Minäkin olin vuosikausia tuntenut sydämmessäni palavata halua kerran päästä Palestiinaan, mutta tämän toivon toteuntuminen näytti mahdottomalta. Esteitä ilmestyi aina monenmoisia, joista suurin kuitenkin oli sopivan matkatoverin puute. Minusta oli, näet, uhkarohkeata lähteä yksin vaeltamaan noita tuntemattomia ja vaarallisia seutuja.

Mutta viime Maaliskuun keskivaiheilla sain sattumalta kuulla, että virkaveljeni, täkäläisen saksalaisen seurakunnan pastori, Tohtori Gustaf von Rohden, oli aikeissa lähteä seuraavan kuun alussa matkalle Syyriaan, Palestiinaan ja Egyptiin. Tuo kaukainen toive sydämmessäni heräsi silloin vastustamattomalla voimalla uuteen eloon. Nythän oli suurin este raivattu tieltä. Heti siis päätin lähteä matkalle yhdessä Toht. Rohden'in kanssa. Matkavarustuksiin minulla oli valitettavasti sangen lyhyt aika, sillä hän oli määrännyt lähtöpäiväkseen Huhtikuun 4 p:n, eikä vuoden aikakaan sallinut pitempää viivytystä. Päätimme matkustaa yöjunalla Pietariin ja sieltä Buda-Pestin ja Konstantinopolin kautta eteenpäin.

Määrätty päivä läheni, ja matkakapineet olivat järjestyksessä. Kirkkaana ja kauniina nousi kevätaurinko idän taivaalle Huhtik. 4 p:nä, joka sattui olemaan protestanttisen ja roomalais-katolisen kirkon pitkäperjantai. Herran seurakunta vietti siis kalliin Vapahtajansa kärsimyksen, ristiinnaulitsemisen, kuoleman ja hautaamisen muistoa. Minullakin siis oli tilaisuus tänä muistorikkaana päivänä vielä mennä rakkaitten seurakuntalaisteni kanssa Jumalan huoneeseen kuulemaan sanaa "ristiinnaulitusta", avuksihuutamaan ja kiittämään Herraa sekä rukoilemaan Jumalan siunausta matkalle. Outoja tunteita herätti sydämmessä se tieto, ett'en moneen kuukauteen, — Herra yksin tiesi tokko enää milloinkaan — saisi viettää jumalanpalvelusta näitten seurakuntalaisten kera, joitten joukossa minulla on monta kallista ystävää, joita olin syvästi kaipaava.

Ilta läheni, kello alkoi tulla yhdeksän, jolloin junan oli määrä lähteä. Eräitten läheisimpäin ystäväini seurassa saavuin Helsingin rautatienasemalle, jonne jo oli keräyntynyt lukuisa ystäväjoukko hyvästijättämään. Muuan näistä ystävistä kuiskasi korvaani lohdutukseksi pitkää matkaa varten seuraavan jalon raamatunlauseen: "Älä pelkää, sillä minä olen sinun kanssasi; älä harhaile, sillä minä olen sinua Jumalasi; minä vahvistan sinua, minä autan myös sinua ja tuen myös sinua minun vanhurskauteni oikealla kädellä" (Jes. 41:10). Hetkisen kuluttua saapui matkatoverini, hänkin ystäviensä seuraamana. Vielä kotvanen, lämmin kädenlyönti, juna vihelsi lähtömerkin. "Herra olkoon kanssanne; hyvästi, hyvästi!" kuului ystäväin huulilta. Ja varmaankin monen sydämmestä nousi Kaikkivaltiaan istuimen luo harras rukous, että Hän varjelisi meitä tällä pitkällä, vaarallisella matkalla ja antaisi meidän onnellisesti saapua takaisin kotiin. Näin olimme alkaneet matkan Pietaria, Venäjän pääkaupunkia, kohden, jonne saavuimme seuraavana päivänä klo. 11 e.pp.

Nuo muutamat tunnit, jotka meidän oli viipyminen Pietarissa, eivät olleet minulle kaikkein mieluisinta laatua, syystä että alussa näytti siltä, kuin minun olisi ollut pakko keskeyttää matkani ja erota toveristani. Syy siihen oli taloudellista laatua. Meidän hyvässä pääkaupungissamme en ollut ainoastakaan pankista saanut kultafrankin rahoja, joita olisin matkalla tarvinnut, jonka vuoksi lunastin Buda-Pestissä maksettavan vekselin. Viimeisessä hetkessä matkasuunnitelmamme kuitenkin muuttui siten, ett'emme tulleetkaan matkustamaan äsken mainitun kaupungin kautta, vaan suoraa tietä halki Venäjän maan. Tämän ilmoitin johtajalle siinä pankissa, josta olin vekselin ostanut. Hän lupasi hyväntahtoisesti seuraavana aamuna sähköteitse ilmoittaa asiasta erääseen Pietarin pankkiin, jotta minä saisin sieltä nostaa rahat. Mutta sähkösanomaa ei ollutkaan tullut, eikä sitä kuulunut koko sinä aikana, jolloin minä pankissa odotin. Monen mutkan perästä minä kuitenkin sain pankinjohtajan uskomaan, että minä olin se, joksi itseni ilmoitin ja että kuljin rehellisillä teillä, ja hän maksoi minulle puheena olevan vekselin. Tässä puuhassa oli kuitenkin aika kulunut niin täpärälle, että minä töin tuskin kerkisin ajoissa junalle. Matkatoverini, jolla ei ollut vähääkään aavistusta minun pulastani, oli levottomana odottanut minua ja asettanut kaikki kuntoon matkaa varten. Piletti ostettiin aina Odessaan asti. Nyt alkoi siis tuo pitkä matka kautta avaran Venäjän maan. Levottomana odotellessaan oli matkatoverini saanut itselleen istumapaikan muutamassa vaunussa, jossa kuitenkaan ei ollut sijaa minulle. Meidän täytyi siis olla erossa koko matka Pietarista Moskovaan. Ainoastaan suuremmilla asemilla saimme tavata toistamme. Kansaa oli tungokseen asti kaikissa vaunuissa, ja, joka kerran oli paikan saanut, sen täytyi istua siinä ihan kuin kiinni naulittuna. Keskellä ihmisjoukkoa, jonka kieltä en ymmärtänyt enkä osannut puhua, oli minulla aikaa vaipua omiin ajatuksiini, jotka nyt kokonaan minut valtasivat. Viime päivien tapahtumat, itse matkan tarkoitus j.n.e. esiintyivät selvinä sieluni silmäin eteen. Tulevaisuus kangasti edessäni tuntemattomana mutta ihanteellisen kauniina. Odotinhan niin paljon tästä matkasta. Nythän oli toteutuva tuo kaukainen toiveeni kerran päästä pyhään maahan, ihmeitten maahan. Mutta matka tuntui niin pitkältä ja vaivaloiselta, se oli täynnä lukemattomia vaaroja ja vastuksia. Sen vuoksi lähetin palavan rukouksen Herran puoleen, joka kuulee sydämmemme hiljaiset huokauksetkin:. "Herra, anna minulle voimaa voittamaan kaikki vastukset ja suojele minua kohtaavista vaaroista; vahvista ja tue ruumistani ja sieluani kaikkivaltiaalla kädelläsi!" Ja tämä rukous loi sieluuni ihmeellisen rauhan; minä olin vakuutettu siitä, että Herra oli oleva kanssani matkalla.

Ne seudut, joita Pietarin ja Moskovan välisellä matkalla saattoi vaunun ikkunasta nähdä, olivat tosin laajat, mutta tuiki yksitoikkoiset. Niin kauas kuin silmä kantoi, näki edessään viljeltyjä ketoja tai aavoja aroja. Siellä täällä oli joitakuita kurjannäköisiä kyliä, muutamia taloja ja joku kreikkalais-katolilainen kirkko, jotka loivat ympäristöön jonkun verran vaihtelevaisuutta. Matkatoverini ristivät rintaansa joka kerta, kuin juna kulki jonkun kirkon ohitse. Etenkin oli muuan minun läheisyydessäni istuva, puoleksi herran, puoleksi talonpojan näköinen henkilö, jolla oli hurskaat, milt'ei askeettiset kasvot, hyvin tunnollinen tämän velvollisuuden täyttämisessä.

Vähitellen alkoi aurinko laskeutua ja varjot pitenivät. Yö saapui, yö, joka ei laisinkaan ole mieluisa sille, jonka täytyy viettää levon aika rautatievaunussa vierasten ihmisten keskellä, joiden kieltä ei ymmärrä. Paitsi sitä, että ehdottomasti tuntee jonkuulaista levottomuutta tavaroittensa ja matkarahojensa säilymisestä, oli minun ahtauden vuoksi mahdoton nukkua. Aika kului siis ylen hitaasti. Aamun tulo oli, kuten ainakin sellaisissa tilaisuuksissa, hartaasti odotettu. Idän taivas alkoikin vähitellen ruskottaa ja pian nousi aurinko kirkkaana, tuoden mukanansa kauniin päivän. Se oli Huhtikuun 6 päivä. Kotimaassa, jossa ajatukset yhä vaan asuivat, alkoivat ihmiset jo varustautua kirkkoon oikealla tavalla viettääksensä tätä päivää. Sehän oli koko protestanttisen kristikunnan pääsiäinen. Mieleeni johtui kalliin Vapahtajamme ylösnouseminen, joka tänäpäivänä oli tutkisteluaineena kaikilla kristityillä. Luin päivän tekstin ja evankelistain kertomukset tästä jalosta aineesta, joka aina antaa uutta elämän voimaa kristitylle maallisen vaelluksen aikana, olkoonpa hän missä paikassa ja millaisissa oloissa tahansa. Annoin ajatusteni seurata vaimoja ja opetuslapsia Jesuksen haudalle ja riemuitsin siitä, että minunkin matkani määrä oli päästä sille paikalle, jossa tämä suuri ihme kerran on tapahtunut. Sydämmeni täyttyi ilosta, ja minä kiitin elämän Herraa, joka syntisten puolesta oli voittanut synnin, kuoleman sekä pimeyden voiman, ja samalla tuntui tulevaisuus niin turvalliselta, kun tiesin, että elävä Vapahtaja, synnin ja kuoleman voittaja, on meidän luonamme joka päivä sanansa ja lupauksensa mukaan. Tällaiset ajatukset virkistävät mieltä aution seudun läpi matkustaessa ja tuovat sieluun iloa ja rohkeutta.

Klo. 9 saavuimme Moskovaan, Venäjän sydämmeen ja muinaiseen pääkaupunkiin. Siellä viivyttiin kolme tuntia.

Päivä oli kirkas ja ihana, ilma leuto, vaikka lunta vielä näkyi siellä ja täällä kedoilla, ja kylmät tuulen henkäykset ilmaisivat, ettei kevät vielä ollut tykkänään voittanut talven valtaa. Ei ainoatakaan pilveä näkynyt kirkkaalla taivaalla. Kaikki luonnossa ennusti hyvää, virkistäen yöllisestä valvonnasta väsyneen mielen. Heti asemalle saavuttuamme tilasimme issikan, joutuaksemme niin pian kuin mahdollista katselemaan kaupunkia, josta olimme kuulleet niin paljon puhuttavan. Meille oli sanottu: "Ken mielii vähänkin oppia tuntemaan Venäjätä, hänen täytyy nähdä Moskova." Etenkin käytimme nämät kolme tuntia tuon kuuluisan Kremlin näkemiseen. Tämähän on Venäläisten mielestä kaikista pyhin paikka koko valtakunnassa ja sitäpaitsi on se koko Moskovan kaunistus. Kremlin muodostavat lukuisat kirkot ja keisarilliset palatsit, jotka ovat rakennetut eräälle kukkulalle ja muurilla erotetut muusta kaupungista. Kun "pyhän portin" kautta astuu Kremliin, täytyy jokaisen jo portilla paljastaa päänsä. Venäläinen tekee sen lisäksi ristinmerkin ja tuntee pyhää liikutusta; sillä hän tietää olevansa pyhällä paikalla. Meidänkin täytyi paljastaa päämme portilla. Kirkoista, joissa kävimme, on Uspenskin katedraali suurin ja kaunein. Siellä kruunataan Venäjän tsaarit, ja jo senkin vuoksi se on muita pyhempi ja arvokkaampi. Rakennustavan puolesta se ei eroa tavallisista Venäjän kirkoista. Itse sisustus on komea ja kallisarvoinen. Jo sisälle astuessaan huomaa katsoja kolme ylen paksua, kallisarvoista pylvästä. Jos luopi silmänsä mihin tahansa, niin joka paikasta huomaa, ett'ei jumalankuvain eikä muiden koristusten suhteen ole tahdottu säästää vaivoja eikä kustannuksia, kun on tahdottu saada tämä temppeli ihanteellisimman kauniiksi. — Venäläiset, jotka seuraavat vanhaa ajan lukua, viettivät par'aikaa palmusunnuntaita, ja meidän kirkkoon tullessamme toimitettiin juuri jumalanpalvelusta. Uspenskin katedraali oli ahdinkoon asti täynnä kansaa, ja suunnattomat ihmisjoukot oven ulkopuolella odottivat tilaisuutta päästä tähän pyhään paikkaan. Mekin asetuimme odottavain joukkoon ja saimme seistä puolen tuntia oven takana, ennenkuin pääsimme sisälle. Noin viisi sataa ihmistä, etenkin miehiä, sekä ylhäisiä että alhaisia, tuli ulos kirkosta, sill'aikaa kuin me odotimme. Suurella vaivalla saimme me joukon mukana tunkeutuneeksi kansan täyttämään temppeliin. Kirkossa tuoksui pyhä savu, erinomaisen kaunis kuorolaulu kehoitti läsnäolevia hartauteen, ja joukko kallisarvoisiin messupaitoihin puettuja pappeja toimitti jumalanpalvelusta. Seurakunnan käytös sekä kirkon sisässä että sen edustalla todisti, että Venäläinen suuresti kunnioittaa pyhiä asioita, temppeliä ja jumalanpalvelusta. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus ja hyvä järjestys.

Meillä ei kuitenkaan ollut aikaa kauan viipyä tässä temppelissä, sillä aika alkoi käydä tiukalle. Kello oli hetkisen kuluttua 1/2 12, ja meidän oli joutuminen junalle, jonka oli määrä klo 12 lähteä Kieviin ja Odessaan. Moskova — sivumennen mainitakseni — ei tehnytkään meihin erittäin suurenmoista vaikutusta, kun Pietarin kaupungin loisto ja komeus oli vielä tuoreessa muistossa. Huoneet olivat mataloita, ja yleinen siisteys ei ollut läheskään niin hyvällä kannalla, kuin olimme odottaneet. Ilman kaipausta jätimme siis kaupungin, jatkaaksemme matkaa etelään käsin. Edessämme oli kahden vuorokauden matka, jonka kestäessä piti pysähdyttämän ainoastansa 2-3 tunnin ajaksi Kiev'iin.