Taaskin olivat rautatievaunut tungokseen asti täynnä; vaikea oli saada siedettävää istumapaikkaa. Ensimmäinen ajatus istumaan päästä oli taaskin: "mitenkä tällaisessa ahtaudessa saa yön kulumaan, kun ei nukkumisesta voi olla puhettakaan." Mutta muu ei auttanut kuin tyytyä osaansa. Tie kulki taaskin poikki aavojen tasankojen, jotka enimmäkseen olivat viljelemättömät. Tuskinpa missään voipi matka tuntua yksitoikkoisemmalta, kuin näillä seuduin. Varsinkin Suomalaiselle, joka on tottunut näkemään vuoria, laaksoja, järviä ja virtoja, tuntui tämä sanomattoman vastenmieliseltä. Sentähden hän kaipaa jonkunmoista muutosta, jotain vaihtelevaisuutta, vaan turhaan, sillä tuntikausia saapi katsella yhä vaan samaa. Niin kauas kuin silmä kantaa, näkee vaan aroja, jotka vielä tähän vuoden aikaan olivat paksun lumen peitossa. Vasta silloin, kuin tulimme lähelle Kieviä, saivat seudut toisen muodon. Näimme etäisyydessä vuoria eli oikeammin ylänköjä, yksinpä vettäkin. Mitä edemmä matka kului, sitä enemmän aloimme ikävöidä Kiev'iä, tuota Venäjän ensimmäistä pääkaupunkia. Oli jo Huhtikuun 7 p:n ilta lähenemässä, kun muuan matkustajista, joka oli syntyjään saksalainen, mutta oli vuosikausia oleskellut Moskovassa, lausui ilosta loistavin silmin: "Kas, tuolla on vihdoinkin Kiev; tuolla näette kirkot; tuolla ovat kukkulat; tuolla virtaa joki." Niinpä tottakin, Kiev oli lähellä; me lähestyimme Dniepr-jokea, jonka rannalla Kiev'in kauniit kirkot ja kunnianarvoisten luostarien muurit kohoavat korkeutta kohden.
Kiev'iin pysähtyi juna 3 tunniksi, joka aika täytyi tarkoin käyttää, jos mieli jossakin määrin oppia kaupunkia tuntemaan. Me kiiruhdimme suoraa päätä saksalaisen papin luo, jonka tapasimmekin kotona. Pastori W., 45 vuoden ikäinen mies, on ollut Kiev'issä 16 vuotta sielunpaimenena ja tuntee sen vuoksi sangen tarkoin kaupungin ja sikäläiset olot. Hän otti meidät ystävällisesti vastaan ja sanoi, että hänellä oli harras halu seurata meitä pyhälle maalle, mutta virkavelvollisuudet estivät häntä näin pitkälle matkalle lähtemästä. Ja vaikka yksin hänen rouvansakin kehoittamalla kehoitti häntä lähtemään meidän seurassamme tuolle "intresantille retkelle", niin oli hän pakotettu jättämään tuumansa tulevaisuuden varaan. Hän sanoi olevansa hyvin tyytyväinen seurakuntaansa, johon kuuliin 2,500 à 2,800 jäsentä, enimmäkseen luterilaisia. Myöskin on mainitussa seurakunnassa reformeerattuja ja herrnhuteja, joiden sielunhoito on pastori W:n sekä hänen virkaveljensä pastori J:n huolena. Seurakunnalla on oma kaunis kirkkonsa sekä koulu ja pappila.
Viivyttyämme hetkisen aikaa pastori W:n kodissa, lähti hän näyttämään meille kaupunkia, jossa on 200,000 asukasta. Kauniissa vaunuissa, joiden eteen oli valjastettu kaksi hyvää hevosta, kuljetti hän meitä paikasta paikkaan, jotta tuon lyhyen odotusajan kuluessa olisimme ennättäneet nähdä edes muutamia kaupungin merkillisimmistä paikoista. Näistä mainittakoon, paitsi kaupungin kauniita ympäristöjä ja ihania puistoja, joita tapaa kaikkialla, Pyhän Antrean kirkko, joka kaupungin keskiosassa majesteetillisena kohoaa korkeutta kohden, sekä Sofian kirkko. Myöskin on muutamia muistopatsaita, esim. eräs ruhtinas Gmilitzky'n kunniaksi pystytetty. Kadut ovat leveät ja säännölliset, talot uudenaikaiset, useissa paikoin palatsintapaiset. Pastori W. mainitsi, että kaupunki on niinä 16 vuotena, joina hän siellä on asustanut, kaikin puolin melkoisesti edistynyt. Rautatie on suureksi osaksi ollut syynä tähän edistykseen.
Saatuamme suosituskirjeen saksalaisen seurakunnan pastorille Odessaan, lausuimme sydämmelliset jäähyväiset ystävälliselle isännällemme, joka oli tuona lyhyenä oloaikanamme Kiev'issä toimittanut meille niin paljon iloa, ja läksimme taas matkalle. Vielä yö ja kappale seuraavata päivää oli meidän matkustaminen rautatiellä. Edessämme oli taasen tasanko, ääretön, taivaan rantaa tavoitteleva tasanko. Uupuneina pitkästä rautatiematkasta, jonka kestäessä emme olleet saaneet sanottavasti levähtää, saavuimme tiistaina Huhtik. 8 p. klo 11 Odessan rautatienasemalle, josta suoraa päätä lähdimme laivarantaan tiedustamaan, millä laivalla pääsisimme poikki Mustanmeren Konstantinopoliin. Toivomme mukaan tapasimmekin täällä "Asof"-nimisen höyrylaivan, jonka oli määrä samana päivänä klo 4 lähteä kyntämään Mustanmeren aaltoja, saattaen matkustajia Turkin pääkaupunkiin. Vietyämme matkakapineet mainittuun höyrylaivaan ja ostettuamme piletit, lähdimme tervehtämään saksalaisen seurakunnan pastoria, joka, vastaanotettuaan meidät erittäin ystävällisesti, lähti näyttämään meille tuota suurta kaupunkia, joka käsittää 300,000 asukasta ja oli Venäjän etevimpiä kauppakaupunkeja sekä, rakennettuna eräälle Mustanmeren rannalla olevalle ylänteelle, on asemansa puolesta hyvin kaunis. Siellä olevaan saksalaiseen seurakuntaan, jolla on oma kirkkonsa ja koulunsa, kuuluu 5-6 tuhatta jäsentä, jotka tunnustavat luterilaista uskontoa. Luterilaisen seurakunnan ohessa on kaupungissa myöskin noin 300 jäsentä käsittävä reformeerattu seurakunta, jolla on oma pappinsa.
Meidän ollessamme pastori B:n luona toimitettiin meidän matkapassimme Turkin konsulin tarkastettaviksi. Tällainen tarkastus on aivan välttämätön, sillä ilman sitä emme olisi saaneet astua laivaan, emmekä myöskään olisi päässeet Konstantinopoliin.
Lausuttuamme jäähyväiset ystävälliselle isännällemme, joka saattoi meitä laivasillalle, alotimme tuon 36 tuntia kestävän matkan Mustanmeren poikki, tuota asemansa puolesta ylistettyä Konstantinopolia kohti. Ilma, joka monta päivää oli ollut kirkas ja lämmin, muuttui yht'äkkiä kolkoksi ja sateiseksi.
Synkkänä ja uhkaavana lepäsi Mustameri edessämme. Salainen pelko sydämmessä alotimme siis matkan tuolla vaarallisella merellä, joka usein myrskysäällä on saanut aikaan suuria hävityksiä. Laiva, joka oli sangen mukavasti sisustettu, huojuikin ankarasti pimeän tultua ja kautta koko yön. Kaiken yötä satoi ankarasti, mutta aamulla klo 8 aikaan alkoivat aamuauringon säteet hajoittaa pilviä, ja klo 11 aikaan oli ilma mitä ihanin, ainoastaan hiljainen tuuli keinutteli laivaa. — Matkustajat laivalla muodostivat kirjavan joukon; siinä oli kaikensukuisia ja kaikenkielisiä kansoja. Keskikannella oli suuri parvi tatarilaisia, miehiä ja naisia "mollah'insa", eli pappinsa vartioimina. Naisilla oli hunnut silmillä, miehet olivat jotenkin repaleisissa, ohuissa lammasnahkapuvuissaan. Kenties he olivat matkalla Mekkaan, saadaksensa Kaabassa, muhammettilaisten etevimmässä temppelissä, palvella Allah'ia. Etu- ja takakannella taas oli ranskalaisia herroja ja naisia, jotka hilpeän iloisina ja samalla sievistelevän sirosti lausuivat toisilleen kohteliaisuuksia. Sen lisäksi oli seurassa turkkilaisia, jotka vilkkaasti puhelivat keskenään. Heidät tunsi punaisista päähineistään (fezeistä), joiden mustat tupsut olivat vilkkaassa liikkeessä heidän puhuessaan. Englantilaiset, joita laivalla oli muutamia, tunsi vakaasta, arvokkaan hienosta käytöksestä.
Paitsi monenkaltaisia ja erikielisiä ihmisiä, oli laivalla suuri joukko nautaeläimiä, jotka nekin olivat matkalla meren toiselle puolelle ja sieltä sitten ties minnekä. Niiden luku nousi ainakin sataan. Sen lisäksi kuului vielä matkaseurueeseen lukematon joukko siipikarjaa, jonka keskeltä kuului yötä päivää kova kaakotus, ja pikku porsaita, jotka pahasti vinkuivat. Näinmuodoin oli höyryalus monessa suhteessa enemmän karjakarsinan kuin matkustajalaivan näköinen.
Kaunis ja suloinen Huhtik. 9 p. kului nopeasti, suoden meille tarpeellista lepoa vaivaloisen rautatiematkan jälkeen. Illalla saimme ihailla auringon laskua, joka olisi ollut mitä ihanin, elleivät muutamat vähäpätöiset pilventönkät viimeisessä hetkessä olisi verhonneet laskeuvaa aurinkoa. Viimeksi mainittu seikka antoi meille aihetta pelätä: kunhan vaan ei huomisaamu, jolloin meidän oli kulkeminen Bosporoksen läpi Konstantinopoliin, muuttuisi sateiseksi ja meiltä menisi hukkaan mitä nautintorikkain hetki. Vielä yö — ja seuraavana aamuna tiesimme siis olevamme kauan kaihoamaimme Itämaitten portilla.
Jo varahin kl. 1/2 3 aikaan torstaiaamuna Huhtik. 10 p. herätti meidät suloisesta aamu-unesta ankara laivan kannelta kuuluva jyrinä, sillä ankkuri laskettiin. Siitä huomasimme, että olimme jo saapuneet Bosporoksen salmen suulle. Siinä meidän täytyi odottaa, kunnes aurinko oli noussut, sillä yksikään laiva ei saa kulkea Bosporoksen läpi ennen auringon nousua. Tätä kieltoa, joka on toimeenpantu jossain rauhansovinnossa, täytyy jokaisen ilman poikkeusta noudattaa. Tämän odotuksen aikana oli meillä kyllin aikaa valmistautua katselemaan sitä suuremmoista näköalaa, joka hetkisen kuluttua oli avautuva eteemme. Huomio oli tarkoin kiintynyt siihen, mitä nyt oli tuleva. Tämän odotuksen aikana tapahtui matkatoverilleni pieni vahinko, sillä hän matkakapineita kootessaan epähuomiosta kaatoi erään turkkilaisen appelsiinikorin, niin että kaikki appelsiinit vierivät pitkin salin lattiaa. Meillä oli suuri työ, ennenkuin saimme hedelmät kootuiksi koriin ja asetetuiksi uudestaan järjestykseen. Ensiksi oli turkkilainen hiukan harmissaan, mutta sitten hän leppyi ja näytti unohtaneen koko jutun. Kello alkoi olla kuusi; idän ilma kävi punaiseksi ja aurinko nousi taivaalle kirkkaana ja kauniina. Vielä hetkinen, muutamia turkkilaisia postinkuljettajia tuli laivaan, ja laiva lähti liikkeelle. Aamuilma tuntui kolealta ja kylmä tuuli teki olon laivan kannella vähän vastenmieliseksi. Ihanat Bosporoksen rannat, joita kaunisti kevätkesän kaunis vihannuus, pidättivät meitä kuitenkin kannella. Ja kun olimme hetkisen katselleet noita ihmemaisemia, niin emme enää kylmää tunteneetkaan. Huomiomme niin täydellisesti kiintyi meitä ympäröiviin näköaloihin, että vilun tunne oli aivan poissa. Minun on mahdoton tässä kuvata kaikkea sitä kauneutta, joka meitä ympäröi niiden 2 tunnin kuluessa, joina höyrylaiva hiljaa luisti noiden korkeiden rantain välitse kohden Konstantinopolia. Minulla tarvitsisi olla taidemaalarin sivellin, voidakseni edes jossakin määrin kuvata niitä näköaloja, jotka kevään raikkaassa vihannuudessa aamuauringon valaisemina avautuivat eteemme. Molemmin puolin salmea, Aasian kuten Euroopankin puolella, näkee mitä ihanimpia, moneen eri tapaan rakennettuja huviloita. Useimmissa on tasaiset katot, jotka aina muistuttavat meitä siitä, että olemme Itämailla. Uljasten puistojen, tuhansien hedelmäpuiden ja loistavien kukkaispenkereiden ympäröiminä ne jättävät mieleen katoamattoman muiston. Minä en uskalla ryhtyäkään kuvailemiseen, kun jo edeltä päin tiedän kykenemättömyyteni siihen; kuvaus ei vähimmässäkään määrässä vastaisi todellisuutta. Täytyy omin silmin nähdä tämä maisema, saadakseen siitä oikean kuvan; sitä ei käy kynällä piirtää paperille. Minä olen matkustanut Rein-joella ja nähnyt sen ihanat rannat viinitarhoineen ja linnoineen, mutta Bosporos voitti kaiken sen ihanuuden.