseksi moskeaksi. Kun turkkilaiset vuonna 1452 valloittivat Konstantinopolin, pystytettiin sen kirkon katolle puolikuu merkiksi muhammettilaisvallan koitosta. Kirkon historia ulottuu taa päin aina hämärään muinaisuuteen saakka. Vuonna 326 Konstantinus Suuri, joka itse kääntyi kristinuskoon ja korotti sen valtion uskonnoksi, perusti temppelin, jota Konstantius vuonna 360 suurensi ja kaunisti. Vuonna 404, kirkko-isä Krysostomoksen aikana, joutui tämä kirkko tulen uhriksi, mutta Teodosius rakennutti sen uudestaan v. 415. Vuonna 532 paloi kirkko toisen kerran, mutta keisari Justinianus päätti rakennuttaa sen taas jälkeen; ja se rakennettiin niin suurenmoiseksi ja ihanaksi, että kauneudelta ja juhlallisuudelta ei ollut sen vertaista. Juhlallinen ja majesteetillinen se on nytkin; valtaavan vaikutuksen se tekee, kuin astutaan sisään. Ihmeteltävä on mahtavan suuri keskikupooli, joka aina on omituisen valtaavana osana byzantinilaisessa rakennustaiteessa. Kaikkialla katossa ja seinissä on maalauksia, jotka lienevät viehättäviä ja suuriarvoisia taiteentuntijalle. Muuten on koko kirkko hyvin suuri ja siitä kohoaa neljä minareettia.
Meidän astuessamme sisään toimittivat muhammettilaiset paraikaa puolipäivä-rukoustansa, jonkinlaista jumalanpalvelusta. Yleensä ei ole kristityn lupa mennä moskeaan sellaiseen aikaan, jolloin mitä hyvänsä jumalanpalvelusta pidetään, koska se saastuttaisi temppelin ja jumalanpalveluksen. Meidän oppaamme oli kuitenkin niin tuttu vartialle, että sai toimitetuksi meille pääsyn sisälle, vaikka puolipäivä-rukous olikin paraillaan. Siten saimme hiukan katsahtaa muhammettilaisten jumalanpalvelustakin, josta saanen kertoa muutamia sanoja.
Ennen kuin saimme astua temppeliin, täytyi meidän esihuoneessa ottaa tohvelit, ett'emme saastaisilla jaloillamme koskisi sen lattiaan. Keskellä avaraa lattiata, joka oli ylt'yleensä peitetty paksuilla, kalleilla matoilla, istuivat "muselmannit", jalat allansa, suuressa piirissä. Naiset istuivat erillään korkeammilla pengermillä, lähellä miesten piiriä, niin että voivat hyvästi nähdä ja kuulla, mitä tehtiin ja puhuttiin. Miespiirin keskus oli tyhjä. Rukous tapahtui siten, että yksi luki edeltä ulkoa suruisella, yksitoikkoisella, kimakalla äänellä jonkun värsyn alusta, ja, kun hän ehti lähelle värsyn loppua, yhtyivät muut läsnä olijat edeltä lausujan sanoihin. Sitte alkoi taas toinen samaan tapaan, ja värsyn lopulla yhtyivät taas muut samoin hänen sanoihinsa. Sitä tekoansa tekivät he koko ajan, kuin me olimme moskeassa. Kaikki näytti tapahtuvan edeltä määrätyn ja opitun kaavan mukaan. Kävellessämme ympäri moskeaa näimme siellä täällä henkilöitä, jotka hiljakseen toimittivat hartauttansa määrätyllä tavalla siten, että lankesivat polvilleen ja löivät otsaansa lattiaan. Näimme myöskin saarnatuolin, jossa oppaamme sanoi kirkon ylipäämiehen eräinä aikoina, luultavasti suurina juhlina, saarnaavan Sultanin läsnä ollessa. Jumalanpalvelus muuten minuun teki hyvin surettavan vaikutuksen. Vakavuutta ja hartautta sekä intoa siinä kyllä näytti olevan, mutta elämä, ilo ja rauha olivat poissa. Eikä se ole ihmekään, he kun eivät tunne totista, elävää Jumalaa, ilmestynyttä Jesuksessa Kristuksessa rakkaana, sovitettuna Isänä, jota ei palvella pakosta, vaan rakkaudessa, hengessä ja totuudessa. Murhemielin läksin tästä paikasta ja rukoushetkestä, joka oli herättänyt ainoastaan surun tunteita minun mielessäni. Minun rukoukseni kuului näin: "Herra, anna evankeliumisi valon pian paistaa tälle viheliäiselle kansalle, että he totuudessa tuntisivat sinut ja saisivat kokea sydämmessänsä sinun rauhaasi!" Minun sydämmeni myöskin paloi syvimmästä kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan, joka oli antanut minun syntyä sellaisen kansan keskuudessa, jossa Jumalan sanaa selvänä ja puhtaana saarnataan, ja ilmoittanut minulle Pyhän Henkensä kautta armonsa salaisuuden ja saattanut minut totuuden tietoon.
Kävimme vielä toisessakin moskeassa, joka oli siinä ihan lähellä, nimeltä Ahmedije, voidaksemme niitä verrata toisiinsa. Tulo ja pääsy sinne oli aivan saman kaltainen kuin äsken. Nyt siinä ei ollut mitään jumalanpalvelusta, ainoastaan joitakuita henkilöitä toimittamassa hartauttansa. Muuten elämä siellä oli omituista; kaikesta näkyi, että muhammettilaiset itse eivät pidä varsin suuressa arvossa temppelejänsä. Muutamat tosin rukoilivat Jumalaa, mutta muuten siellä juoksenteli suuri joukko lapsia meluten hirveästi. Ja sitä paitsi oli siellä muutamia työmiehiä korjailemassa jotakin; he laskivat leikkiä keskenään ja löivät toisiaan laudanpäillä. Toisessa päässä istui muutamia pappeja (mollaheja) ja lukivat kenties koraania. Me saimme sen käsityksen, että papit ja palvelijat asuvat moskeoissa; ainakin siltä näytti, sillä siellä oli vaatteita, ruoka-astioita, y.m. Kaikki tässä moskeassa osotti epäjärjestystä.
Jätimme moskeat ja poikkesimme ohi mennessä Janitschaarien museoon, josta mainittakoon, että siellä on suuri joukko vahakuvia kaikenlaisissa eri puvuissa. Ken tahtoo tutkia Turkin historiaa, hänelle siellä lienee paljo opettavaista.
Me puolestamme emme saaneet sanottavaa hyötyä siellä käynnistämme. Suuri basaari, jonne sitte saavuimme, viehätti meitä enemmän ja herätti meissä suurempaa ihmettelyä ja kummastusta. Se on oikea sokkelo kapeine käytävineen, joille ilman opasta helposti eksyy. Puhtaus on yhtä vähän siellä kuin muuallakaan kaupungissa mainittavan hyvä, jonka tähden ilma on täynnä mitä tympeyttävimpiä höyryjä ja muutenkin rasittavan ummehtunut. Koiria, joita Turkin pääkaupungissa on ylen paljo, makailee kaikkialla, jonka tähden täytyy olla hyvin varoillaan, ett'ei satu polkemaan niitä ja kaadu likaan, jonka vallassa maa eli lattia on. Kauppatavaraa kaikenlaista on runsaasti. Kaikki, mitä itämaat ja länsimaat tuottavat, menee täällä kaupaksi. Ihmisiä myöskin on kaikkialla näissä kapeissa käytävissä, mutta minun arvatakseni enempi myöjiä kuin ostajia. Meidän astuttuamme sisään, koettivat myöjät, heti huomaten meidät muukalaisiksi, houkutellen ja puoliväkisin vetää meitä myöntipaikkojensa luo päästäkseen tarjoelemaan meille tavaroitansa. Täytyipä usein käyttää käsivoimaakin työnnellessä heitä pois kimpustansa, ja ainoastaan suurella vaivalla pääsimme siinä eteen päin ihmistungoksen lävitse. Tavallinen melu ja hälinä vallitsi kaikkialla. Ostamisemme olivat vähäiset, emmekä niiden tähden olleet sinne menneetkään. Me tahdoimme vain katsahtaa, miltä itämaalainen basaari oikeastaan näyttää eurooppalaisesta. Matkakumppanini osti itselleen turkkilaisen lakin, n.s. fezin, jota hän sitte monestikin käytti ollakseen enimpäin maiden kaltainen, sekä muutamia neuloja, ja minä vähän tupakkaa matkan varalle. Joka tavavasta pyydettiin ensinnä suunnatonta hintaa, mutta voitiinpa niitä saada enempää kuin puolta huokeammasta, jos osattiin tinkiä. Kuumuus ja inhottava haisu ajoivat meidät sieltä piankin pois, ja tuntui oikein suloiselta hengittää raittiimpaa ulko-ilmaa. Monesti olen perästäpäin kummastellut, kuinka nuo ihmisraukat voivat elää ja viihtyä siinä hirveässä siivottomuudessa, joka kaikkialla vallitsee noissa tavallaan maanalaisissa käytävissä, joihin raitista ilmaa tuskin ollenkaan pääsee.
Konstantinopolissa olomme aika oli täten vähitellen kulunut loppuun. Me olimme jotakin nähneet ja huomanneet tästä merkillisestä kaupungista, joka niin sanoaksemme on itämaiden porttina. Toisen kerran astuimme "kultaisen sarven" poikki Stambulista Galataan, josta soutajamme vei meidät "Diana" laivalle. Toivoimme saavamme viettää ilman enempiä vastuksia lopun tästä päivästä, joka oli ollut niin rikas vaiheista ja muistoista. Mutta toivomme ei toteutunut. Päästyämme laivan kannelle kysäsimme onnettomuudeksemme soutajalta, paljonko hän tahtoi vaivastaan, vaikka jo aamulla olimme sopineet maksusta. Luullen, että me muka emme muistaneet, määräsi hän kymmenen kertaa suuremman summan, kuin oli sovittu. Ja nyt täytyi ryhtyä uudestaan tinkimään hänen kanssansa, joka ei suinkaan ollut helppo tehtävä. Me emme vielä olleet tottuneet itämaiden tapoihin, emme tunteneet petollisuutta, joka vallitsee kaikkialla. Sen tähden täytyi meidän tässä maksaa oppirahaa. Kuusi kertaa enemmän, kuin sovittu summa oli, sai oppaamme ja läksi tosin näköään tyytymättömänä, mutta sydämmessään iloiten, että oli odottamatta saanut hankituksi niin hyvän päiväpalkan.